Millä tavalla vanhemman kuoleman aiheuttama suru on vaikuttanut teihin

Tunsin voimakasta surua, ja sitten elämä palaili uomiinsa. Välillä tunnen kaihoa ja ikävää, välillä muistelen lämmöllä. Eli ihan normaalilla ja odotetulla tavalla on suru vaikuttanut.

Mä en tiedä kuinka kestän kun se aika tulee :( toisaalta ehkä sitä on sit kuitenkin vahvempi. Lastenkin takia...

En muista että oma äitini olisi mitenkään erityisesti itkeskellyt oman äitinsä kuolemaa. Olin silloin ala-asteikäinen. Tai sitten en muista? Hän kuitenkin kertoi olleensa murtunut, koska äitinsä oli myös paras ystävänsä.

Kamalaa. Mun vanhemmat on vielä molemmat sairaita :/

Ei mitään, sairas vanhus pääsi pois. valitettavasti on ollut suurempiakin murheita.

Kun oma vanhempi kuolee kun itse on aikuinen asia on eri kuin jos itse on silloin lapsi. Kumpaa ap tarkoitti?

[quote author="Vierailija" time="03.06.2014 klo 00:14"]Kun oma vanhempi kuolee kun itse on aikuinen asia on eri kuin jos itse on silloin lapsi. Kumpaa ap tarkoitti?

[/quote]

Äh no tarkoitti aikuisena huomasin nyt. Oma äitini on sairas, mutta en tunne mitään. Ehkä etäistä surua.

Se ihminen joka olisi halunnut minulle ja perheelleni hyvää on poissa, kaikkien muiden motiiveja saa aina miettiä. Joskus tulee we tunne, että nyt soitan äidille ja kerron, vaan eipä ole äitiä. Menetin oman äidin aika nuorena ja olisin toivonut ja tarvinnut miehen perheestä tukea valitettavasti heistä oli vain arvostelemaan oärjäämistäni ja jaksamistani. Onneksi me puhalamme yhteen hiileen miehen kanssa ja muut saa elää ihan auhassa, me pärjätään.

Äitini kuoli vuosi sitten ja vieläkin tunnen suurta surua. Ei siitä heti pääse yli, että elämäni tärkein ihminen on poissa. Aikaa sopeutumiseen ei ollut, äiti sairastui helmikuussa ja kuoli huhtikuussa. Vuosi on mennyt ja ajoittain on rankkojakin hetkiä, mutta eteenpäin mennään.

Isäni kuoli kolme vuotta sitten. Hän oli elämäni yksi tärkeimmistä ihmisistä. Se surun tunne on edelleen kamala, kun häntä muistelen. Aina kun pienet lapseni oppivat jotain uutta tai tapahtuu jotain suurta, niin ensimmäinen ajatus on se, että voi kun isäni näkisi. Myös se säälittää, että isäni ei tiedä lapsenlapsistaan tai minun tai siskoni lapset eivät häneen ehtineet tutustumaan.

Isäni kuolema jätti myös itselleni pelon siitä, että jos minä tai mieheni kuolemme, lapseni joutuvat elämään ilman toista vanhempaa. Se pelko saa minut välillä todella ahdistuneeksi.

Ainut myönteinen asia on se, että en murehdi enää pieniä asioita tai ota stressiä turhasta. Isäni ei ehtinyt nauttimaan esim eläkeiästä ollenkaan. Kuoli juuri ennen sitä ja tiedän, että odotti sitä kovasti. Panosti paljon työhönsä. Itse opin sen, että elämää pitää elää nyt eikä vasta sitten. Pyrin esim. pitämään ylityöt minimissä ja töistä en stressaa, muu elämä kuten perhe, ovat paljon tärkeämmät. Aikaisemmin istuin toimistossa kellon ympäri ja kotona olin pinna kireällä väsymyksestä...

Ei ole enää ketään, kenelle ensiksi soittaa, kun tapahtuu jotain suurta. Joskus tulee kyllä sekunniksi mieleen, että nyt soitan äidille, mutta muistan saman tien, että hän lähti vuonna 2003.

Ennen elämäni oli huoletonta. Nyt pelkään koko ajan, että rakkaimmilleni tapahtuu jotain tai että itse sairastun syöpään.