Lapsena koettu ruumiillinen kuritus

En ole puhunut, enkä näe mitä hyötyä siitä voisi olla. Kuritus edesauttoi heikkoa itsetuntoa, joka toki peitettiin mahdollisuuksien mukaan.

Minua ja sisaruksiani tukistettiin kyllä silloin tällöin ja uhkailtiin remmillä, vain jos tarve sitä vaati et oltiin ihan mahdottomia. Kaikista on kasvanu ihan normaaleja ihmisiä ja hyvät välit on vanhempiin:)

En ole puhunut, aina jos tulee puhetta jostain lapsuuteni tapahtumasta vanhempieni kanssa, sanon etten muista. Yritän olla ettei mitään olis tapahtunutkaan, kenellekkään en myöntäisi että minua pahoinpideltiin lapsena. Koen että se tekee musta huonon. 

Mulla oli kans tuo sama. Asuin äidin kanssa enkä ole paljoa asiasta puhunut vaikka lääkärireissunkin olen tehnyt kun äiti mutsi mun sormen. Se tuntee syyllisyyttä kaikesta ja sillä on mielessä vikaa muutenkin mutta en mä sitä toru... En vain osaa olla läheinen sen kanssa. Yritän pitää yllä hyvää suhdetta ja näyttää iloista naamaa ettei sillä olis niin huono olla. Kaikkea muutakin ongelmaa tässä kuitenkin. En ole katkera muille kun isälleni. Olis tosin kiva et voisin oikeasti joskus kysyä joltain apua tai kokea läheisyyttä. Olen itsekin 20 ja mielenterveysongelmainen. Mutta pelkään avautua hänelle koska on niin herkkä ja synkkäluonteinen. Pelkään myös tuomitsevuutta.

Mursi*

oma kokemukseni on, että fyysinen rangaistus varsinaisesti ei ole ollut haitaksi, vaan se, onko rankaistu ns turhasta tai hölmöillä menetelmillä (esim. mikä on omaan huoneeseen arestiin laittamisen hyöty? tai liian pitkäkestoisten rangaistusten ylipäätään, esim. viikon pelikielto, puhelin pois jne.). sain kerran piiskaa, hennosti jollain risulla, mutta ärsytti koska se tuli jostain perus kauppareissukitinästä. toisen kerran taas äitini läimäisi avokämmenellä poskelle, kun olin tönäissyt veljen kaverin vajan katolta alas ja hihittelin asialle. se oli täsmälleen oikea ratkaisu, tekisin niin omallekin lapselleni.

-Nainen 19v-

En ole puhunut asiasta. Kasvoin itse 70-luvulla, ja silloin ruumiillinen kuritus kuului normaalliin kasvatukseen. Silloin vähän niin kuin ajateltiin, että lapsesta on mahdotonta kasvattaa kunnollista käyttämättä ruumiillista kuritusta. Pahempaa kuin itse kuritus (jota en edes muista saaneeni kuin pari kertaa) oli minusta sillä jatkuva uhkailu, joka toi kotiin pelon ilmapiirin.

En kuitenkaan usko, että asiasta puhumisesta vanhempien kanssa olisi mitään hyötyä. He ovat toimineet asiassa parhaan sen aikaisen tietonsa varassa ja asiasta puhuminen saisi heidät todennäköisesti vain puolustuskannalle, joka taas todennäköisesti loukkaisi minua. Jos asia vaivaa sinua, niin uskoisin keskustelusta jonkun kolmannen, puolueettoman osapuolen kanssa olevan enemmän apua.

Pelottelulla saa lapsen hiljaiseksi. Sen ei tarvitse olla ruumiillista kuritusta kuitenkaan.

70-luvulla fyysinen kuritus oli tavallista. En koe että tukkapöllyt tai piiskauskin, joita koin, olisivat itsessään vahingoittaneet. Epäreiluksi koin ainoastaan sen, että äidilläni oli tapana jaella rangaistuksia impulsiivisesti riippuen omasta mielialastaan.

Omat lapseni ovat syntyneet mm. 90-luvulla, enkä ole halunnut käyttää fyysisiä rangaistuksia. Olen tosin menettänyt 2-3 kertaa malttini ja tukistanut lastani. Olen katunut tekoa syvästi jälkeen päin ja pyytänyt lapseltani anteeksi. Hävettää vieläkin.

Huonot välit on aikuisenakin. En voi ikinä antaa anteeksi lapsuuteni pilaamista, eikä mulla ole siihen mitään velvollisuutta. En aio hoitaa vanhempiani kun he sairastuvat, äiti on jo sairastunut. Lapsuuden kokemuksista poikivat psyykkiset vauriot: huono itsetunto ja masennus. Melkein kymmenisen vuotta kului elämästä hukkaan tuon takia aikuisiällä, vasta viimeiset kymmenen vuotta olen vasta elänyt ns. täyttä, onnellista elämää ja tehnyt täysipäiväisiä töitä alalla josta pidän.

Ehdottomasti sun pitäisi ap puhua vanhempiesi kanssa asia läpi, kertoa millaiset jäljet se jätti. Vanhempiesi pitää pyytää anteeksi. 

Kakkoselle: ei todellakaan ollut " normaalia kasvatusta 70-luvulla". Meillä ei lapsia lyöty eikä piiskattu. Koskaan. Asiasta puhuttiin jo tuolloin ja vanhemmat tiesivät, ettei ruumiillinen kuritus ole oikein. Enkä itse tosiaankaan tule mistään vasemmistolaisesta vapaamieleisestä perheestä. Syntynyt -71. 

Itse olen 32 mies ja puolfaija oli aika kurinpitoinen. Antoi tukkapölyä yms. Mutsi taas on aina ollut lellikki. Ne myöhemmin erosi ja en käynnyt 20 vuoden aikana tapaamassa faijaa tai käynnyt edes sen haudalla.

Itse olen aina ollut hyvissä väleissä äidin kanssa ja hyvässä duunissa jne. Kyllä se jättää jäljet, vaikka faijan kanssa ollut paljon hyviäkin hetkiä. Siinä nousee pelko ihmistä kohtaan ja et halua olla sellaisen kanssa tekemisissä, joka aihuttaa sinussa ahdistusta.

Itse en ole masentunut ja itsevarma, en ole edes ajatellut asiaa.

Korjaus edelliseen: Olen siis itsevarma ja muuteskin onnellinen elämääni.

No tuota. Olen syntynyt -92 ja äitini kyllä tarpeen vaatiessa tukisti tai antoi luunapin. Ja voin sanoa ettei kyllä ole traumoja jäänyt ja opinpahan olemaan! :D naureskellut äitini kanssa asialle nyt yli parikymppisenä.

Koska asia vaivaa sinua AP, puhu vanhemmillesi suoraan miltä sinusta tuntuu. Sinun ei tarvitse välittää siitä, miten vanhempasi ajatuksiisi reagoivat. Vanhempien on kannetta teoistaan vastuu oli tapahtumista aikaa kuinka kauan tahansa.