Osaatteko auttaa minua? Kuka uskoisi?

Väkivalta tuli täysin yllätyksenä. Vielä enemmän yllätyin siitä, että hyväksyin sen, enkä lähtenyt.

Syy lienee sama, kuin monella muullakin: mies on hyvä esittämään viatonta, pyytelemään muka anteeksi, syyttämään minua kaikesta, kertomaan että olen hullu, sairas, sekopää, kusipää, p*ska, dingelidong, tyhmä, surkea, säälittävä, pelosta tärisevä idiootti, lattialle tahallaan oksentava vauva, ihan mitä vaan - kaikki haukkumasanat käyvät.

Oksennan lähes päivittäin kauhusta. Pelkään miehen kotiintuloja. Pelkään hänen ilmeitään. Katson häntä ja mietin, että kuka ja mikä tuo ihminen on, tai onko se edes ihminen. Hymynsä on irvistys. Pelkään sitä. Ja pelkään, että hän näkee pelkoni, koska siitä seuraa aina rangaistus. En kuulemma saa pelätä, koska hän on minulle niin hyvä mies.

Tämä hyvä mies on on lähettänyt minut jo 4 kertaa pakkohoitoon keskellä yötä. Joka kerran ambulanssi kaartaa pihaan, ja mies tarinoi hulluudestani, sukuni hulluudesta jne. Ja aina palaan takaisin, kun olen ensin tuntikausia istunut odottamassa lääkäriä, jonka mielestä olen täysin järjissäni. Ja mies katsoo vihasta kiehuvana, kun palaan, ja hän ei ole ehtinyt tuhota tai viedä tavaroita kaapeistani, tai olen kuulemma keskeyttänyt hänen "hommansa" (nettipornon katselun).

Kun mies tajusi, ettei tuo toimi, alkoi hän soittamaan poliiseja paikalle, käskien viemään minut putkaan, ja taas keskellä yötä. Hänellä on ex-avioliitosta lapsi, ja poliiseille hän selittää, että lapsi pelkää, kun minä olen niin hullu. Ja kyllä se lapsi pelkääkin, kun on kuullut minun ensin kiljuvan, kun mies iskee lattiaan, seinään, potkii ja seisoo päälläni niin, etten voi hengittää. Ja poliisit vievät minut ruhjeineni pois.

Tiedän, miltä tuntuu maata putkan betonilattialla usean unettoman yön jälkeen täristen, itkien kivusta ja oksentaen. Poliiseja ei kiinnosta minun tarinani.

Mies on myös neljä kertaa hakenut minusta avioeroa, koska olen kuulemma paha. Ja aina perunut hakemukset, väärentäen allekirjoitukseni peruutuksiin. Uhkaa erolla joka viikko. Uhkaa kaikella mahdollisella.

Nauraa kertoen, että tietää miten ihmisen voi tappaa ilman, että jää mitään jälkiä. Nauraa pelolleni ja kauhulleni. Nauraa kun itken. Ivallista naurua.

Lapsensa kuullen huutaa, kuinka voi tappaa minut yhdellä iskulla, tai lyödä niin, että näkö lähtee. Lapsensa nähden potkii ja lyö, huutaen olevansa hyvä, ja että minä näyttelen.

Tuntuu, ettei tämä ole enää todellista - eihän kukaan voi elää näin. Mutta minä elän, ainakin hetken vielä.

Tein rikosilmoituksenkin, heti ensimmäisestä pahoinpitelystä, mutta mieheni sai syyttämättäjättämispäätöksen, ja nauroi. Hän teki vastailmoituksen minusta, enkä vielä tiedä, miten siinä käy.

--- Miten saan jonkun, mieluiten jonkun viranomaisen, uskomaan että puhun totta, ja että väkivalta on totta? Kuka uskoisi minua? Kuka kuuntelisi oikeasti?

Tämä olisi tärkeää, jotta voisin edes haaveilla lähestymiskiellosta.

Olette ihania, jos osaatte auttaa. Kiitos jo etukäteen - olen niin väsynyt ja umpikujassa.

Mieheni on hyvä puhumaan. Hän on kaikkien mielestä mahtava tyyppi. Minun totuuteni kalpenee aina hänen totuutensa rinnalla. Minä olen kaikkien mielestä se hullu.