Pystynkö antamaan anteeksi? Kaiken?

Mulla on elämässä niin paljon asioita joita en ole koskaan antanut anteeksi, olen vaan pyrkinyt unohtamaan ja ajoittain siinä onnistunutkin. Kuitenkin silloin tällöin aina muistot nousee pintaan esim unien kautta. Tänään mietin että pitäisi vaan antaa anteeksi kaikki, ihan kaikki, ja sanoa se ääneen sille kuka on tehnyt väärin. Onko kukaan tehnyt tällaista?

Ongelmana on vaan se että en tiedä voiko kaikkia asioita antaa anteeksi. Mutta kai se helpottaa jo jos uskallan kirjoittaa ne kaikki.

Koulukiusaaminen ala-asteella. Tämän olen "unohtanut" ja jopa myöhemmin kaverustunut kiusaajien kanssa, tosin ne kaverisuhteet ovat päättyneet viimeistään lukion jälkeen. 

Ensimmäinen "poikaystäväni" Vei multa neitsyyden ja dumppasi heti sen jälkeen toisen tytön takia. Tämäkin on puhuttu selväksi ja voimme nykyään moikata jos nähdään ja onhan tuosta kauan mutta neitsyyttä en saa takaisin eikä se eka kerta ollut sellainen kun olisin sen toivonut olevan.

Hyvät ystävät hylkäsivät minut kun olisin heitä eniten elämässäni tarvinnut. Siis silloin kun jäin 17 vuotiaana raskaaksi. Olin kuulemma itsekäs kun pidin lapsen jolloin tietysti yhteydenpito väheni ja jouduin lopettamaan yhteisen harrastuksen joukkueessa. Heidänkin kanssaan olemme taas ystäviä, tosin emme yhtä läheisiä mutta nähdään silloin tällöin. He itse ottivat yhteyttä kun vauva oli syntynyt mutta anteeksi pyyntöä en saanut kummaltakaan.

Samoihin aikoihin kuulin myös eräältä toiselta että on typerää ja lapsellista olla tekemättä aborttia koska minulla ei ole mitään tarjottavaa lapselle.

Tietysti pahin oli kun poikaystäväni jätti minut ollessani aika viimeisilläni raskaana enkä ole sen jälkeen kuullut hänestä sanaakaan. Tämän voin toki antaa anteeksi vain omasta puolestani, lapsellani on silti mielestäni suurin syy olla vihainen sille miehelle, ja tietysti olen vihainen lapseni puolesta. Mutta oman hylkäämiseni voin antaa anteeksi, jos pystyn.

Sitten eräs mies johon tutustuin lapseni ollessa noin vuoden vanha. Hänen kanssaan meni hyvin ja pystyin näkemään meidät yhdessä vielä monen vuoden päästäkin. Hän puhui kuika paljon välittää minusta ja on rakastumassa ja haluaa esitellä minut vanhemmilleen, ja puhuttiin siis että jo seuraavalla viikolla mennään käymään, päivä oli siis sovittu. Hän oli aivan mahtava lapseni kanssa, hän rakasti lapsia ja otti lapsen tarpeet ihanasti huomioon. Sitten yhtäkkiä hänestä ei kuulu enää mitään. Ei vastaa puheluihin, ei tekstiviesteihin, ei facebookviestiin (jonka tosin aukaisi vasta kuukauden kuluttua sen lähettämisestä, ei ilmeisesti halunnut minun näkevän hänen lukeneen sen.) Kuitenkaan hän ei ollut koomassa sairaalassa kuten aluksi "toivoin". Facebookkia hän päivitteli ihan tavalliseen tapaan. Minulle ei vaan halunnut vastata. Ilmeisesti oli vaan kiva leikkiä hetki yh:n kanssa ja sitten lähteä kuin ei mitään. Tästä on nyt kolme kuukautta ja edelleen näin viimeyönä unta hänestä.

Sitten on kaksi isoa riitaa vanhempieni kanssa. Ne eivät olleet mitään maailman kauheimpia eikä kukaan muu ehkä ymmärrä miksi muistelen niitä edelleen. Niihin ei liittynyt väkivaltaa, alkoholia, hyväksi käyttöä, hylkäämistä tai muuta vastaavaa mutta he loukkasivat minua todella suuresti. Nyt ollaan ihan hyvissä väleissä mutta välillä vanhat riidat kaivelee edelleenkin.

Huh, olipa vapauttavaa kertoa. Nyt vielä kun saisin annettua anteeksi kaikki nämä ja kerrottua sen heille. Tai jos edes voisin antaa anteeksi mielessäni.

MItä teille on tehty mitä ette ole pystyneet täysin antamaan anteeksi? Kertokaa. Onko kukaan tehnyt tällaista "puhdistautumista"? Voisin kuvitella sen olevan todella vapauttavaa.