Lue keskustelun säännöt.
Vahva tunne, että kuolen nuorena
30.10.2014 |
Jotenkin vain tiedän, etten luultavasti elä edes kolmekymppiseksi. Se tunne vain on ollut jo pidempään, että tavallaan minua ei ole luotu elämään täällä vanhaksi. En osaisi mitenkään kuvitella itseäni keski-ikäisenä saati vanhuksena.
Olen aina kokenut tietynlaista ulkopuolisuuden ja outouden tunnetta, mikä nyt varmaan on monillekin normaalia. Joka tapauksessa varmaan tästä johtuen ja vain selviytyäkseni edes lyhyellä tähtäimellä eteenpäin, olen ikään kuin lykännyt ongelmia ja ratkottavia asioita eteenpäin niin paljon, että pian tuntuu koko paska lävähtävän naamalle. Näitä nyt ovat mm. ongelmat syömisen ja juomisen kanssa, opintojen suorittaminen rimaa hipoen, lainojen otto, sosiaaliset mokat yms yms.
Tuntuu, että peli on menetetty. Olen miellyttänyt ihmisiä lähtökohtaisesti ja esittänyt suurimman osan elämääni. Nyt voimat ovat hiipumassa, ongelmani paljastumassa ja tuntuu, että loppu on lähellä. En tunne edes itseäni enkä tiedä mistä lähtisin kasaamaan uutta minuutta.
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on tuo ikä. Mulla oli ihan samanlaista opiskeluaikoina. Ei tulevaisuutta tarvitse onneksi silloin vielä tietää ja suuntaakin saa monta kertaa vaihtaa. Niin tuli kolmekymppiset kuitekin. Ja meni... nyt uudet kriisit jo. Hellitä vähän ja suorita vähemmän. Kukaan ei kysele arvosanojasi loppujen lopuksi.
Minäkin koin noin nuorempana. Kuitenkin nyt olen jo 40 v eli ei se kuolema nuorena tullutkaan, vaikka ihan varma olin etten 30 v päivääni tule näkemään.
Ja on kyllä paljon vituttanut että tein nuorena huonoja päätöksiä elämässäni siksi että olin tosiaan täysin varma että kuolen nuorena. Esim. jätin opinnot kesken ja aloin suurkuluttamaan alkoholia. Kiva sitten jossain lähempänä 40 v:tä huomata että ei hitto, oikeasti tätä elämää voi olla vielä jäljellä lusittavana toiset 40 vuotta ja aika ankeaa on jos samoin jatkan kuin tähän asti.
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 11:29"]
Minäkin koin noin nuorempana. Kuitenkin nyt olen jo 40 v eli ei se kuolema nuorena tullutkaan, vaikka ihan varma olin etten 30 v päivääni tule näkemään.
Ja on kyllä paljon vituttanut että tein nuorena huonoja päätöksiä elämässäni siksi että olin tosiaan täysin varma että kuolen nuorena. Esim. jätin opinnot kesken ja aloin suurkuluttamaan alkoholia. Kiva sitten jossain lähempänä 40 v:tä huomata että ei hitto, oikeasti tätä elämää voi olla vielä jäljellä lusittavana toiset 40 vuotta ja aika ankeaa on jos samoin jatkan kuin tähän asti.
[/quote]
Juuri näin minulla. Tai siis pelkään, että tulee käymään. Ongelma on vain se, että inhoan alaa, jota opiskelen. Itsekin olen vaarassa alkoholisoitua ja lopettaisinkin juomisen jos vain näkisin mitään syytä ja suuntaa yrittää jotakin.
Mikä sinun elämäntilanteesi nyt sitten on? Opiskelitko loppuun?
AP
Tuo tunne on hyvin yleinen nuorten ihmisten keskuudessa, tieteekseni psykologiasta löytyy tuolle jokin selityskin. Muistan itse lukion psykologian tunnilla, kuinka aiheesta puhuttiin ja olin jopa hieman pettynyt kun en ollutkaan oudon tunteeni kanssa yksin. :D Pari vuotta myöhemmin sairastuin masennukseen, varmaan ymmärsin että tätä elämää tosiaan olisi vielä elettävä vaikka hommat ei mennytkään niinkuin minä suunnittelin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 11:34"]
[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 11:29"]
Minäkin koin noin nuorempana. Kuitenkin nyt olen jo 40 v eli ei se kuolema nuorena tullutkaan, vaikka ihan varma olin etten 30 v päivääni tule näkemään.
Ja on kyllä paljon vituttanut että tein nuorena huonoja päätöksiä elämässäni siksi että olin tosiaan täysin varma että kuolen nuorena. Esim. jätin opinnot kesken ja aloin suurkuluttamaan alkoholia. Kiva sitten jossain lähempänä 40 v:tä huomata että ei hitto, oikeasti tätä elämää voi olla vielä jäljellä lusittavana toiset 40 vuotta ja aika ankeaa on jos samoin jatkan kuin tähän asti.
[/quote]
Juuri näin minulla. Tai siis pelkään, että tulee käymään. Ongelma on vain se, että inhoan alaa, jota opiskelen. Itsekin olen vaarassa alkoholisoitua ja lopettaisinkin juomisen jos vain näkisin mitään syytä ja suuntaa yrittää jotakin.
Mikä sinun elämäntilanteesi nyt sitten on? Opiskelitko loppuun?
AP
[/quote]
En opiskellut koskaan loppuun, mutta olen kyllä töissä sillä alalla mitä opiskelin. Paljon huonommalla palkalla ja huonommilla mahiksilla vaihtaa työpaikkaa kuin jos olisi paperit... En kyllä edes pidä koko alasta, enkä ole koskaan pitänyt, mutta ei sitä enää tässä iässä vaihtamaankaan ala, varsinkaan kun en vielläkään edes tiedä mitä sitten haluaisin tehdä. En kai mitään, mutta jotain on pakko, joten jatkan tätä.
Alkoholinkäyttöä olen viime vuosina saanut kuriin, tosin välillä on ollut esim. stressitilanteissa suurkulutuskausia. Mutta yleensä en nykyisin juo päivittäin enkä suurkulutusmääriä viikkotasolla. Tiedä sitten onko tuo mitään iloa elämääni tuonut, lähinnä vähentänyt joitain terveysriskejä. Muuten elämäni on melko tylsää muttei kauheaa: työ josta en pidä, en harrasta mitään, ei perhettä eikä ystäviä. En kuitekaan suurimman osan aikaa ole mitenkään ahdistunut vaan mieliala on aika neutraali. Silti olisin tänäkin päivänä valmis kuolemaan vaikka heti, ja ajatus pitkästä elämästä aiheuttaa sellaista uupunutta tunnetta, että huoh, vielä täytyy jaksaa lusia tätä elämää.
Täällä sama, elin päivän kerrallaan ja hauskaa oli, jossain vaiheessa huomasin, että dokaaminen oli lähtenyt lapasesta ja lopetin melkein kokonaan.Kymmenen vuotta biletin aika ahkerasti,sitten jossain vaiheessa tapasin mieheni ja saimme lapset, olin kotona lasten kanssa ja lähdin lasten kasvettua opiskelemaan. Muutaman tutkinnon jälkeen ehtii vielä olla töissä ja muistella bilevuosia:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heippa! Samoja ajatuksia oli sinun ikäisenä. Alkoholin ongelmakäyttäminen pitää yllä masennusta, kannattaa ehdottomasti jättää alkoholi tai ainakin päättää käyttää sitä kohtuudella ja harvoin. Löydät kyllä paikkasi elämässä. Terapiakin voisi tehdä hyvää minäkuvallesi. Tsemppiä! t. 40v. sopivasti onnellinen nainen (nykyään)
Se on vain kuolemanpelkoa ja myös elämänpelkoa.
Ja onhan se ainakin aluksi paljon helpompaa antaa periksi koska oikeasti pelkää epäonnistumista.
Kun ei tee mitään niin ei voi epäonnistua. Taustalla on heikko itsetunto ja ylikorostunut häpeäntunne.
Itselle pitäisi olla armeliaampi ja pitää vain hyväksyä että joskus tulee mokattuakin mutta ei siihen pidä jäädä vellomaan masentuneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ajatellut samalla tavalla... Voiko oman kohtalonsa aavistaa?