Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät hakeneet apua sairauteeni, kun olin lapsi
05.02.2014 |
Miten päästä yli katkeruudesta, jonka tämä asia aiheuttaa? Nykyään kyllä saan apua sairauteeni, mutta se ei olisi ikinä mennyt niin pahaksi, jos olisin saanut ajoissa apua.
Kommentit (57)
Kiitos kaikille kommentoineille, vertaistuki teki ihmeitä ja olo on taas parempi. :)
Ap
Saa toki kirjoittaa lisääkin, jos jotain tulee mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut samanlaista. Aina, jos oli joku paikka kipeä, ja meni sanomaan äitille "ottaa kipeää kun tekee näin" niin vastaus oli "no älä tee niin". Jos olin sairas, sain olla eristyksessä omassa huoneessani viikon, äiti ei käynyt kertaakaan katsomassa, ainoastaan joku pikkusisarus kävi tuomassa välillä ruokaa. No, toisaalta äiti ei sitten itsekään mennyt lääkäriin vaikka löysi möykyn rinnastaan, ja niin sitten oli syöpä joka oli ehtinyt kehittyä ja "löytyi" vasta seulonnassa. Että toimi se sitten noinkin päin.
Samoin miehelläni on ap:n tavoin sama häiriö ollut jo lapsesta, eikä hänelle ole hankittu hoitoa. Äitinsä vain sanoi hetki sitten tietäväisesti, kun sairaudestaan puhuttiin "kyllä minä jo silloin ajattelin että tuo ei ole normaalia" aha, no hienoa, et sitten tehnyt asialle mitään. Nyt kolmikymppinen mies sitten saa ekan kerran hoitoa vaivaan josta on kärsinyt 20 vuotta...
Meillä on ollut lapsilla sitkeä yskä. Eli loppukesällä toista kuukautta ensin yski toinen lapsi ja sen jälkeen tuli toiselle. Joka on aina terve eli lähestulkoon ei ole ollut koskaan sairas tai koulusta pois. Nyt sitten yski niin että nukkumisesta ei tullut mitään, monta tuntia iltaisin nii nettä meinasi tukehtua eli ei saanut henkeä. En saanut siihen lääkäriaikaa, vaan pelkästään sairaanhoitajalle ajan aluksi, mutta kun lapsella tuli kohtaukset illalla, ja päiävällä näytti ihan terveeltä niin sairaanhoitajaa näytti huvittavan koko asia. Näytti ajattelevan että tässä joku curlaava vanhempi, vaikka olisi luullut näkevän lapsen terveystiedoista että palveluja ei ole aiemmin käytetty pahemmin pikkulapsiajan jälkeen.
Uskoin kyllä sairaanhoitajaa että on jotain ohimenevää, mutta ei aina vanhemmissa ole vikaa. Vanhemmat uskovat mutta ammattilaiset eivät. Olisi tuohonkin ollut kiva saada jotain lääkettä joka auttaa.
Yskään ei ole lääkettä, jollei siis ole joku mykoplasma tms. Ei se auta kuin yskiä pois.
[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 14:08"]
Meillä on ollut lapsilla sitkeä yskä. Eli loppukesällä toista kuukautta ensin yski toinen lapsi ja sen jälkeen tuli toiselle. Joka on aina terve eli lähestulkoon ei ole ollut koskaan sairas tai koulusta pois. Nyt sitten yski niin että nukkumisesta ei tullut mitään, monta tuntia iltaisin nii nettä meinasi tukehtua eli ei saanut henkeä. En saanut siihen lääkäriaikaa, vaan pelkästään sairaanhoitajalle ajan aluksi, mutta kun lapsella tuli kohtaukset illalla, ja päiävällä näytti ihan terveeltä niin sairaanhoitajaa näytti huvittavan koko asia. Näytti ajattelevan että tässä joku curlaava vanhempi, vaikka olisi luullut näkevän lapsen terveystiedoista että palveluja ei ole aiemmin käytetty pahemmin pikkulapsiajan jälkeen.
Uskoin kyllä sairaanhoitajaa että on jotain ohimenevää, mutta ei aina vanhemmissa ole vikaa. Vanhemmat uskovat mutta ammattilaiset eivät. Olisi tuohonkin ollut kiva saada jotain lääkettä joka auttaa.
[/quote]
50, älä puhu soopaa. Et ole ikinä kuullutkaan esim infektioastmasta? Minullakin sellainen puhkesi 41-vuotiaana, yskä jäi ikäänkuin päälle flunssan jälkeen, jatkui toista kk ja lähti vasta, kun lääkäri määräsi siihen kolmen kk kuurin astmalääkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:54"]
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:48"]
Ettekö uskaltaneet koulun lääkärintarkastuksissa avata suutanne?
Mun vaiva oli pieni, mutta sitä kautta pääsin tutkimuksiin ja löytyi laktoosi-intoleranssi, joka ei silloin ollut vielä kovin yleinen.
[/quote] Luuletko, että lapsi osaa tajuta välttämättä vielä edes itsekään, että hänellä jokin sairaus tai ongelma on, varsinkin jos on mielen ongelmista kyse?! Eihän OCD välttämättä edes vaivaa itse lapsea, mutta sitten nuorena ja aikuisena alkaakin vaivata ja kunnolla!
[/quote]
tiesikö tuo vastaaja jo, että kyse oli ocd:stä? Mitä jos kiukuttelun sijasta opettelisit laittamaan olennaiset tiedot jo aloitukseesi?
No löytyihän sieltä sentään jokunen oma-aloitteinen nuorikin. Ehdin jo epäillä, että täällä on vain nynnyjä valittamassa, miten vanhemmat olivat välinpitämättömiä eivätkä vieneet lääkäriin. Kuitenkin kirjoittajat vaikuttavat olevan niin nuoria, että heidän aikaan on koulussa ollut tervydenhoitajan vastaanotot ja lääkärintarkastuksetkin tiheämpään kuin näinä säästötalkoiden aikoina. Epäilin jo, että kaikki nuoret on kasvatettu niin passiivisiksi, etteivät he osaa ottaa aloitetta omiin käsiin, jos kotoa ei apua ala löytyä. Olen aika paljon vanhempi, teidän vanhempienne ikäpolvea kenties, mutta jo minun nuoruudessani osattiin hakea itse apua terveydenhoitajalta ja / tai kunnanlääkäriltä. Itse kuljin kaupungissa 40 km:n päässä silmälääkärissä noin kymmenvuotiaasta lähtien. Oli aina jännää, löytyykö oikea bussi kotiin päin, kun tipat silmissä sumensivat näön pitkäksi aikaa. Ei tuota omatoimista lääkärissäkäyntiä pidetty edes minään outona juttuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli lapsena atooppinen iho joka oli äitini mielestä itseaiheutettu raapimalla. Sitten minulle alkoi puhjeta allergioita, äitini ei usko allergioihin ollenkaan. Vasta täysi-ikäisenä pitkän sairaalajakson jälkeen (minulle puhkesi astma ja kävin tosi huonossa kunnossa koska allergioita ei hoidettu) uskalsin hakea allergialääkkeitä. Oli lapsena tosi kurjat kesät kun ulos ei voinut mennä, henkeä ahdisti, nenä ja silmät vuosivat :(
Äitini saattaa yhä selittää miten hän luki naistenlehdestä että astma on ihan kuviteltu sairaus ja allergiat on hömppää. Kiitos äiti <3 Ehkä tässä vanhemmassa ikäluokassa ei vaan uskota mihinkään sairauksiin? Äitini saattaa yhä selittää miten esim. syöpä on itseaiheutettu sairaus jne?
Kehitysvammainen serkkuni oppisi puhumaan kunnolla jos haluaisi yms. lista on loputon, huoh....
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:46"]
Nelkku puhuu asiaa. Mitähän me vanhempina emme tule huomanneeksi sellaista, joka tulevaisuudessa on selviö. Ei olis kiva, että meidän lapset syyttää silloin meitä, miettimättä oliko se asia edes ollut tiedossa nyt. Toinen juttu sitte tietty on, jos lasta ja lapsen kipua tmv. ei oteta ollenkaan tosissaan ja yritetä tutkia syitä. Se ehkä pelottaa vanhempia saada tietää, että lapsella oikeesti on jotain vakavaa. Tiedän monia vanhempia, joille esim lapsen erityisyys on suuri itsepetoksen paikka, eli ei haluta tutkia, jotta ei saada selville ikäviä tosiasioita. Mitä siitä, vaikka lapsi ajautuu koulussa tollon häirikön rooliin, sekin on tuollasten vanhempien mielestä parempi kuin saada diagnoosi ja erityispetusta....
[/quote]
Mitä ihmeen alapeukuttamista tässä viestissä itsessään on??!!
No, kirjoittaja ei ehkä ollut lukenut kaikkia ketjun viestejä, ja ap:n vastausta aiemmin, mutta silti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaisesta sairaudesta on kyse? Oliko kyse vanhempien välinpitämättömyydestä vai tietämättömyydestä? Osattiinko sairauttasi tunnistaa ja hoitaa terveydenhuollossa lapsuudessasi? Eikö esim. koululääkäri kiinnittänyt asiaan huomiota?
Niin, tiesivätkö vanhempasi että sulla on tuo sairaus ja että se pitää hoidattaa?
Jos tiesivät, niin sitten he olivat ihan tahallaan välinpitämättömiä ja saatkin olla ihan aiheesta vihainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Komppi kakkoselle. Että osaisi muuten ottaa kantaa (kuin pahoittelemalla osaasi) pitäisi tietää, oliko kyse välinpitämättömyydestä vai tietämättömyydestä.
Sama juttu, siinä sitten meni koko lapsuus ja nuoruus ja vielä osa aikuisuudestakin niin että oikeasti luulin vatsavaivojeni johtuvan 'päästäni'. Se oli äitini tekemä diagnoosi.
Minä sinnittelin ja yritin selviytyä, kunnes tuli stoppi vastaan ja jouduin sairaalaan oksentamaan verta. Siellähän se sitten selvis mistä on ollut kyse, leikkaus ja nyt on se asia järjestyksessä.
En myöskään ole päässyt yli katkeruudesta äitiäni kohtaan. Seuraan vierestä kun valittelee vanhuuden vaivojaan, en tunne tarvetta olla tukena enkä apuna. Jos kysyy jotain vastaan aina että on varmaan päässä nyt vikaa.
Eipä toi lohduta, mutta antaa se pikantin säväyksen.
Äitini kyllä tietää mitä ajattelen hänestä, ja varmaan kantaa taakkaa siitä. Mutta minusta se on nyt myöhäistä. Vieköön tekonsa hautaan, minä vien omat tekoni sitten kun sen aika tulee.
Ja omia lapsiani kohtelen toisella tavalla, pojalla tämä sama vaiva, joten osaan olla tukena ja apuna eikä syytetä hulluksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa kurjaa. Lähipiirissä tapaus jossa nuoren seurustelukumppani pisti hakemaan apua. Nyt hoito järjestynyt ja tilanne hallinnassa. Kyse fyysisestä sairaudesta johon lääkitys. Vaiva ollut koko lapsuusiän ja vasta teini-ikäisenä asianmukainen hoito.
Ilmeisesti kaikki vanhemmat eivät vaan tajua joitain asioita.
5, eikö tuota sun mahavaivaasi tutkittu ollenkaan? Vai oliko kenties lääkäri sitä mieltä, että mitään elimellistä vikaa ei ole ja äitisi uskoi lääkäriä? Meinaan kun oikeastikin mahakivut usein ovat " päästä" kiinni, esim itse olin lapsena todella paha stressaaja ja reagoin juuri ja nimenomaan mahallani. Vähän väliä maha kipeänä, uloste ruikulia ja oksentelin.
Sinä tietysti itsesi perusteella tiedät NYT, mikä pojallasi on vialla, mutta entä, jos olisit ollut lapsena terve. Lisäksi tietämys monista vatsa- ja suolistosairauksista on edennyt ihan valtavasti viime vuosikymmeninä. Allergioista, refluksista jne. Tiedetään nykyään paljon enemmän. Yksi esimerkki: tuhrimista pidettiin vielä meidän lapsuudessamme psykologisena oireena, nyt taad tiedetään sen johtuvan ummetuksesta, jolle puolestaan löytyy melkein aina ruokavalioon tai vaikkapa peräaukon ihotulehduksiin liittyviä syitä.
En nyt yritä mitätöidä katkeruuden tunteitasi, ihan vaan yritän sanoa, että kaikki menneiden sukupolvien töppäykset eivät välttämättä johtuneet tyhmyydestä ja ilkeydestä, vaan tietämättömyydestä.
4
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:31"]
5, eikö tuota sun mahavaivaasi tutkittu ollenkaan? Vai oliko kenties lääkäri sitä mieltä, että mitään elimellistä vikaa ei ole ja äitisi uskoi lääkäriä? Meinaan kun oikeastikin mahakivut usein ovat " päästä" kiinni, esim itse olin lapsena todella paha stressaaja ja reagoin juuri ja nimenomaan mahallani. Vähän väliä maha kipeänä, uloste ruikulia ja oksentelin.
Sinä tietysti itsesi perusteella tiedät NYT, mikä pojallasi on vialla, mutta entä, jos olisit ollut lapsena terve. Lisäksi tietämys monista vatsa- ja suolistosairauksista on edennyt ihan valtavasti viime vuosikymmeninä. Allergioista, refluksista jne. Tiedetään nykyään paljon enemmän. Yksi esimerkki: tuhrimista pidettiin vielä meidän lapsuudessamme psykologisena oireena, nyt taad tiedetään sen johtuvan ummetuksesta, jolle puolestaan löytyy melkein aina ruokavalioon tai vaikkapa peräaukon ihotulehduksiin liittyviä syitä.
En nyt yritä mitätöidä katkeruuden tunteitasi, ihan vaan yritän sanoa, että kaikki menneiden sukupolvien töppäykset eivät välttämättä johtuneet tyhmyydestä ja ilkeydestä, vaan tietämättömyydestä.
4
[/quote]
Ei tutkittu ollenkaan. Mitäpä sitä turhaan koska äitini jo tiesi että päässä se vika on.
Oliskin eri asia, jos äitini olis minua kuunnellut ja yrittänyt löytää apua sitä löytämättä.
Monille näyttää olevan todella vaikea sisäistää, että on oikeasti olemassa välinpitämättömiä vanhempia, jotka vaan eivät viitsi hommata lapselleen hoitoa. Ihan varmasti jokainen lapsena laiminlyöty on kuulkaas miettinyt jo läpi nuo "kivemmat" vaihtoehdot tietämättömyydestä jne. Ja silti lopputuloksena on että kyllä, syynä on vain ja ainoastaan vanhemman välinpitämättömyys - silloin teidän mitätöintinne ja vanhempien puolustelu kuulostaa todella inhottavalta.
Kurjia kokemuksia monella.
Meidän perheessä on nyt päinvastoin, tiedän, että lapseni tarvitsisi apua, mutta hän kieltäytyy avusta... Pakottaminen ei kuulosta hyvältä, mutta teen niin tai näin, hän vihannee minua sen vuoksi...
Nelkku puhuu asiaa. Mitähän me vanhempina emme tule huomanneeksi sellaista, joka tulevaisuudessa on selviö. Ei olis kiva, että meidän lapset syyttää silloin meitä, miettimättä oliko se asia edes ollut tiedossa nyt. Toinen juttu sitte tietty on, jos lasta ja lapsen kipua tmv. ei oteta ollenkaan tosissaan ja yritetä tutkia syitä. Se ehkä pelottaa vanhempia saada tietää, että lapsella oikeesti on jotain vakavaa. Tiedän monia vanhempia, joille esim lapsen erityisyys on suuri itsepetoksen paikka, eli ei haluta tutkia, jotta ei saada selville ikäviä tosiasioita. Mitä siitä, vaikka lapsi ajautuu koulussa tollon häirikön rooliin, sekin on tuollasten vanhempien mielestä parempi kuin saada diagnoosi ja erityispetusta....
Minä muistan kärsineeni hengenahdistuksesta liikunnan ja pakkasen yhteydessä koko ala-asteen, mutta vasta yläasteella aloitettiin astmatutkimukset. Sitä en muista kenellä lopulta heräsi epäilys astmasta. Mutta minulla oli atooppinen iho, allergioita ja kotona tupakoitiin sisällä, joten oliko jokin yllätys että minulla oli myös astma...
Kuinka monta hiihto- ja uintikertaa koulussa kärsinkään kun henki ei kulkenut ja kurkussa poltti. Olen vieläkin katkera siitä, että vanhempani eivät mitään tajunneet vuosikausiin, enhän minä osannut eka-tokaluokkalaisena ihmetellä sitä kun minun piti pysähtyä hengittämään kun kaverit juoksivat. Ja olin ainoa lapsi, joten ei siitäkään ollut kyse ettei jokaisen oireita aina muista tarkkailla.
Nyt ei ole mitään ongelmaa kun lääkitys on tasapainossa ja olen ennen kaikkea muuttanut pois tupakoivasta kodista. Mutta liikunnan ilon tuo vei vuosikausiksi.