Kadutteko lasten tekemistä?

Asiallista keskustelua aiheesta toivoisin

Ap

En kadu, rakastan lastani. Ei muuttunut paremmaksi mutta ei huonommaksikaan.

En.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:49"]En kadu, rakastan lastani. Ei muuttunut paremmaksi mutta ei huonommaksikaan.

[/quote]

Kai nyt sentään jokin muuttui? Onhan se iso asia kuitenkin.

Ap

En kadu. Elämä on niin paljon parempaa. Kahdesta haahuilijasta, minusta ja miehestäni, kuoriutui vastuullisempia ja onnellisempai ihmisiä. Koulutimme itsemme uudelleen, hyviin ammatteihin. Aloimme elää terveellisemmin, kiinnitämme huomiota turvallisuuteen. Meistä on tullut empaattisempia ja suvaitsevaisempia. Tämä kaikki siis sen lisäksi, että lapset ovat ihania ja rakkaita.

Ehkä voisin kysyä myös että mikä muuttui kun saitte lapsen. Itselläni ei siis lapsia ole ja aihe on ajankohtainen.

Ap

En kadu. Elämä muuttui paljon hankalammaksi mutta myös paljon, paljon antoisammaksi. Kaipaan toki jotain asioita lapsettomasta elämästä, mutta en niin paljon että haluaisin ettei minulla olisi lapsia.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:52"]En kadu. Elämä on niin paljon parempaa. Kahdesta haahuilijasta, minusta ja miehestäni, kuoriutui vastuullisempia ja onnellisempai ihmisiä. Koulutimme itsemme uudelleen, hyviin ammatteihin. Aloimme elää terveellisemmin, kiinnitämme huomiota turvallisuuteen. Meistä on tullut empaattisempia ja suvaitsevaisempia. Tämä kaikki siis sen lisäksi, että lapset ovat ihania ja rakkaita.

[/quote]

Kuinka lasten saanti kasvattaa suvaitsevaisuutta? Voisitko tarkentaa?

Ap

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:52"]En kadu. Elämä muuttui paljon hankalammaksi mutta myös paljon, paljon antoisammaksi. Kaipaan toki jotain asioita lapsettomasta elämästä, mutta en niin paljon että haluaisin ettei minulla olisi lapsia.

[/quote]

Jaksaisitko konkretisoida mainitsemasi hankaluuksia ja antoisuutta? En ihan ymmärrä.

Ap

Palaan myöhemmin illalla tähän ketjuun, nyt ei ole aikaa enempää. Toivottavasti keskustelua syntyy.

Ap

Odotamme esikoistamme, joten vielä en voi sanoa mitkä kaikki asiat oikeasti tulevat muuttumaan ja kuinka paljon. Jo nyt kuitenkin huomaan, että asioita laittaa vähän eri tärkeysjärjestykseen ja ajattelee hitusen pidemmälle kuin aiemmin.

Vastaukseni menee kokonaisuutena vähän ohi aiheen, mutta myönnän että näin odottajana minulla on paljon mielipiteitä, joita olen kirjoittanut ylös ja aion lukea niitä muutaman vuoden kuluttua ja katsoa, mistä kaikesta olin niin vankkumattoman varma ennen lapsen syntymää.

Kadun. :(

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:54"]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:52"]En kadu. Elämä on niin paljon parempaa. Kahdesta haahuilijasta, minusta ja miehestäni, kuoriutui vastuullisempia ja onnellisempai ihmisiä. Koulutimme itsemme uudelleen, hyviin ammatteihin. Aloimme elää terveellisemmin, kiinnitämme huomiota turvallisuuteen. Meistä on tullut empaattisempia ja suvaitsevaisempia. Tämä kaikki siis sen lisäksi, että lapset ovat ihania ja rakkaita.

[/quote]

Kuinka lasten saanti kasvattaa suvaitsevaisuutta? Voisitko tarkentaa?

Ap

[/quote]

Se on kasvattanut suvaitsevaisuutta ihan siitä ymmärryksestä, että ihmiset syntyvät tänne joka ikinen omana itsenään, joka ikinen erilaisena ja silti arvokkaana ja omalla tavallaan täydellisenä. Yksinkertaisesti sanottuna, olen rakastunut ihmiskuntaan omien lapsieni myötä, siihen kuinka paljon meissä ihmisissä on kauneutta, rakkautta ja monenlaista rikkautta. Ennen olin paljon kyynisempi.

Minulla oli ennen lapsia vankka usko siihen, että jokainen voi, halutessaan, olla tietynlainen ihminen, tavallaan ns. voittaa ne synnynnäiset lähtökohdat ja ominaisuudet. Nykyään ymmärrän paremmin kuinka pitkälti elämä määrää sen, millainen ihminen on heti syntyessään ja kuinka paljon geenit, kulttuuri, lapsuuperhe ja sattuma ohjaavat ihmisen elämää. Minulla on nykyään suurempi tarve kunnioittaa jokaisen ihmisen oikeutta omanlaiseen elämään (tietenkin poislukien toisen vahingoittaminen) ja oikeuteen tehdä myös niitä virheitä. Lasten myötä tajuaa, kuinka keskeneräinen ihminen on, kuinka kova homma kasvaminen on ja kuinka paljon siihen tarvitaan toisia.

Ennen koin, että elämässä on tärkeää menestyä, edes jollain lailla. Nyt koen, että tärkeintä on selvityä, edes jollain lailla. Ei tarvitse olla tietynlainen, riittää että on olemassa.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 16:21"]Kadun. :(

[/quote]

Haluaisitko kertoa lisää? Oletko masentunut?

Tuntuu että saan elää lapsuutta osittain uudelleen, käydä lelukaupassa, katsoa muumia, käydä muumilaaksossa, rakastua vaaleanpunaiseen prinsessamekkoon lapsen yllä, kuunnella lapsen kummallista ajatusmaailmaa...

Lapsen kasvun seuraaminen on ihanaa. Odotan kouluikää kun saan auttaa läksyissä. Nähdä mitä nykyaikana on koulussa ja muistella omaa lapsuuttani.

Tässä nyt osa.

Miinuksia taas tietysti myös paljon kuten lapsen uhma, iltariehumiset kun on itsekin jo väsynyt, välillä haluaisi olla miehen kanssa kahdestaan, siivottavaa koko ajan, et voi mennä iltakävelylle miejen kanssa lasten ollessa pieniä, jos koet miehen olevan väärä, et pääse hänestä silti eroon, lapset tuovat huolta ja pelkään jonkun sieppaavan heidät, joskus 24h kysely saa raivon partaalle kun lapsi puhuu ja puhuu. ...

Mutta kaiken kohokohta on raskaus, synnytys ja vastasyntynyt vauva jota voisin tuijottaa koko päivän tuntien sydämen tulevan ulos rinnasta.

Itse saan kunnian seurata lapsen kehitystä, mutta koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja huolta. On myös hirveää tehdä päätöksiä lapsen puolesta ja pelätä omien virheiden pilaavan lapsen elämän.

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:56"]

[quote author="Vierailija" time="11.08.2014 klo 15:52"]En kadu. Elämä muuttui paljon hankalammaksi mutta myös paljon, paljon antoisammaksi. Kaipaan toki jotain asioita lapsettomasta elämästä, mutta en niin paljon että haluaisin ettei minulla olisi lapsia.

[/quote]

Jaksaisitko konkretisoida mainitsemasi hankaluuksia ja antoisuutta? En ihan ymmärrä.

Ap

[/quote]

Okei, jotain esimerkkejä. Hankalinta minusat on (nyt kun lapset ovat vielä melko pieniä) se ettei niitä voi jättää pitkiksi ajoiksi yksin, joten joudumme koko ajan säätämään mieheni kanssa sitä kumpi on lasten kanssa - oli kyse sitten siitä kumpi voi jäädä töihin myöhempään tai siitä kumpi voi lähteä illalla kaveriensa kanssa johonkin. Kaikilla ei ole näitä ongelmia kun on mummot käytettävissä, mutta meillä on todella huonot turvaverkot. Kun lapset ovat ihan pieniä, niitä ei voi jättää yksin ollenkaan, mutta se on tosi lyhyt vaihe (ja mahtava, musta oli aivan sairaan ihanaa olla vauvojen kanssa, olin sellaisessa onnellisessa hormonihumalassa koko imetysajat).

Miinuspuolella on myös se että lapset mölyävät silloinkin kun itse haluaisin hiljaisuutta, joko nahistelevat tai jankuttavat jotain übertylsää Monster High tai Star Wars -juttua.

Suuresta ylimääräisestä rahanmenosta nyt ei kukaan tykkää. Alkaa olla paljon isompi kynnys piipahtaa vaikka Thaimaassa kun maksettavana on tuplasti enemmän lippuja kuin pariskuntana oli. Tarvitsee isomman asunnon jne, kaikki maksaa.

Kaikkia tämä ei varmaankaan vaivaa, mutta minua harmittaa joskus että lasten myötä ei ole samalla tavalla vapaa tekemään muutoksia elämäntavassaan (esim. muuttaa minne hyvänsä, irtisanoutua ja lähteä etsimään itseään tai vaikka erota) vaan pitää ensisijaisesti ottaa lasten paras huomioon ja esim. olla aiheuttamatta niille ylimääräisiä koulujen vaihtamisia sun muita. Toisaalta, ennen avioliittoa ja lapsia olin taipuvainen tekemään sitä vähän liiankin kanssa, eikä ole mitenkään itsestään selvää että silloinkaan oli niin hyvä idea tehdä kaikkia niitä asioita. Pysyvyydessä on puolensakin.

Mitä isommaksi lapset tulevat, sitä enemmän alkaa kantaa huolta niiden sosiaalisesta elämästä, sillä lapset ottavat kaikki asiat niin raskaasti että siinä meinaa sydän särkyä. Ylipäänsä huolen määrä lisääntyy tuhatkertaisesti (jos riittääkään), aina on huoli siitä mitä niille käy, miten ne pärjäävät, pysyvätkö hengissä jne.

Antoisaa taas on sitten ihan ne lapset itsessään. Jokaisella lapsella on varmaan omat vähän erilaiset rakastettavat puolensa, mutta lasten kanssa minulla on sellainen olo kuin rakastumisen ensihuuma olisi koko ajan päällä. Ne muuttuvat koko ajan, tulee uusia ilon aiheita (ja surun), ja se on kiehtovaa. Joskus kun niitä katsoo, meinaa ihan pakahtua siihen onneensa että saakin pitää ne elämässään. Ja vaikka osalla ihmisistä varmaan parisuhdekin pysyy sellaisena vuosikymmenestä toiseen, niin rakkaus lapsiin on niin erilaista kuin seksuaalis-romanttinen rakkaus puolisoon, että se tulee siihen muuhun onneen vielä ihan lisänä.

En silti ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi hankkia lapsia. Jos ne hankalat puolet rassaisivat liikaa niin sitten ei kannata, sillä ihan jokainen lapsi tuottaa myös työtä ja vaivaa ja huolta. 

Kadun. Äidiksi tuleminen laukaisi pahasti omat lapsuuden traumat. 

En kadu lastani. Kadun miestä, jonka kanssa lapsen tein. Olisin voinut valita paremmin, ja sellaisen pysyvän jotta olisi ollut mahdollisuutta sisaruksiin. Hän on nyt 12v ja välillä sanoo, että olisi ollut kiva.

Kiitos kirjoituksista.

Ap