Lue keskustelun säännöt.
Kaikki elämässä hyvin - haluan vain kuolla
01.08.2014 |
Joo, eli: mulla on työpaikka, avopuoliso, ystäviä, perhe ja ruokaa kaapissa. Koulutus löytyy, ja en ole mikään maailman rumin tyttönen (en kyllä kauneinkaan). Mulla on tavotteita, ystävät pitävät mua kunnianhimoisena ja aikaansaavana ja sitä kyllä olenkin useimmiten. Osaan myös relata, mutta...
En tiedä miten osaisin selittää tämän. Haluan elää täysillä, ja tykkään käydä ulkona, olla sosiaalinen, matkustella, pärjätä töissä ja saada jotain aikaan. Loppujen lopuksi huomaan usein ajattelevani, että "voi kunpa tämä baari-ilta olisi jo ohi ja voisin retkahtaa sänkyyni, että kaikki olisi jo takana päin ja tämäkin ilta juhlittu" ,"olisinpa jo jaksanut keskustella kaikkien kanssa ja luoda uusia ihmiskontakteja elämääni, ettei nyt tarvitsisi höpötellä turhia", "olisipa työpäivä jo ohi ja ikuisesti sunnuntai että voisi vaan maata sängyssä". Tavallaan olen todella aktiivinen, mutta mikään ei oikeasti tunnu merkitykselliseltä tai arvokkaalta. Olen todella kunnianhimoinen, mutta en oikeasti usko, että minusta ikinä tulee mitään suurta.
Toivon, että voisin hypätä aikakoneella siihen ikään, kun olen jo 95 vuotias, koko ura on takana päin, kaikki ihmissuhdedraamat on hoidettu, ja elämä on eletty eikä tarvitsisi enää olla kaunis ja laiha ja sosiaalinen ja ehtiä joka festareille ja palella teltoissa yms. Haluan mielikuvissani elää ihanaa ja sosiaalista, menorikasta elämää, mutta oikeasti en jaksaisi elää ollenkaan. Monesti toivon, että olisin kuollut. En vain jaksa mitään. Kukaan ei tätä musta uskoisi, ja olenkin ihan iloinen useimmiten, mutta en jaksa tätä pientä jatkuvaa ahdistusta ja tunnetta siitä, että mikään ei tunnu niin tärkeältä, että sitä jaksaisi oikeasti koko sydämellään tehdä. Sairasta sanoa tämä, mutta kadehdin kuolleita. Olen yrittänyt itsemurhaa aiemmin elämässäni, mutta en onnistunut siinä (olin teini ja onneton tyhmä).
En koe että olen masentunut, koen vain, etten halua elää elämääni tälläisenä ihmisenä, vain olla luontaisesti erilainen kuin mitä olen.
Äh. Olipa vaikea selittää. Ymmärsikö kukaan mitään?
Kommentit (44)
Kuulostaa tutulta! Oudointa tosiaan on se kun haluaa kuolla/ toivoo kuolevansa vaikka olisi ihan hyvä päivä/iloinen mieli jne....outoa. En tosiaan tiedä mistä johtuu. Ei vain jaksa/huvita/halua elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuin omaa kirjoitusta. Olen sairastanut masennusta yli puolet elämästäni ja nyt on kausi kun en syö lääkkeitä, en käy töissä ja päivittäin ajatus pyörii että miten tapan itseni. On koluttu satoja foorumeita ulkomaita myöten joista olen kerännyt hyvät vinkit.
Elämäni on kai ihan jees. On mies. Oma asunto. Ulkonäöstä en sanomitään. Tämä sairaus on tenyt musta kävelevn zombin. Raivoan itselleni kun en yksinkertaisesti pästää tässä yhteiskunnassa. Olen kateellinen ystävilleni jotka menevät elämässä eteenpäin ja saavat perhettä ympärilleen. Kaikki menee aina paremmin kuin mulla. Kun yritän jotain. Kaikki menee tuplasti paskemmin. On tunne että miehellänikin olisi parempi olla ilman minua. Hän saisi tuplasti paremman. Hän ei edes halua kuulla mitään tälläistä. Kääntää aina selän. Jään asioitteni kanssa yksin. Olen aina yksin. ..
kuolema on käynyt elämässäni kolmesti. Viimeksi makasin 1,5kk teholla koomassa. Joku ääliö löysi mut metsästä. Mitään kiitosta en anna tästä uudesta mahdollisuudesta. Joka helvetin päivä itken ja viha itseään kasvaa. Miksi mun pitäs täälä läysässä hirressä pulata oma ja muiden elämä?!
Mä ymmärrän suo _täysin_ !
Aika samoja ajatuksia, tosin kuolemantoive ei ole tällä hetkellä päällimmäisenä.
Minä olen jo lapseni maailmalle saattanut, uusissa naimisissa maailman parhaan miehen kanssa, on työpaikka, oma koti (siis minun omani, miehellä on toisaalla omistusasunto), matkustellaan ja kaikki on näennäisesti hyvin.
Työstressi pn varmaankin minun ongelmien lähtökohta. Nyt ole lomalla, mutta ensi viikolla on palattava töihin. Työpaikan ihmissuhteet rassaavat niin paljon, etten haluaisi mennä sinne. Nytkin olen koko päivän roikkunut koneella ja syönyt. En ole vielä lihava, mutta ahmin aivan hulluna. Toinen tyhjiön täyttötapa on turha shoppailu. Kaapit ovat täynnä tavaraa, mutta saan ostamisesta jotain tyydytystä, kunnes tulen kotiin ja harmittelen rahanmenoa. Stressaan lihomisesta ja rahasta, oikeastaan turhaan, mutta kiusana itseäni läskiydellä ja köyhyydellä.
olen todella laiska, en jaksaisi hoitaa edes kotia ja vihaan itseäni sen takia. Tahtoisin jäädä pois töistä ja vain olla kotona käymättä missään. Mieskin löytäisi paljon paremman, vaikka minua kai rakastaakin.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:12"]
Lopeta e-pillerit
[/quote]
joku antoi tälle alapeukun mutta sanon että minä söin koko ikäni e-pillereitä. En ikinä uskonut, että ne olisivat aiheuttaneet minulle mitään. Kun lopetin pillerit, alkoi kuitenkin masennuskin yllättäen loppua. Nyt harmittaa, kun en tajunnut aiemmin lopettaa. Olisiko elämäni ollut ihmisen elämä, jollen olisi syönyt pillereitä koko aikuisikääni? VIelä sitä on vähän jäljellä mutta parhaat vuodet siitä menivät.
Joten: ehdottomasti kannattaa kokeilla pillereiden lopettamista jokaisen masentuneen naisen! Muitakin syitä toki on, en sitä sano. Mutta enpä toivo kenellekään samaa kohtaloa kuin itselleni. Että jonkun pillereiden takia on ikänsä masentunut ja kantaa seuraukset siitä sosiaalisena erakkona, jolla ei ole enää muuta kuin yksinäinen vanhuus edessä? No, nyt kun ei enää masenna, niin vanhuus yksin saattaa silti olla antoisampi kuin nuoruus ja aikuisuus masentuneena
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tylsä elämä sulla vaan. seksikin on vaan "sitä samaa"
tarvit yllätyksellisyyttä elämääsi.
radikaali veto olisikin erota, jättää lapset ja hommata uusi elo siksi aikaa että olet jo 95 v.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:22"][quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:12"]
Lopeta e-pillerit
[/quote]
joku antoi tälle alapeukun mutta sanon että minä söin koko ikäni e-pillereitä. En ikinä uskonut, että ne olisivat aiheuttaneet minulle mitään. Kun lopetin pillerit, alkoi kuitenkin masennuskin yllättäen loppua. Nyt harmittaa, kun en tajunnut aiemmin lopettaa. Olisiko elämäni ollut ihmisen elämä, jollen olisi syönyt pillereitä koko aikuisikääni? VIelä sitä on vähän jäljellä mutta parhaat vuodet siitä menivät.
Joten: ehdottomasti kannattaa kokeilla pillereiden lopettamista jokaisen masentuneen naisen! Muitakin syitä toki on, en sitä sano. Mutta enpä toivo kenellekään samaa kohtaloa kuin itselleni. Että jonkun pillereiden takia on ikänsä masentunut ja kantaa seuraukset siitä sosiaalisena erakkona, jolla ei ole enää muuta kuin yksinäinen vanhuus edessä? No, nyt kun ei enää masenna, niin vanhuus yksin saattaa silti olla antoisampi kuin nuoruus ja aikuisuus masentuneena
[/quote]
Alapeukku ehkä sen takia kun tulet käskemään pillereiden lopettamista vaikka et edes tiedä käyttääkö niitä. Helvetin ärsyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, lopeta yrittäminen. Pysähdy. Anna itsesi vaan olla tunteidesi äärellä. Vietä aikaa yksin, hyväksy se ettet pyri nyt mihinkään. On todennäköistä, että ihanneminäsi jona yrität nyt elää, ei ole todellinen minäsi, ja jotta voisit tulla onnellisemmaksi, sinun täytyy alkaa elää sinä ihmisenä joka oikeasti olet. Silti, vaikkei se oikea sinä olisikaan kunnianhimoinen, sosiaalinen ja kaikkea sitä mitä nyt ihannoit. Ihminen voi voida hyvin vain omana aitona itsenään.
Ihan samoja mietteitä kuin ap:llä. Ensi viikolla alkavat työt ahdistaa jo nyt. En osaa sulautua joukkoon ja hankkia niitä luottokavereita työpaikalla. Olen yksinäinen susi.
Tuntuu myöskin että jatkuvat ulkonäköpaineet naisille ahdistaa. En ole siinä painossa ja koossa kuin haluisin ja vaikka laihduttaisin niin en olisi tyytyväinen vartalooni. En ole tarpeeksi kaunis tai hyvä äiti. En jaksa myöskään siivota tarpeeksi usein. Möllötän vaan päivät tässä koneella tai nukun. Kotityöt on usein tekemättä. En ole työssäni tai missään luontaisesti hyvä. En tiedä rakastanko miestäni tai rakastaako hän minua. Koko ajan vertaan itseäni nuorempiin ja kauniimpiin ja arvioin miettiikö mieheni esim. kaupassa jotain näkemääni nuorta naista. En jaksa sosiaalisia suhteita vaikka olisi pakko. Koko elämä tuntuu turhalta. Ei ole mihinkään intohimoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että elämä vain ei ole mua varten. Ainoastaan lapsen takia räpiköin vielä elävien kirjoissa. Välillä kyllä mietin, että jos tappaisin itseni nyt, lapsi ei muistaisi äitinsä itsemurhaa toisin kuin jos olisi vanhempi. Mullakin on kaikki ns. hyvin, mutta tämä ei ole silti sitä elämää jota haluan elää. Eipä musta toisaalta muuhun olisikaan. Haaveilun voimalla jaksan aina joitakin aikoja, kunnes romahdan takaisin todellisuuteen.
Olen myös yrittänyt hyvin nuorena itsemurhaa ja ajattelen, että mun löytyminen ja pelastuminen oli virhe; mun olisi kuulunut kuolla silloin. Kaikki sen jälkeinen elo on ollut vain tekohengitystä ja epätoivoista pyrkimistä normaaliuteen.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:28"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:22"][quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:12"]
Lopeta e-pillerit
[/quote]
joku antoi tälle alapeukun mutta sanon että minä söin koko ikäni e-pillereitä. En ikinä uskonut, että ne olisivat aiheuttaneet minulle mitään. Kun lopetin pillerit, alkoi kuitenkin masennuskin yllättäen loppua. Nyt harmittaa, kun en tajunnut aiemmin lopettaa. Olisiko elämäni ollut ihmisen elämä, jollen olisi syönyt pillereitä koko aikuisikääni? VIelä sitä on vähän jäljellä mutta parhaat vuodet siitä menivät.
Joten: ehdottomasti kannattaa kokeilla pillereiden lopettamista jokaisen masentuneen naisen! Muitakin syitä toki on, en sitä sano. Mutta enpä toivo kenellekään samaa kohtaloa kuin itselleni. Että jonkun pillereiden takia on ikänsä masentunut ja kantaa seuraukset siitä sosiaalisena erakkona, jolla ei ole enää muuta kuin yksinäinen vanhuus edessä? No, nyt kun ei enää masenna, niin vanhuus yksin saattaa silti olla antoisampi kuin nuoruus ja aikuisuus masentuneena
[/quote]
Alapeukku ehkä sen takia kun tulet käskemään pillereiden lopettamista vaikka et edes tiedä käyttääkö niitä. Helvetin ärsyttävää.
[/quote]
Häh, mikä sosiaalisten tilanteiden dorka sinä olet?
En ole se henkilö joka ehdotti e-pillereiden lopettamista, hän on eri henkilö. Minä joka vastasin viestiin, olen aivan toinen.
Negatiivisuus lemuaa asenteestasi sen verran ikävästi, että tiedän, minkälaisen kohtalon elämässä tuolla asenteella saat ja voin vakuuttaa, että mielestäni olet sen täysin ansainnut! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama asia. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta en vaan oikein saa mitään irti tästä kaikesta. Jos on vaikka hauska ilta kavereiden kanssa niin silti kokoajan taka-alalla painaa ajatus, että olisipa ilta jo ohi niin pääsisin kotiin. Mulla ei ole mitään tavoitteita ja olen tavallaan tuuliajolla elämäni suhteen, koska kun ei ole mitään erityistä mihin pyrkiä niin kaikki tekeminen tuntuu merkityksettömältä ja päätöksenteko on vaikeaa, koska asioiden lopputulemat eivät kiinnosta mua. Mulla ei ole unelmia eikä kiinnostuksenkohteita, mä en pidä mistään erityisesti joskaan en vihaakkaan. Kaikki on vaan todella yhdentekevää ja se tuntuu pahalta kun näkee ihmisiä, jotka suhtautuvat asioihin todella intohimoisesti ja mä en muista edes miltä se tuntuu, koska viimeksi kun mä suhtauduin asioihin edes jotenkin niin se oli teini-ikäisenä.
Mä kyllä sairastin masennusta 10 vuotta (eli 13-23-vuotiaaksi) ja kävin juttelemassa ammattilaisille, söin lääkkeitä. Luulin parantuneeni, mutta ei mulla vieläkään ole mitään erityistä halua olla kuolematta. Nyt se on vaan ehkä hienovaraisempaa; kun masentuneena halusin tappaa itseni niin nyt se on lähinnä sellaista, että haluaisin jäädä rekan alle, mutta en aio aktiivisesti tehdä mitään edistääkseni asiaa. Mulla vaan on ihan hirveä kuolemankaipuu. Olen ajatellut sen niinkin, että nyt se olisi ehkä helpointa, kun just tuli ero avomiehestä ja mulla ei kuitenkaan ole lapsia, joten periaatteessa kukaan ei ole nyt riippuvainen musta lemmikkejä lukuunottamatta, mutta mitä olen kautta rantain kysellyt ihmisiltä niin kyllä niillekkin lähipiiristä ottajat löytyisi.
Musta vaan tuntuu, että mun ei edes ollut alunperin tarkoitus syntyä.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:35"]
Ihan samoja mietteitä kuin ap:llä. Ensi viikolla alkavat työt ahdistaa jo nyt. En osaa sulautua joukkoon ja hankkia niitä luottokavereita työpaikalla. Olen yksinäinen susi.
Tuntuu myöskin että jatkuvat ulkonäköpaineet naisille ahdistaa. En ole siinä painossa ja koossa kuin haluisin ja vaikka laihduttaisin niin en olisi tyytyväinen vartalooni. En ole tarpeeksi kaunis tai hyvä äiti. En jaksa myöskään siivota tarpeeksi usein. Möllötän vaan päivät tässä koneella tai nukun. Kotityöt on usein tekemättä. En ole työssäni tai missään luontaisesti hyvä. En tiedä rakastanko miestäni tai rakastaako hän minua. Koko ajan vertaan itseäni nuorempiin ja kauniimpiin ja arvioin miettiikö mieheni esim. kaupassa jotain näkemääni nuorta naista. En jaksa sosiaalisia suhteita vaikka olisi pakko. Koko elämä tuntuu turhalta. Ei ole mihinkään intohimoa.
[/quote]
Sinä itse asetat itsellesi mielessäsi kaikki nuo ahdistavat pakot, ja sitten kärsit niiden kourissa. Sinä voit niistä myös luopua! Itse oeln niin tehnyt ja tullut onnelliseksi.
Esim. töissä voi olla ihan hyvin ilman mitään luottokavereita. Ei itsellänikään ole yhtään ja se on hyvä niin. Ei kaikki vaan ole sen luontoisia että niitä olisi. Niitä ei ole mitään pakkoa olla. Ulkonäköpaineet voit heivata hevon kuuseen ja päättää olla sellainen kuin luonnostasi olet, ja sillä hyvä. Siivoamisen ja "hyvän äitiyden" kanssakin voisit relata omia normejasi itsellesi: vähemmälläkin pärjää. Ja miksi kuvittelet että miehesi olisi niin pinnallinen että häntä kiinnostaisi joku nuorempi ja kauniimpi ulkokuori sinun sijaasi? Eiköhän hän rakasta sinua persoonana, ihmisenä syvemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:12"]
Lopeta e-pillerit
[/quote]
No siinäpä vasta ajattelevainen ja näppärä neuvo. Lopettakaa e-pillerit.
Tsemppiä ap:lle ja muille. Voisin sanoa, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin, mutta kun tietän, ettei se välttämättä tee niin, niin en sano...
Ihania vastauksia tullut, vaikka ei olekaan kiva että muilla on samoja ajatuksia, tuntuu se paremmalta siksi, etten ole ainakaan yksin tässä veneessä. Niin kuin viimeinen kommentoija kirjoitti, mustakin tuntuu, ettei munkaan ollut alunperin tarkoitus syntyä.
En ole supermasentunut, pukeudun kivasti, jaksan meikata ja muuta. Mutta silti ajattelen, että ihan sama jos kuolisin. Mulla on parhaita ystäviä ja tosiaan se mieskin, joita kaikkia rakastan, mutta en ajattele että "apua, jos nyt kuolisin, kun kaikki on niin hyvin", vaan enemmänkin "kaikki on hyvin, mutta ihan sama, haluan vain kuolla". Ei todellakaan ole sitä hullua intoa juuri mihinkään, paitsi satunnaisesti.
Olen todella ulospäinsuuntautunut ja menevä, näennäisesti ainakin, mutta kukaan ei taida tietää kuinka usein mietin "hauskassa" illanviettoporukassa sitä, että voitaisiin lähteä kotiin, kaikki illan jutut ja vitsit olisi jo suoritettu, porukka pitäisi mua hauskana tyyppinä, ja että kuinka turhalta sekin ilta loppujen lopuksi tuntuu. Mietin aina kaikesta, että mitäs merkitystä sillä oikeasti on? Ketä kiinnostaa yksi baari-ilta tässä maailmankaikkeudessa? Mitä väliä, jos en syökään luomukananmunia? Kaikki on ihansama. Ja vihaan sellaisia ihmisiä yli kaiken. Ja nyt olen itse sellainen.
Huoh. Tämä on vaikea juttu ja tätä on vaikea selittää. Ihanaa, kun on tullut mukavia ja asiallisia kommentteja. En halua olla todellakaan valittaja, paitsi ehkä näin nimettömänä täällä.
Itse ihmettelen miten jaksan elää ja vielä nauttia siitä.
Minulta meni asunto, toimeentulo, autot, koko omaisuus sekä osa "ystävistä" konkurssin myötä pari vuotta sitten ja velkaakin jäi loppuelämäksi. Elän työttömyyskorvauksella ja tt-tuella, kunnes kolmenvuoden kuluttua "pääsen" eläkkeelle, eikä elämä sittenkään vielä rahallisesti ala loistamaan ja silti nautin elämästäni enemmän kuin koskaan ennen.
Olenkohan sitten ns. löytänyt itseni? Luen paljon, ulkoilen ja vietän aikaa muutaman ystäväni kanssa.
Rahaa ei ole matkustaa mihinkään, eikä yleensäkään harrastaa mitään, mutta ei haittaa, paljon voi tehdä myös ilman rahaakin.
Ainakin syön terveellisemmin kuin ennen ja alkoholi jäi kokonaan pois.
Parisuhdetta ei ole, sillä ero tuli konkurssin myötä myös. Tosin se ei ollut syy, mutta siinä sämässä rytäkässä päätin lopettaa myös sen.
Ehkä liian paljon ns. "hyvää" onkin ihmiselle pahaksi?
En odota, että uusi parisuhde tekisi onnelliseksi, en hae onnea muista vaan itsestäni.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 15:35"]Ihan samoja mietteitä kuin ap:llä. Ensi viikolla alkavat työt ahdistaa jo nyt. En osaa sulautua joukkoon ja hankkia niitä luottokavereita työpaikalla. Olen yksinäinen susi.
Tuntuu myöskin että jatkuvat ulkonäköpaineet naisille ahdistaa. En ole siinä painossa ja koossa kuin haluisin ja vaikka laihduttaisin niin en olisi tyytyväinen vartalooni. En ole tarpeeksi kaunis tai hyvä äiti. En jaksa myöskään siivota tarpeeksi usein. Möllötän vaan päivät tässä koneella tai nukun. Kotityöt on usein tekemättä. En ole työssäni tai missään luontaisesti hyvä. En tiedä rakastanko miestäni tai rakastaako hän minua. Koko ajan vertaan itseäni nuorempiin ja kauniimpiin ja arvioin miettiikö mieheni esim. kaupassa jotain näkemääni nuorta naista. En jaksa sosiaalisia suhteita vaikka olisi pakko. Koko elämä tuntuu turhalta. Ei ole mihinkään intohimoa.
[/quote]
Olisin voinut kirjoittaa juuri näin. Lohduttavaa, että joku ajattelee samanlailla.
Meidän pitää löytää itsemme. Tekstisi oli kuin minulta. Yritän asettua muottiin johon en sovi ollenkaa. Tee jotain hullua ota saikkua tai lomaa ja mieti mikä sinä oikeasti olet ja mitä oikeasti tahdot elämältä. Ehkä se ei ole se mies jonka kanssa on tyyntä ja rauhallista saa mennä ja tulla ja tehdä.
minä halusin miehen jonka kanssa tehdä kaikkea ja sen jälkeen elämä parani vähän. Saimme lapsen ja tällä hetkellä olen juuri sitä mitä haluan kotiäiti joka repäisee itsensä irti arjesta juuri kun siltä tuntuu ja muutamme ulkomaille pian vuodeksi.
on vain yksi elämä käytä se hyvin. Irtisanoudu töistä lähde afrikkaan pariksi vuodeksi, sulkeudu ateljeehen maalaamaan auta heikompi osaisia tee sitä mitä oikeasti haluat! Raha ja ulkonäkö ei selvästi ole sinulle tärkeää vaan teet niitä koska se on hyväksyttävämpää olla kaunis ja rahoissa.
Masennus.