Naurettavan kaameat pakkoajatukset

Ja 9, olen todella pahoillani lapsesi kuolemasta :( ap

Itse olen kärsinyt pakkoajatuksista teini-iästä asti ja oppinut elämään niiden kanssa jo ilman suurempia ahdistuskohtauksia. Nyt myöhemmin ajateltuna uskon, että pakko-ajatuksia oli jo ihan lapsena, mutta itse pakko-ajatuksiksi tajusin ne vasta noin 15-vuotiaana. Pakko-ajatukset pyörivät lähimmäisteni ja muidenkin ihmisten vahingoittamisessa ja murhaamisessa. Pelkäsin yli kaiken, että olin tietämättäni murhannut suureen määrän ihmisiä ja kuvittelin piinaavia ja hirvittäviä tilanteita koko ajan. Aina kun sain järkeiltyä, ettei ajatus voi pitää paikkaansa putkahti joku entistä sairaampi ajatus päähäni. Aloin myös pelkäämään, että olen pedofiili ja kannibaali. Kuvittelin siis itsestäni aina kaikkein pahinta. Itse hakeuduin nuorisopsykiatrilliselle klinikalle, kun paha olo oli niin paha ja kärsin jo masennuksesta. Silloin sain heti apua ja minut otettiin vakavasti. Söin masennuslääkkeitä (en muista enää, nimeä) jonkin aikaa ja tilanne parani. Pystyin puhumaan tilanteestani äidilleni ja parhaalle ystävälleni hieman. En kuitenkaan, koskaan voinut kertoa pahimpia ajatuksia edes psykologilleni. Häpeäkynnys oli liian suuri. Lopetin lääkkeiden syönnin kun pakko-ajatukset lievenivät. Teininä minulle ei kuitenkaan, koskaan selvennetty, että mistä oli kyse enkä perehtynyt tarkemmin tähän "sairauteen". Psykiatri ja psykologi eivät kai halunneet leimata nuorta ihmistä minkään sairauden alle. Nyt kun mietin olisi siitä ollut minulle kuitenkin hyötyä, sillä olisin voinut käsittää tilaani ja ajatuksiani vähän paremmin. 

Elin tasapainoista elämää 17-vuotiiasta 25 -vuotiaaksi. Viime vuonna minulle alkoi jälleen putkahtelemaan näitä sairaita, pelottavia ja äärimmäisen ahdistavia ajatuksia mieleeni. Seurustelen miehen kanssa, jolla on poika ja yhtäkkiä minulle tuli jälleen pelkotila siitä, että entä jos olisin pedofiili ja tahtoisin vahingoittaa tätä poikaa. Sain äärimmäisen ahdistus ja paniikkikohtauksen, koska en voinut käsittää miksi ajattelen näin sairaita ajatuksia ja miksi en saa niitä lopetettua. En nukkunut neljään yöhön ja olin täysin ahdistuneessa ja pelokkaassa ja lähes psykoottisessa tilassa. Neljäntenä päivänä hakeuduin psykiatriseen päivystykseen, sillä pelkäsin mitä minulle käy jos en taaskaan saa nukuttua. Ajatukset olivat koko ajan päässäni ja koin äärimmäistä häpeää ja tuskaa. En voinut puhua kenellekään sillä pidin itseäni hirviönä. Poikaystäväni oli aivan ihmeissään eikä ymmärtänyt miksi lähdin päivystykseen. Minut otettiin sisään psykiatriselle osastolle, jotta saisin lääkkeiden avulla nukuttua. Osastolla viivyin neljä päivää, mutta en itse eikä henkilökunta kokenut, että se olisi ollut minun paikkani, sillä en ollut vaaraksi itselleni tai muille. Osastoajan jälkeen pääsin avohoitoon ja nopeasti minulle avautui paikka ryhmäterapiassa. Pääsin kuulemaan muiden ihmisten tarinoita ja jakamaan omia kokemuksiani. Koin ryhmän helpottavaksi ja opin pakko-ajatuksista paljon uutta hyödyntävää tietoa. Kerroin poikaystävälle tilanteestani ja menneisyydestäni ja hän oli todella ymmärtäväinen, eikä pitänyt minua hullun (pelkäsin tätä reaktiota eniten).

Kävin terapiassa puoli vuotta ja elämäni oli todella tasapainoista. Pakko-ajatukset eivät ole loppuneet, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Suhtaudun ajatuksiin pelkkinä ajatuksina, jotka eivät määrittele sitä miten paha tai hyvä ihminen minä olen. Ajatukset tulevat ja menevät. Joskus ajatukset saavat minut ahdistumaan, mutta tieto siitä mistä on kyse ja, että en ole ainoa, joka näistä ajatuksista kärsii helpottaa huomattavasti. Toivon, että kokemuksistani on jollekin jotain apua, itseäni muiden kokemuksista kuuleminen auttoi.

En koskaan salaa mieheltäni mitään, mutta tämä on noloa ja kamalaa. Tiedän, että stressaan ja ahdistun helposti, mutta en pysty kontrolloimaan mieltäni kovinkaan hyvin. Mitähän elämä tuo tullessaan, kun jo 26-vuotiaana olen tällaisessa jamassa. Pitänee hakea apua. Toimisikohan liikunta ja nettitauko? Hikiliikuntaa lievittänee stressiä ja saa mielen muualle. 

Miten pelkäät, että menettäisit kätesi? Siis missä tilanteessa? Pakkoajatukset on... kamalia. Miulla ne näköjään väheni ku vähensin kahvin juontia. Myös stressi lisää niitä. Toki päälle tulee niiden lisäksi pakkotoiminnot jne.

Mullakin kofeiinin ja tupakoinnin lopettaminen helpotti pakko-oireita/ajatuksia tosi paljon.

Toinen mikä auttoi paljon - ja tää on huono neuvo, mutta lakkasin yksinkertaisesti välittämästä siitä että jotain pahaa tapahtuisi (lähinnä koska olin niin masentunut ja ahdistunut), rupesin ajattelemaan että jos jotain pahaa tapahtuu niin sehän on vaan melkein hyvä, koska sitten voin tappaa itseni. Hassua kyllä se auttoi minua saamaan toimintakykyni takaisin, en enää "antautunut" läheskään jokaiselle pakko-ajatukselle, ja ennen pitkään pystyin lähes kokonaan ignooraamaan ne.

Mie olen ottanu joskus veitsen käteen ja miettiny et löysinkin tosiaan sillä jotain? No en. Neuroosit estää psykoosilta :) -2

Kiitos asiallisista vastauksista! Mahtavaa lukea ajatuksianne. En osaa tarkalleen vastata 2:n kysymyksiin; en pelkää niinkään mitään tiettyä tilannetta, vaan kädettömyyttä yleisesti. Kuvat tästä toetystä raajattomasta ihmisestä, raajattomat ihmiset tv:ssä ja muualla ahdistavat. Ei minulla ole mitään vammaisia ihmisiä vastaan, mutta haluan nyt suoraan kirjoittaa, mitä ajattelen. En saa kuvia mielestäni, mikä ahdistaa. Todella outoa. Stressiä on, kofeiinia en käytä enkä tupakoi. 

ap

Mistä sun stressi on tullut, tai siis minkätyyppistä stressiä, mitä se aiheuttaa ja onko ollut kauan?

Eiköhän tuo pakkoajattelu ole tosiaan suoraan yhteydessä stressiin, ja jos on psyykkistä stressiä vaikka, niin siihen ei tarvita edes mitään komeaa ulkoista syytä. On vaikka noussut lapsuudesta jotain materiaalia työstettäväksi, ja stressitaso nousee.

Ja jos käsityöläinen reagoi rajusti kädettömyyteen, siinähän voi olla kaikenlaista tuhoutumisenpelkoa takana. Onko jollekin lähimmäiselle käynyt köpelösti, ja olet säikähtänyt siitä?

No, teen useampaa työtä ja tuntuu, etten pärjää niissä kovin hyvin. Olen aina ollu tosi herkkä, ahdistunutkin. Olen käynyt pohjalla, koettanut viiltää kurkkuni auki viisi vuotta sitten, kun ahdistus kävi sietämättömäksi. Eilen keskustelin pitkästä aikaa erään vanhan kaverin kanssa, jonka vuoksi silloin kurkkuani riivin. Tänään nuo kuvat kädettömästä ihmisestä saivat kroppani hälytystilaan: sydän hakkasi, hikoilutti ja piti lähteä vessaan saman tien. Luulen, että ainoastaan monivuotinen mielialalääkitykseni suojaa minua totaaliselta romahtamiselta. 

En ole koskaan joutunut mihinkään onnettomuuteen, eivätkä läheisenikään ole. Sen erään raajattoman henkilön näkeminen vain on aina ahdistanut. Tänään aiempaa enemmän. Kait ahdistukseni on luonnollinen, ottaen huomioon juuri tuon käsityöläisyyteni. 

Kiitos taas kerran vastauksestasi!

ap

Kannattaisikohan mennä hakemaan apua ihan itsesi ja perheesi kannalta

Ap mulle tulee myös noita stressaavissa tilanteissa. Pelkään samalla logiikalla - yleensä sitä, että menetän toimintakykyni. Terapia on jees, mutta avun saanti ihan taviksena tavallisia väyliä pitkin voi olla hemmetin nöyryyttävää ja ikävää. Silloin kun itse painin ahdistavimpien ajatusten kanssa (hoidin kuolevaa lasta) ja hain apua, törmäsin kyllä myös vastaanottoon "vitun hullu vedä vaan lääkkees ja syrjäydy rauhassa". Sitten kun lapsi oli kuollut sain keskusteluapua sitten kriisiin vedoten, onneksi niin, ettei tarvinnut olla "vitun hullu".

Hei, minulla on aivan samanlainen pakkoajattelu kuin sinulla ja olen myös kärsinyt niistä jo nuoresta saakka, 4 vuotta meni myös todella tasapainoisesti, mutta nyt stressin myötä niitä on taas tullut voimakkaammin! Olen 21 vuotias, mutta vaikka itsekkin ahdistun noista todella paljon en haluaisi antaa niille valtaa! Helppoa se ei ole mutta uskalsin myös mennä terapiaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä! Heti helpotti. Ymmärsin myös vasta tänä syksynä olevani erityisherkkä eli se ilmeisesti vaikuttaa paljolti tuollaisiin pakkoajatuksiin! Se että luki jollain muullakin olevan täysin samanlaista vaivaa, helpottaa todella todella paljon! Tsemppiä ja mukavaa joulua :)

Vierailija kirjoitti:

Kiitos asiallisista vastauksista! Mahtavaa lukea ajatuksianne. En osaa tarkalleen vastata 2:n kysymyksiin; en pelkää niinkään mitään tiettyä tilannetta, vaan kädettömyyttä yleisesti. Kuvat tästä toetystä raajattomasta ihmisestä, raajattomat ihmiset tv:ssä ja muualla ahdistavat. Ei minulla ole mitään vammaisia ihmisiä vastaan, mutta haluan nyt suoraan kirjoittaa, mitä ajattelen. En saa kuvia mielestäni, mikä ahdistaa. Todella outoa. Stressiä on, kofeiinia en käytä enkä tupakoi. 

ap

Mulla liittyy samanlaisia ajatuksia pahoihin palovammoihin, en osaa sanoa miksi. Stressi tosiaan pahentaa asiaa. Lohdullista kyllä lukea, että muillakin voi olla samantyyppistä oireilua.

Hei, kurja kuulla olostasi. :(  Joku tuossa kertoikin että pelkää palovammoja, mullaki on paha tulipalopelko. Ollut jo lapsesta saakka. Eilen myös jäi jotenkin paha ahdistus kun menin lukemaan viiltelystä. Yleensä mua ei hetkauta luettuna vammat ja muut, mutta nyt jostain syystä  jäin kuvittelemaan jotain inhottavia viiltohaavoja, sellaisia ikään kuin asvaltti-ihottuman tuntuista. Ja siitä se sitte lähti, jotenki paha olo koko ajan.

Todella ahdistavaa, en tiedä miten tän olon sais katkaistua.