Elämänarvot ja elämä(pohdintaa omasta työttömyydestä)

Nämä tunteet oikeastaan nousivat pintaan tuosta, jossa nelikymppinen kertoi että tutkinnolla ei ole tuossa iässä enää merkitystä. Minä itsekin olen arvostanut elämässä muita asioita kuin rahaa tai materiaa tai tutkintoja. Tai viimeksi mainittu ehkä huonosti sanotettu. Olen työtön. Joku voisi pitää minua laiskana, koska en ole paljoa pohtinut koulutusta tai yhteiskunnan saastana koska olen myös masentunut. Olen joskus vain toivonut että menisin jonnekin ja kysyisin onko töitä. Voin tehdä mitä tahansa. Mutta sen jälkeen muistan että minulla ei ole sopivaa tutkintoa. Jos menen opiskelemaan niin menetän toimeentuloni. Toisaalta en ehkä pysty opiskelemaan. Minulla on yllättäen yksi tutkinto (joka ei kuitenkaan enää ole hyödyllinen missään muualla kuin kortistoon pääsemisessä) ja jos kaikkien muidenkin alojen opiskelu on yhtä turhauttavaa niin kestänkö. 3-2 vuotta putkeen koulun penkillä ilman tuloja. Ja mitä jos tajuankin että ala on sittenkin väärä. Taas seuraavat 3-2 vuotta muualla? Joskus toivon että opetus olisi sitä että minulla olisi joku mentori, joka näyttäisi minulle miten työ hoidetaan ja minä seuraan perässä. Ei mitään monimutkaista paperisotaa tai byrokratiaa vaan niin käytönnöllistä kun vaan voi olla. Toisaalta ajatukseni leijailee miettimään koko elämäni tarkoitusta. Lopulta huokaisen. Liian monimutkaista minulle. Palaan takaisin elämääni ja ryhdyn selaamaan nettiä. Kuistinkin voisi kohta lakaista.