Tuleeko sulle koskaan sellaista tunnetta,

ettet pohjimmiltasi voi jotenkin melkein uskoa sitä (tätä), että elät ja olet olemassa tässä maailmassa, joka on niin paha paikka monin paikoin? Että se mitä näet elämässä valitettavasti ihan itse ominkin silmin/uutisissa/jne., kun maailmaa ja ihmisten toimia tarkastelet, niin että kuinka se voi todella olla edes tottakaan. Lähinnä tarkoitan ihmisen niin monin tavoin havaittavissa olevaa pahuutta, eli ahneutta, riistoa, ilkeyttä, julmuutta, alistamista, nöyryyttämistä jne. jne. jne.

Siis jotenkin sellainen täysin realiteeteissa kiinni oleva olotila se kylläkin on, mutta silti taustalla on sellainen suuri epäusko ja sisintä repivä kipu sen ansiosta, että elämä todellakin on käsittämättömän raadollista, ja ihmiskunnassa ilmenevä pahuus ikävä kyllä on aivan täyttä totta. Ja että on pakotettu olemaan osanen tässä kaikessa ihan joka tapauksessa elämänsä ajan, ja vaikka eläisi metsäerakkonakin, niin siltikin pakko olla jotenkin kytköksissä tähän kaikkeen, mitä yhteiskunnaksi ja laajemmin maapallon väestöksi kutsutaan. Enkä ole enää mikään nuori, joten tällä en tarkoita sitä nuoruuden vaihetta, jolloin koko ruma totuus alkaa valjeta...