Ystäväni on nykyään kuin vieras ihminen

Surettaa, että taidan menettää yhden pitkäaikaisimmista ystävistäni ihan vain siksi, että olemme kasvaneet niin eri suuntiin.

Kasvoimme yhdessä ja olemme tunteneet toisemme päiväkodista saakka. Lukion jälkeen lähdimme eri aloille opiskelemaan ja tapasimme aiempaa harvemmin. Kumpikin sai opiskelukavereista tiiviin ystäväporukan, mutta meidän ystävyytemme säilyi silti. Vaikka tapasimme harvoin ja kokemuksemme elämästä olivat erilaisia eri ympyröissä pyörimisestä johtuen, tunsimme aina tavatessa ymmärtävämme toisiamme erinomaisesti.

Sitten ystäväni tapasi miehen. Ei ensimmäisen eikä toisen miehensä, me molemmat olimme siihen mennessä jo useampaan kertaan seurustelleet vakavasti. Vaikka suhtauduin kannustavasti uuden suhteen rakentamiseen, kuten aina, epäilin alusta asti onko ystäväni oikeasti tuohon mieheen ihastunut. Mies piiritti ystävääni pitkään ja aktiivisesti, ystäväni epäröi. Hän puhui pitkään miehestä jotenkin tukahdutetun halveksivaan ja laimeaan sävyyn, mutta suhde lähti kuitenkin nytkähdellen käyntiin.

Pitkään aikaan en sitten kuullutkaan ystävästäni mitään, kunnes sain postissa hääkutsun. Olin häissä ainoa vieras morsiamen puolelta. Miehestä en omaa mielipidettäni lausu, onhan hän ystäväni mies eikä minun, mutta väkisinkin yllätyin ko. miehen arvomaailmasta, joka häiden aikana tuli kyllä selkeästi esille. Minun oli kovin vaikeaa kuvitella ystävääni osalliseksi sitä maailmaa, mutta siinä hän kuitenkin edusti sädehtivänä morsiamena, ja totesin että en muuta voi kuin iloita hänen kanssaan. 

Pian häiden jälkeen pari muutti todella kauaksi kaupungista aivan metsän keskellä sijaitsevaan syrjäiseen lähiöön (itse olin tällä välin muuttanut kantakaupunkiin ja elämäni oli sen mukaista) ja alkoi kuulua vauvauutisia. Ystäväni, tasavertaisesta vanhemmuudesta ja uran luomisesta haaveillut nainen, jäi kolmen lapsen tekemisen ajaksi kotiäidiksi. Yllätyin vieraillessani perheen kotona, koska tiedän ystäväni sisustusmaun ja tunnen hänen asumiseen liittyvät haaveensa.

Yhtäkkiä meillä ei olekaan enää mitään muuta puhuttavaa kuin lapset. Siitäkään ei voi puhua kuin hyvin kapeasti, koska mm. lasten kasvatukseenkin liittyvät aiheet ja hänen mielipiteensä niistä nostavat minulta karvat pystyyn. Hänen maailmankuvansa on muuttunut todella paljon konservatiivisempaan suuntaan siitä, mitä se oli vaikkapa 25-vuotiaana. Nainen on miehensä alamainen ja palvelijatar, mies perheen pää joka tekee päätökset. 

Olen varma, että mies on päättänyt heidän asuinpaikkansa (itse kuolisin jos joutuisin olemaan kotiäitinä tuollaisessa paikassa vuosikausia), valinnut heidän asuntonsa ja elämäntyylinsä. En ole varma, onko ystäväni oikeasti sisäisestikin muuttunut sellaiseksi, joka hän on nyt, vai onko se osaksi teeskentelyä ja miehen miellyttämistä. Enkä tiedä, voiko tai kannattaako asiasta keskustella hänen kanssaan. Todennäköisesti ei kannata. Olemme jo 33-vuotiaita, hän ei voi enää palata entiseen ja minä taas en ole lähiaikoina muuttumassa tuohon samaan suuntaan - tuskin koskaan.

Johtopäätökseni siis on, että kyseinen mies on ikään kuin vienyt minulta ystävän. Hänessä ei ole jäljellä enää juurikaan mitään siitä ihmisestä, joka hän joskus oli. Minua surettaa sekä itsekkäistä syistä että tämän ystäväni puolesta. En voi muuta kuin toivoa, että hän on onnellinen. En koe enää voivani kysyä sitä häneltä suoraan, kuten aina ennen olen voinut ja saanut rehellisen vastauksen.

Hyvästi, lapsuudenystävä!