mikä tämä nuorten viiltelyjuttu oikein on?

Itsensä vahingoittaminen esim. viiltelemällä - muitakin keinoja on - on yksi tapa reagoida henkiseen pahaan oloon.

Oire ahdistuneisuudesta. Aiheesta on kirjoitettu jopa kirjoja. Itselleni tuttu asia 80-luvun alusta, ei ole tämän päivän muoti-ilmiö.

Itse viiltelin, sillä se oli ainoa keino purkaa henkinen paha oloni fyysisesti (kipuun). Auttoi hetkeksi. Mutta mielestäni nykyteinien viiltely on enemmän huomionhakua, vaikkei oikeasti olisi edes mitään "oikeita" ongelmia. Se on yksinkertaisesti vain noloa raapia rikki käsivarret jollain partaterällä, joka ei oikeasti edes satu. Huomionhakua.

t. 16-vuotias, ex-viiltelijä

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:44"]Itse viiltelin, sillä se oli ainoa keino purkaa henkinen paha oloni fyysisesti (kipuun). Auttoi hetkeksi. Mutta mielestäni nykyteinien viiltely on enemmän huomionhakua, vaikkei oikeasti olisi edes mitään "oikeita" ongelmia. Se on yksinkertaisesti vain noloa raapia rikki käsivarret jollain partaterällä, joka ei oikeasti edes satu. Huomionhakua.

t. 16-vuotias, ex-viiltelijä

[/quote]

:D

Muilla huomionhakua mutta sinulla oikeasta ongelmasta

pelkkää huomionhakua.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:48"][quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:44"]Itse viiltelin, sillä se oli ainoa keino purkaa henkinen paha oloni fyysisesti (kipuun). Auttoi hetkeksi. Mutta mielestäni nykyteinien viiltely on enemmän huomionhakua, vaikkei oikeasti olisi edes mitään "oikeita" ongelmia. Se on yksinkertaisesti vain noloa raapia rikki käsivarret jollain partaterällä, joka ei oikeasti edes satu. Huomionhakua.

t. 16-vuotias, ex-viiltelijä

[/quote]

:D

Muilla huomionhakua mutta sinulla oikeasta ongelmasta

[/quote]

Minun piti elää puolet lapsuudestani turvakodista käsin, koska kotona ei yksinkertaisesti ollut turvallista elää. Oon ollu koulukiusattu kutoselta asti, vaihtanut koulua useammankin kerran. Olin osastollakin jossain vaiheessa, suljetulla. Minut raiskattiin ikävuosina 13-14 kahdesti. Diagnoosina psykoottinen masennus. En nuku ilman unilääkkeitä. Otan aamuisin rauhoittavia, että pysyyn lähtemään kouluun. Ja sit pikkusiskoni alkoi viiltelemään, kun ei saanut iPhonea. Raskas elämä.

t. se ilmeisesti säälittävä teini

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:55"]

pelkkää huomionhakua.

[/quote]

Ei ole. Se on suuri häpeä, jonka salaamiseksi tekee ihan kaikkensa. Piilottelin omia jälkiäni "hikinauhojen" alle, jotka olivat muotia 80-luvulla.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:57"][quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:48"][quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:44"]Itse viiltelin, sillä se oli ainoa keino purkaa henkinen paha oloni fyysisesti (kipuun). Auttoi hetkeksi. Mutta mielestäni nykyteinien viiltely on enemmän huomionhakua, vaikkei oikeasti olisi edes mitään "oikeita" ongelmia. Se on yksinkertaisesti vain noloa raapia rikki käsivarret jollain partaterällä, joka ei oikeasti edes satu. Huomionhakua.

t. 16-vuotias, ex-viiltelijä

[/quote]

:D

Muilla huomionhakua mutta sinulla oikeasta ongelmasta

[/quote]

Minun piti elää puolet lapsuudestani turvakodista käsin, koska kotona ei yksinkertaisesti ollut turvallista elää. Oon ollu koulukiusattu kutoselta asti, vaihtanut koulua useammankin kerran. Olin osastollakin jossain vaiheessa, suljetulla. Minut raiskattiin ikävuosina 13-14 kahdesti. Diagnoosina psykoottinen masennus. En nuku ilman unilääkkeitä. Otan aamuisin rauhoittavia, että pysyyn lähtemään kouluun. Ja sit pikkusiskoni alkoi viiltelemään, kun ei saanut iPhonea. Raskas elämä.

t. se ilmeisesti säälittävä teini

[/quote]

Eli yhden ihmisen ( siskosi) takia väität että muilla teineillä viiltely on huomionhakua.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:57"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:48"][quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:44"]Itse viiltelin, sillä se oli ainoa keino purkaa henkinen paha oloni fyysisesti (kipuun). Auttoi hetkeksi. Mutta mielestäni nykyteinien viiltely on enemmän huomionhakua, vaikkei oikeasti olisi edes mitään "oikeita" ongelmia. Se on yksinkertaisesti vain noloa raapia rikki käsivarret jollain partaterällä, joka ei oikeasti edes satu. Huomionhakua.

t. 16-vuotias, ex-viiltelijä

[/quote]

:D

Muilla huomionhakua mutta sinulla oikeasta ongelmasta

[/quote]

Minun piti elää puolet lapsuudestani turvakodista käsin, koska kotona ei yksinkertaisesti ollut turvallista elää. Oon ollu koulukiusattu kutoselta asti, vaihtanut koulua useammankin kerran. Olin osastollakin jossain vaiheessa, suljetulla. Minut raiskattiin ikävuosina 13-14 kahdesti. Diagnoosina psykoottinen masennus. En nuku ilman unilääkkeitä. Otan aamuisin rauhoittavia, että pysyyn lähtemään kouluun. Ja sit pikkusiskoni alkoi viiltelemään, kun ei saanut iPhonea. Raskas elämä.

t. se ilmeisesti säälittävä teini

[/quote]

Ilmeisesti pikkusiskosi on sitten mielestäsi  elänyt kuin lootuksenkukka kämmenellä, vaikka onkin samasta perheestä kuin sinä? Mikä tässä yhtälössä mättää?

En tiedä mitä se itelleni oli. Häpesin ja valehtelin jos poikaystävä näki jäljet. Viiltelin reisiin, koska kädet olisi aina näkyvillä. Olin jotain 17-18v. Ahdistuksen takia. Poikaystävä ei uskonut selityksiä ja oli niin vihanen että oli pakko yrittää purkaa ahdistus muuten. Häpeän vieläkin niitä arpia.

Mun on pitänyt opetella tatuoimaan itse, jotta sain jäljet peittoon ilman, että niitä kukaan näki. Voin sanoa, että nuorena huomio oli mulle viimeinen asia, jota kaipasin. Se tuotti pahoja asioita. Hyvästäkin huomiosta seurasi yleensä jotain kammottavaa syystä tai toisesta.

Mikä nuoria sitten ahdistaa?

Ja mistä ihmeestä on keksitty että itsensä vahingoittaminen auttaa?

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 13:12"]Mikä nuoria sitten ahdistaa?

Ja mistä ihmeestä on keksitty että itsensä vahingoittaminen auttaa?

[/quote]

fyysinen kipu ylittää silloin hetkellisesti ahdistuksen

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 13:12"]

Mikä nuoria sitten ahdistaa?

Ja mistä ihmeestä on keksitty että itsensä vahingoittaminen auttaa?

[/quote]

Mikä aikuisia ahdistaa? Mikä miehiä ahdistaa? Mikä naisia ahdistaa? Mikä homoja ahdistaa? Yksilöitä voi ahdistaa vaikka mikä. Nuoret on vaikeassa asemassa noin muutenkin. Täysin vanhempiensa vallassa oli ne millaisia oli, vaikka oma ajattelu kehittyy nopeasti. Vaikeita asioita ei pääse pakoon, mitään ei pysty muuttamaan. Elämää kontrolloi vanhemmat, joiden toiminta voi olla täysin mielivaltaista ja järjetöntä, vaikka päällepäin näyttäisi siltä, että kaikki on hyvin. Näin aikuisena voin sanoa, että jos mut laitettaisiin tuollaiseen asemaan, niin alkaisi ahdistaa aika julmetusti. Tähän voidaan lisätä vielä koulukiusaamiset ja muut. Hyväksikäyttöäkin esiintyy aika paljon.

Nuorella ei ehkä ole muita keinoja vaimentaa henkistä tuskaa kuin fyysinen tuska. Kivusta seuraa lisäksi kiva hormonitupraus. Tilanne voi olla sellainen, ettei nuori vain voi tehdä muuta. Tuskaa ei voi nielläkään jatkuvasti. Ja sitä on edelleen nuori. Häpeä on niin iso tekijä, että se estää avun hakemisen ulkopuolelta, ja tavallistakin elämää elävä nuori on häpeän kanssa tekemisissä jatkuvasti. Itsekin nuorena uskoin ansaitsevani täysin sen kaiken sonnan, joka kaadettiin mun niskaan. Uskoin olevani suorastaan huonoin ihminen koko maailmassa, likaantunut, paha.

4, sinun on turha arvostella toisten pahaa oloa, kun et voi tietää mitä toinen käy läpi.

Mä olen hyvästä perheestä. Kuitenkin nuorena viiltelin. Isompi siskoni pitää tämän takia minua yliherkkänä ja ihmisenä, joka ei tule pärjäämään.

Itse olin nuorena aivan hukassa, en tiennyt mitä tulevalta haluan ja stressasin kaikesta. Ysillä kun piti päättää mihin hakea opiskelemaan stressi laukaisi masennuksen. Aloin viiltelemään ahdistukseeni ja juomaan.

Hain hankaluuksia huomaamattani kun koitin etsiä hyvää oloa. Minut hakattiin ja yritettiin raiskata pariin kertaan. Sen lisäksi 30 vuotias käytti minua hyväksi.

ysiluokan loppupuolella jäin kiinni äidilleni lintsaamisesta. Makasin päivät kotona tuijottaen kattoon, välillä istuin ja tuijotin seinää. Ihmisille esitin kuitenkin kaiken olevan hyvin niin kauan kuin jaksoin. En muistanut edes mitä olin aiemmin samana päivänä tehnyt.

Äitini vei minut lääkäriin jossa todettiin masennus. Kävin koulukuraattorilla, koulupsykologilla ja lopulta päädyin nuorisopsykologille jossa kävin 1,5 vuotta kerran viikossa. Minulla todettiin vakava masennus.

Nyt olen 24 minulla on 2 lasta ja tunnen itseni erittäin hyvin. Opin psykologilla purkamaan tunteitani ja ymmärsin, että olen hyvä, vaikken kaikessa täydellisesti onnistuisi. Raskausaikoina kärsin raskaudenaikaisesta masennuksesta ja mietin viiltelyä. Ajatus siitä, että minä olen äiti, äidit ei satuta itseään auttoi siinä, etten tosiaan tehnyt itselleni mitään. Mä olen tärkeä lapsilleni, enkä voi enää satuttaa itseäni.

Nykyään uskon olevani keskimääräistä onnellisempi. Mutta joka tapauksessa omalla kohdallani viiltely oli sitä, että kun satutin itseäni tunsin fyysistä, en henkistä kipua, joten sain sillä henkisen kivun hetkeksi pois. Fyysinen kipu tuntui Sillon hyvältä kun häivytti ajatuksia ja pahaa oloa. Sama syy kuin siinä, että join itseni sammuksiin. Krapula häivytti vähän pahaa oloa ja sammuessa sai "nukuttua"

Fyysinen kipu herättää elimistön oman "morfiinihyökkäyksen", endorfiinit lievittävät kipukokemusta ja samalla myös ahdistunutta mielialaa. Se helpottaa hetkeksi, mutta krapula on kahta kauheampi syyllisyyden ja häpeän myötä. Itseäni ahdistivat liian kovat vaatimukset kotona, riittämättömyyden tunne ja uskonnolliseen kasvuympäristöön liittyvät syyllisyydentunteet ja niihin liittyvä kaikkinainen häpeä. Liian kovassa kurissa kasvaneet ovat varmaan ihan tavallinen ahdistujaporukka.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 13:00"][quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:57"]

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:48"][quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 12:44"]Itse viiltelin, sillä se oli ainoa keino purkaa henkinen paha oloni fyysisesti (kipuun). Auttoi hetkeksi. Mutta mielestäni nykyteinien viiltely on enemmän huomionhakua, vaikkei oikeasti olisi edes mitään "oikeita" ongelmia. Se on yksinkertaisesti vain noloa raapia rikki käsivarret jollain partaterällä, joka ei oikeasti edes satu. Huomionhakua.

t. 16-vuotias, ex-viiltelijä

[/quote]

:D

Muilla huomionhakua mutta sinulla oikeasta ongelmasta

[/quote]

Minun piti elää puolet lapsuudestani turvakodista käsin, koska kotona ei yksinkertaisesti ollut turvallista elää. Oon ollu koulukiusattu kutoselta asti, vaihtanut koulua useammankin kerran. Olin osastollakin jossain vaiheessa, suljetulla. Minut raiskattiin ikävuosina 13-14 kahdesti. Diagnoosina psykoottinen masennus. En nuku ilman unilääkkeitä. Otan aamuisin rauhoittavia, että pysyyn lähtemään kouluun. Ja sit pikkusiskoni alkoi viiltelemään, kun ei saanut iPhonea. Raskas elämä.

t. se ilmeisesti säälittävä teini

[/quote]

Ilmeisesti pikkusiskosi on sitten mielestäsi  elänyt kuin lootuksenkukka kämmenellä, vaikka onkin samasta perheestä kuin sinä? Mikä tässä yhtälössä mättää?

[/quote]

Pikkusiskoni on minua vajaa 4-5v nuorempi. Kävin esikoulun (kokonaan) ja ensimmäiset luokat (aina välillä) turvakodista käsin, pikkusiskoni oli siihen aikaan niin nuori, ettei muista paljoa mitään turvakotijaksoista. Pikkusiskon vanhetessa isäni, narsistinen vaimonhakkaajajuoppo, sai lähestymiskiellon, ja kotona alkoi jo olemaan turvallista. Pikkusiskoni ei muista lapsuudestaan paljoa, mutta minä ja pari vuotta vanhempi isosiskoni muistamme. Kummallakin päällä paniikkihäiriöön lääkitys.

En perusta väitettäni ainoastaan pikkusiskoni pohjalta ysi.

t. se säälittävä teini

[quote author="Vierailija" time="25.05.2014 klo 13:25"]Fyysinen kipu herättää elimistön oman "morfiinihyökkäyksen", endorfiinit lievittävät kipukokemusta ja samalla myös ahdistunutta mielialaa. Se helpottaa hetkeksi, mutta krapula on kahta kauheampi syyllisyyden ja häpeän myötä. Itseäni ahdistivat liian kovat vaatimukset kotona, riittämättömyyden tunne ja uskonnolliseen kasvuympäristöön liittyvät syyllisyydentunteet ja niihin liittyvä kaikkinainen häpeä. Liian kovassa kurissa kasvaneet ovat varmaan ihan tavallinen ahdistujaporukka.

[/quote] Millaista on liian kova kuri, jos ei puhuta fyysisestä väkivallasta? Olen itse kasvanut kovan kurin alla niin henkisen kuin fyysisenkin. Yritän välttää vanhempieni kasvatusmetodeja kasvataessani omaa lasta. Silti mieleen hiipii pelko että kasvatan lapsestani yhtä hermoheikon stressaajan kun itsekin olen :'( olen myös usein ahdistunut. Viiltelyä mulla ei nuoruudessa ollut, mutta syömishäiriöitä kyllä. Olen aika napakka kasvattaja mutta näitä lukiessani pelottaa että olen liian tiukka ja vaadin liikoja :(

Liian autoritäärinen, sanekuvanehmmuus, jossa vanhemmalle ei saa millään tavalla osoittaa negatiivisia tunteita, pettymystä, suuttumusta, tympiintymistä, kyllästymistä, uhmakkuutta. Tarkoitan ihan normaaleja tunteita ja niiden osoittamista ihan asiallisella tavalla, en mitään huorittelua tai silmille hyppimistä. Vanhemman päätöksiä ei voinut kyseenalaistaa, vanhemman sana oli laki.

Negatiiviset tunteet olivat osoitus heikkoudesta. Oli turha itkeä asioita, joille vain ei voi mitään. Turha suuttua, kun se on täysin hyödytöntä energian hukkaamista. Turha kiukutella ja tiuskia, koska se on ala-arvoista käytöstä älykkäältä ihmiseltä. Korostettiin onnistumista, ahkeruutta, työntekoa, nöyryyttä, sopuisuutta, hillittyä käytöstä, kohteliaisuutta.

Kodissani vanhempien kunnioitus oli niin ehdotonta, että eriäviä mielipiteitä ei kuunneltu.

Ehdottomasti heidän reseptillään lapset käyttäytyivät hyvin, menestyivät koulussa ja kotona eivät ovet paukkuneet. Osasimme hymyillää, käyttäytyä ja kiittää. Mutta negatiivisten tunteiden, pettymyksen tai surun patoaminen ja omien mielipiteiden nieleminen muuttui huomaamatta ahdistukseksi. Kun ei ollut luvallista tapaa osoittaa ajatuksiaan, tuhovien ajatusten kohteeksi tuli oma itse.

Tämä on kantanut aikuisuuteen asti, viiltely ilmenemismuotona sen sijaan ei.

Koska se tuntuu hyvältä. Se saa unohtamaan kaiken muun tuskan.