Lue keskustelun säännöt.
Mies ei reagoi mitenkään raskauteen.
27.08.2014 |
Tein kuukausi sitten positiivisen raskaustestin. Näytin testin miehelle, joka totesi, että"Oho, no sittenhän se on niin". Ei muuta. Sanallakaan ei ole viitannut raskauteen viimeisen kuukauden aikana. Enpä minäkään ole asiasta maininnut ja päätin, etten puhumaan ennen kuin mies itse asiasta jotain puhuu tai ottaa asian esille. Kurjalta tuntuu, mutta olkoon sitten hiljaa jos se mielestään on järkevä tapa asioita käsitellä.
Yhdessä me tätä kolmatta lasta mielestäni toivottiin kovasti. Meidän lapset on jo isoja koululaisia, joten ei tämä nyt mikään pikku juttu ja lasten samaan putkeen tekemiseen väsähtämistä voi olla. Muutama keskenmeno meillä on toki tässä ollut, joten voi tietysti olla että miestä pelottaa, eikä uskalla asiaa vielä juuri ajatella. Mutta pelottaa muakin, olisi ihan kivaa yhdessä elää tätä asiaa.
Kyllä mä miehen puhumaan saan jos itse keskustelun aloitan. Mutta Se mikä mua tässä loukkaa ja harmittaa, ettei tuo itse pidä asiaa niin suurena, että viitsisi asiasta sanallakaan mainita.
Äh, ärsyttää...
Kommentit (6)
Luulen että ne aikaisemmat keskenmenot pelottavat. Puhu sinä miehellesi. Sano että sinua pelottaa myös ne keskenmenot, mutta tämä raskaus on eri asia. Sinulla on se pienen pieni siellä mahassa.
Onnea raskaudestasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai sitten ei uskalla puhua, kun teillä on ollut noita keskenmenojakin? Varsinkin, kun omaan kommunikointityyliisi näyttäisi kuuluvan vetäytyminen.
Mies ei tunne kolmatta lasta ja odotuksen ensimmäisiä viikkoja minään karnevaalin paikkana ja asiasta ei puhuta muutenkaan usean keskenmenon takia, kun moinen kummittelee kuitenkin taustalla. Ihan ymmärrettävää.
Mitä sinä haluaisit hänelle puhua? Avaa suusi. Sano, että raskaus on sinulle tärkeä/ pelottava/ erityisen innostava/ viimeinen... Mikä se asiasi nyt sitten onkaan. En vain tajua tuollaista lapsellista marttyrointia aikuiselta ihmiseltä! MIten se miehesi vois tietää mistä nyt pitää puhua? Ties vaikka kuvittelisi, että keskenmenot ovat niin kipeä asia, että tahdot hautoa ajatuksiasi hiljaa.
Meillä mies ei osallistunut lainkaan odotusaikaan. En saannut tukea ja ymmärrystä kipuihin tai väsymykseen. Kävin yksin neuvolat ja UÄt. Niin ja toki hoidin vauvatkin yksin. Mies halusia lapsia enemmän kuin minä, mutta ei kokenut heitä tarpeeksi kiinnostaviksi.
Olisin halunut kolmannen lapsen, mutta en olisi jaksanut hoitaa taas kaiken yksin. Sattui liikaa nähdä ympärillä ystävien huolehtivia ja lapsiaan palvovia miehiä.
Lasten isä onkin nyt ex.
Puhu ja kysy, mitä on miehellä mielessä.
Meillä oltaisiin varmaan aika hiljaa ja varovaisina asiasta, kuudesta raskaudesta neljä on mennyt kesken viikoilla 7, 8 ja 10 ja 6, viimeksi helmikuussa ja aina mies ottanut linjan, että no, kiva, katellaan hissukseen. Ymmärrän sen ja hän on suoraan sanonut, että kun on ollut keskenmenoja...Ei itsekään haluaisi ajatukseen kiintyä, suoraan sanottuna, ennenkuin pääsee edes yli 12 viikon. Mutta on se keskenmenosta parku sitten aina tullut ja mies on kainalossa pitänyt ja silitellyt. Eikä se raskaus ole miehelle niin konkreettista, jos on, ennen lapsen syntymää. Muistan kun ostettiin esikoiselle lastenrattaat ja työnsin niitä asunnolle tyhjinä 7. kk raskaana, niin mies hihkaisi: nyt mä vasta tajuan, että meille oikeasti tulee se lapsi.
Onnea, toivottavasti kaikki menee hyvin.
(Meillä vanhemmat lapset on jo 12 ja 14 v. ja raskaus tuskin onnistuukaan enää, ikää jo 44, mies 39 v.. Harkitsen laittaa kohta tuubat kiinni, ettei tarvitse enää itkeä. )
En minäkään kyllä ihan ymmärrä miksi siitä sen enempää tarvisi puhua... Kun ei ole edes ensimmäinen lapsi jolloin kaikki on uutta.