Kuusi vuotta yhdessä ja nyt mies on alkanut kaipaamaan lasta

Miehellä on vielä hyvinkin 20 vuotta aikaa hankkia lapsi jonkun muun kanssa, voi siis rauhassa pohtia haluaako lapsen vai elämän sun kanssa. Ja jos hyvä tuuri käy niin voi saada vaikka molemmat, eihän sitä tiedä jos sullakin vielä heräis halu saada oma lapsi muutaman vuoden päästä

On nuo miehetkin nykyään nössöjä. Saamarin lässyttäjät.

Se mitä 25-vuotiaana on ajatellut elämän suurista asioista ei välttämättä korreloi aikuistuvan ja kasvavan kolmikymppisen ajatusmaailman kanssa lainkaan. Itse havahduin lapsiajatukseen 37-vuotiaana, vaikka siihen saakka ei ollut mitään mielenkiintoa lastentekoa kohtaan. 38-vuotiaana sitten tulinkin isäksi.

Jos oikeasti on vauvakuume,niin satarmasti etsii toisen naisen.

Mietitte asiaa rauhassa. Eihän tuossa vielä kiire ole.

Minun veljeni päätti jo nuorena , etti halua koskaan lapsia. Meni naimisiin sitten samanlaisesti ajattelevan naisen kanssa ja kumpikin teki uraa ja olivat onnellisia 10 vuotta. Sitten vaimo alkoi haaveilla lapsesta ja siitä aiheutui melkoinen kriisi. Veljeni koki ensin , että oli tullut petetyksi, mutta tajusi sitten pikkuhiljaa että ajatukset voivat ajan kuluessa muuttua.

Päättivät erota , mutta eihän siitä mitään tullut vaan 6kk päästä olivat taas yhdessä. Sitten tapahtui kaikenlaista , minä sain esikoiseni ja äitimme kuoli nopeasti edenneeseen syöpään. Muutama vuosi meni niin , että laittoivat tuon lapsi-asian ikäänkuin hyllylle. Minä sain toisen lapsen ja veljeni vaimoineen auttoivat meitä paljon esikoisen hoidossa. Lopulta kävi sitten niin onnellisesti , että veli olikin pikkuhiljaa tullut toisiin ajatuksiin. Hän olikin huomannut nauttivansa lapsen kanssa kommunikoinnista ja oli äidin kuoleman jälkeen alkanut kaivata jonkunlaista jatkuvuutta. He päättivät , että lapsi saa tulla jos on tullakseen , mutta mihinkään lapsettomuushoitoihin ei lähdetä. Ikää kummallakin oli jo lähemmäs 40v, joten ajatteleivat että raskaus ei ehkä ole todennäköinen. 2 kuukautta meni ja vaimo oli raskaana.

No , nyt meillä on 4 lasta ( 9-,7-,4- ja 1v) ja veljellä on yksi pikkuinen tyttö(4v). Heille ei tule enempää lapsia, ovat yhdessä sitä mieltä että yksi riittää. Veljen tytär on paljon meillä, koska vanhemmilla on pitkät työpäivät ja paljon kokouksia ja jonkunverran työmatkoja. Minä olen lasten kanssa kotona vielä 2 vuotta joten mieluusti hoidan veljentyttöäkin. Vastapainoksi veli vaimonsa kanssa ottavat meidän isompia lapsia mukaan kun menevät huvipuistoon tai teatteriin , heillä kun rahatilanne on paljon parempi. Veljeni on mahtava isä, kärsivällinen ja jaksaa loputtomiin kuunnella tytön juttuja. Huvittavaa on se, että tyttö on aivan isänsä näköinen ja omaa samanlaisen analyyttisen luonteen. 

Tiedän , että tämä meidän tilanne ei nyt oloasi helpota, mutta halusin vaan kertoa sen esimerkkinä siitä, miten joskus oikeasti ihmisen mieli muuttuu ajan kuluessa. Ja ainahan voi olla, että kummankaan mieli ei muutu ja liittonne ei tilannetta kestä, mutta kannattaa muistaa että asiassa ei kannata tehdä hätiköityjä ratkaisuja.

En usko että oma kantani asiaan horjuu. Olen nyt 28 ja viimeisen kymmenen vuoden aikana miettinyt asiaa jonkun verran. Eikä ole kyse siitä etten pitäisi lapsista. Minulla on kaksi kummilasta ja neljä veljenlasta plus ystävien muksut joiden kanssa vietän mielelläni aikaa. Otan yökylään, vien huvipuistoihin, sirkukseen ja teatteriin. Tykkään näistä lapsista mutta en halua omia. Tavallaan on kiva nauttia niistä hyvistä puolista ilman velvoituksia. Ap

Olin itse samassa tilanteessa aikoinaan. Oli ihana parisuhde ja todella rakastin miestäni. Aloimme seurustelemaan, kun olin 26v. ja hän 29v. tein heti selväksi, etten halua lapsia ainakaan 10 vuoteen. Hän oli samaa mieltä...

Tai no, neljän vuoden yhdessäolon jälkeen hän alkoi toivoa lasta. Itse en ollut todellakaan valmis, joten suhde kariutui. Oli ihana rakkaussuhde, mutta lapsen saattaminen maailmaan vaatii mielestäni molempien täydellisen sitoutumisen.

Ero tuli, nyt hänellä perhe ja 3 lasta. Olen yhden kummi! Tosi mukava perhe.

Itse sain lapseni 42- ja 44-vuotiaana ja olen nyt maailman onnellisen pienen tytön ja pojan äiti. Elämä on ihmeellistä. Mitään en kadu, kaikelle on aikansa. En muuten olisi voinut aikanaan kuvitella, että löydän vielä "täydellisen miehen" ja saan kaksi ihanaa lasta:).

Luultavasti nyt sitten vaihtoehtoja on kaksi. Mies luopuu haaveestaan ja elätte yhdessä. kun olette vanhoja, mies ehkä on katkera siitä , että valitsi sinut eikä koskaan saanut lasta. Mutta sekin kanssa voi elää, eihän ihminen yleensä saa kaikkea mitä haluaa.

Luultavampi vaihtoehto on se, että miehesi kipuilee asian kanssa aikansa ja sitten tapaa jonkun toisen naisen jonka kanssa perustaa perheen.

Kaikki riippuu ihan miehen "vauvakuumeen tasosta".

Itse (olen kylläkin nainen) kyllä yllätyin kuinka voimakas se "vauvakuume" oli kun se ihan yllättäen iski 25v.

Jos mieheni ei olisi innostunut lapsista niin ehkä pari vuotta olisi mennyt hyvinkin mutta ei se pelkkä rakkaus olisi riittänyt vaan olisin kyllä vaihtanut miestä.

Moni nuori aikuinen ei halua lapsia ja kuvittelee ettei koskaan halua mutta sitten se elämä muuttuu ja mieli muuttuu kun ihminen kypsyy ja muuttuu vähemmän itsekkääksi ja ei se bailuelämäkään enää kiinnosta.

En minäkään nuorempana halunnut lapsia, ja yksi suhde kariutuikin kun en ollut innokas avioon ja perheen perustamiseen. Vieläkin harmittaa, ettei mies halunnut odottaa sitä, että minäkin haluisin.

Lopulta kuitenkin kaikki päätyi hyvin, löysin miehen, jonka kanssa teimme sitten lapsia miehen ollessa yli 40 ja minun ollessa vähän alle. Meillä on kaksi lasta, ja olemme tosi onnellisia perheenä. Rakastan lapsiani yli kaiken, samoin mieheni. Mutta aiemmin emme varmasti olisi ollut onnellinen perhe kenenkään kanssa. Halu pitää kuitenkin tulla itsestä.

Itse olen vähän samankaltaisessa tilanteessa, tosin minun tapauksessani miehelle on ollut alusta asti saakka selvää, että hän haluaa lapsia ja minä taas en. Tapasimme parikymppisinä, ja silloin tuolla ei tuntunut olevan sen suurempaa merkitystä, mies sanoi haluavansa lapsia "sitten joskus, ehkä kolmekymppisenä". Suhteemme alkoi muutenkin sellaisena huolettomampana tapailuna, koska olimme päällisin puolin hyvin erilaisia ihmisiä, mutta näin sitä vaan kuusi vuotta myöhemmin ollaan vielä yhdessä ja kolmekymmentä miehellä kolkuttelee ovella. Olen tätä nyt sitten yrittänyt ottaa puheeksi, mutta mies ei koe asiaa kovin tärkeäksi keskustella, koska eihän tässä vielä kiire ole. Itse en ole mieltäni muuttanut enkä lapsia halua vieläkään, ja tuntuu että tässä on nyt vain huonoja vaihtoehtoja: joko mies jossain kohtaa päättää, että nyt haluaa sen lapsen ja parisuhteemme loppuu siihen tai sitten jompikumpi antaa periksi, ja joko päädymme lapsettomuuteen tai yritämme saada lapsen, missä taas tietenkin vaarana jomman kumman katkeroituminen kun tällaisessa asiassa joutuu tekemään kompromisseja. Enkä tietenkään itse halua että mieheni valitsisi minut isyyden sijaan, jos se on jotain sellaista mitä hän on aina halunnut, olisi väärin riistää toiselta jotain tuollaista.

Toki tässäkään ei nyt mikään sellainen akuutti kiire ole tehdä mitään päätöstä, koska mies voi tulla isäksi melko myöhäänkin, mutta tuntuu toisaalta hassulta olla suhteessa, jossa on tällainen parasta ennen -päivämäärä.

Turhauttava tilanne.

Et voi vielä tietää miehen vauvakuumeen laatua/voimakkuutta. Ei se kaikille ole mikään elämää suurempi kaipuu, joten mielestäni olisi loukkaavaa jättää toinen, ja näin päättää hänen puolestaan mitä hän haluaa.

Keskusteluahan tilanne toki vaatii

Vaatimaton neuvoni on, että älä tee lasta vain siksi, että miehesi haluaa. Älä tuudittaudu ajatukseen, että kyllä sinä siihen kypsyt ja opit lastasi rakastamaan. Minä tein lapsen mieheni innostamana ja nyt sitten olen ahdistuneena kotona päivästä toiseen pienen vauvan kanssa jota en rakasta. Parisuhde ja kaikki on kärsinyt tästä todella paljon.