Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät hakeneet apua sairauteeni, kun olin lapsi
05.02.2014 |
Miten päästä yli katkeruudesta, jonka tämä asia aiheuttaa? Nykyään kyllä saan apua sairauteeni, mutta se ei olisi ikinä mennyt niin pahaksi, jos olisin saanut ajoissa apua.
Kommentit (57)
Tai sitten on niinkuin meillä, että lapseni on vauvasta lähtien ollut temperamentiltaan sellainen räyhääjä ja kitisijä, että valittaa aina suureen ääneen milloin mitäkin rakkoa, naarmua tai vatsavaivaa. Semmoista ei enää jaksa ottaa todesta, vaikka olisikin joku isompi juttu. Jos me menisimme lääkäriin, niin saisimme luulosairaan leiman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:42"]
Monille näyttää olevan todella vaikea sisäistää, että on oikeasti olemassa välinpitämättömiä vanhempia, jotka vaan eivät viitsi hommata lapselleen hoitoa. Ihan varmasti jokainen lapsena laiminlyöty on kuulkaas miettinyt jo läpi nuo "kivemmat" vaihtoehdot tietämättömyydestä jne. Ja silti lopputuloksena on että kyllä, syynä on vain ja ainoastaan vanhemman välinpitämättömyys - silloin teidän mitätöintinne ja vanhempien puolustelu kuulostaa todella inhottavalta.
[/quote]
en olisi niinkään varma, että kaikki ovat miettineet kunnolla sitä tietämättömyyden vaihtoehtoa. hyvä jos on, ja ymmärrän viitosen vihan paremmin, jos tosiaan äitinsä ei ole kertaakaan vaivautunut häntä käyttämään mahavaivojen vuoksi lääkärissä.
Ei tässä oteta puolia. Tämä ei ole sotaa, vaan yritän ymmärtää sitä, miksi jotkut toimivat lastensa vaivojen suhteen noin kurjasti. Toivoisin sinunkin tajuavan, että asiaa olisi hyvä pyrkiä ymmärtämään (ei siis hyväksymään, vaan ymmärtämään syitä), jotta siitä voisi ottaa OPIKSI.
minä vähän luulen, että osa johtuu välinpitämättömyydestä, puutteellisesta empatiakyvystä, kenties tunnekylmyydestä. mutta ehkä myös joskus siitä, että monille ihmisille on OMIEN KREMPPOJENSA suhteen tuollainen asenne, että "ei se varmaan mitään ole". Ei uskalleta mennä lääkäriin ja ottaa selvää. Klassisesti väitetään useinpien miesten olevan tuollaisia, mutta on noita naisissakin.
4
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:46"]
Toinen juttu sitte tietty on, jos lasta ja lapsen kipua tmv. ei oteta ollenkaan tosissaan ja yritetä tutkia syitä. Se ehkä pelottaa vanhempia saada tietää, että lapsella oikeesti on jotain vakavaa. Tiedän monia vanhempia, joille esim lapsen erityisyys on suuri itsepetoksen paikka, eli ei haluta tutkia, jotta ei saada selville ikäviä tosiasioita. Mitä siitä, vaikka lapsi ajautuu koulussa tollon häirikön rooliin, sekin on tuollasten vanhempien mielestä parempi kuin saada diagnoosi ja erityispetusta....
[/quote]
Rehellisesti sanottuna, minusta siitäkään ei välttämättä voi vanhempaa syyttää. Minun lapseni on tutkittu (moneen kertaan) ja diagnosoitu ja jotain minimaalista tukeakn saanut, mutta olemme kyllä saaneet kokea diagnoosista enemmän haittaa kuin häirikön roolista. Ne häiriköt saavat sentään olla rauhassa muun yhteiskunnan joukossa, erityiset viedään jonnekin homeiseen latoon piiloon, varastoidaan opettamisen sijasta ja eristetään yhteiskunnasta. Näin esimerkiksi 2010-luvun Tampereella. Joten KYLLÄ, parempi häirikkönä kuin eristettynä ja syrjäytettynä erityisenä...
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:55"]
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:42"]
Monille näyttää olevan todella vaikea sisäistää, että on oikeasti olemassa välinpitämättömiä vanhempia, jotka vaan eivät viitsi hommata lapselleen hoitoa. Ihan varmasti jokainen lapsena laiminlyöty on kuulkaas miettinyt jo läpi nuo "kivemmat" vaihtoehdot tietämättömyydestä jne. Ja silti lopputuloksena on että kyllä, syynä on vain ja ainoastaan vanhemman välinpitämättömyys - silloin teidän mitätöintinne ja vanhempien puolustelu kuulostaa todella inhottavalta.
[/quote]
en olisi niinkään varma, että kaikki ovat miettineet kunnolla sitä tietämättömyyden vaihtoehtoa. hyvä jos on, ja ymmärrän viitosen vihan paremmin, jos tosiaan äitinsä ei ole kertaakaan vaivautunut häntä käyttämään mahavaivojen vuoksi lääkärissä.
Ei tässä oteta puolia. Tämä ei ole sotaa, vaan yritän ymmärtää sitä, miksi jotkut toimivat lastensa vaivojen suhteen noin kurjasti. Toivoisin sinunkin tajuavan, että asiaa olisi hyvä pyrkiä ymmärtämään (ei siis hyväksymään, vaan ymmärtämään syitä), jotta siitä voisi ottaa OPIKSI.
minä vähän luulen, että osa johtuu välinpitämättömyydestä, puutteellisesta empatiakyvystä, kenties tunnekylmyydestä. mutta ehkä myös joskus siitä, että monille ihmisille on OMIEN KREMPPOJENSA suhteen tuollainen asenne, että "ei se varmaan mitään ole". Ei uskalleta mennä lääkäriin ja ottaa selvää. Klassisesti väitetään useinpien miesten olevan tuollaisia, mutta on noita naisissakin.
4
[/quote]
No, on mullakin välillä omien kremppojeni suhteen tuollaista suhtautumistapaa ja aika monella tuntuu olevan. Mutta se mikä koskee itseäni, ei kyllä yhtään koske lapsiani, ne viedään kyllä heti lääkäriin jos aihetta ilmenee. Samoin lemmikkieläimet. Just käytin eläinlääkärillä tytön kesyrotan, kun epäilin että sillä olisi joku hengitystietulehdus.
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:55"]
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:42"]
Monille näyttää olevan todella vaikea sisäistää, että on oikeasti olemassa välinpitämättömiä vanhempia, jotka vaan eivät viitsi hommata lapselleen hoitoa. Ihan varmasti jokainen lapsena laiminlyöty on kuulkaas miettinyt jo läpi nuo "kivemmat" vaihtoehdot tietämättömyydestä jne. Ja silti lopputuloksena on että kyllä, syynä on vain ja ainoastaan vanhemman välinpitämättömyys - silloin teidän mitätöintinne ja vanhempien puolustelu kuulostaa todella inhottavalta.
[/quote]
en olisi niinkään varma, että kaikki ovat miettineet kunnolla sitä tietämättömyyden vaihtoehtoa.
[/quote]Asia on päinvastoin, välinpitämättömyys on viimeinen syy jota ihminen ajattelee ja yleensä sen tajuaakin vasta aikuisena. Lapsihan yrittää selvittää vanhempiensa käytöksen aina parhain päin välttyäkseen siltä kauhealta totuudelta, että vanhempi ei vain välitä. Väitän siis että 100% varmasti ne kaikki muut vaihtoehdot on laiminlyöty ihminen käynyt jo läpi, ja joutunut ne hylkäämään. Päätyen siihen että ainoa mahdollinen selitys on ettei vanhempi välittänyt. Tämä on asia, jota ei ymmärrä ja sisäistä jos ei ole itse joutunut kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Kyseessä oli siis OCD, eli pakko-oireinen häiriö. Vanhempani kyllä huomasivat sen (ei sitä voinut olla huomaamatta). Äitini on/oli vieläpä hoitoalalla töissä. Vanhempani suhtautuivat lähinnä vihamielisesti ja syytellen sairauteeni. Siksi kestikin melkein 20 vuotta ennen kuin sain itse haettua apua.
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:06"]
Ap tässä. Kyseessä oli siis OCD, eli pakko-oireinen häiriö. Vanhempani kyllä huomasivat sen (ei sitä voinut olla huomaamatta). Äitini on/oli vieläpä hoitoalalla töissä. Vanhempani suhtautuivat lähinnä vihamielisesti ja syytellen sairauteeni. Siksi kestikin melkein 20 vuotta ennen kuin sain itse haettua apua.
[/quote] Mullakin on tuo sama sairaus, on siis ollut lapsesta asti, ja nyt vasta nuorena aikuisena olen itse lähtenyt apua hakemaan. Heti kun luin aloituksen, tuli mieleen että voisiko sinulla olla juuri ocd, ja niinhän se sitten olikin.. Miten olet itse apua lähtenyt hakemaan ja oletko sitä saanut?
Minkäikäinen olet nyt? Itse olen 23, täytän kohta 24. Oireet ovat tosin vasta viimeaikoina pahentuneet hirveästi. Mutta kyllähän se vähän oudolta tuntuu, tai inhottavalta, ettei ole silloin lapsena kukaan puolestani apua hakenut, vaikka ongelmasta onkin tiennyt ja varmasti huomannut ettei kaikki ole "kunnossa".. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni ei ollut onneksi mitään pitkäaikaissairautta, mutta muissa minut jätettiin lähes täysin hoidotta. Esimerkiksi ala-asteella umpilisäkkeentulehdukseni pääsi etenemään suolen kuolioon saakka ennen kuin minut vietiin sairaalaan. Sitä ennen olin ollu yli 2 viikkoa kipeänä, ja lääkäriin vietiin vasta kun jalat eivät kantaneet enkä päässyt enää itse vessaan oksentamaan. Muut lievemmät sairaudet hoidin ( = jouduin hoitamaan) itse ala-asteikäisestä lähtien, ihottumista pitkittyneisiin virtsatietulehduksiin saakka.
Itse sain huolehtia lääkärikäyntien varaamiset ja kyydit sinne, peräti rahaa sain lääkkeisiin. Onni onnettomuudessa en ehtinyt mihinkään kuolla, lähellä oli tuossa umpilisäke-episodissa ja kerran kun virtsatietulehdus kerkesi jyllätä yli kuukauden edeten munuaisiin saakka ennen kuin uskalsin yksin lääkäriin.
t: 9 / 17
Olen nyt 3-kymppinen, ja apua sain lopulta haettua, kun oireet pahenivat viime vuonna niin, etten vain enää jaksanut. :( Soitin yths:lle ja sain kyllä heti apua. Lääkitys on vielä niin vaiheessa, että en osaa sanoa, tuleeko siitä olemaan apua. Psykologilla olen käynyt, mutta tuntuu, että tämä vanhempiani kohtaan tuntemani katkeruus vähän haittaa tuota varsinaista ocd:n hoitoa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:06"]
Ap tässä. Kyseessä oli siis OCD, eli pakko-oireinen häiriö. Vanhempani kyllä huomasivat sen (ei sitä voinut olla huomaamatta). Äitini on/oli vieläpä hoitoalalla töissä. Vanhempani suhtautuivat lähinnä vihamielisesti ja syytellen sairauteeni. Siksi kestikin melkein 20 vuotta ennen kuin sain itse haettua apua.
[/quote]
On ihan yleistä, että erityisesti hoitajien ja lääkärien lapset saavat huonompaa hoitoa kuin muut. Todistettu fakta, että he eivät siellä kotona pykene olemaan objektiivisia omien lastensa vaivojen suhteen.
Lisäksi noista mieleen liittyvistä sairauksista ei todellakaan tiedetty niin paljon edes 15-20 vuotta sitten kuin nyt. Ja äitisi oli varmaan saanut koulutuksensa tätäkin aiemmin?
Jos tosissasi haluat päästä itsesi takia katkeruudesta eroon, niin psykoterapia on hyvä vaihtoehto. Sen avulla itse paljon työtä tekemällä, saattaa tulla lopputulokseen, jossa ymmärtää, että omien vanhempien voimavarat, tunne-elämä, lapsuudeen kokeumukset, tietämys ym. huomioonottaen vanhemmilla ei ollut kovinkaan paljon vaihtoehtoja. Kun ymmärtää sen, että oikeastaan ne vanhemmat olivat säälittäviä, koska esim. apua sairauteesi eivät olisi kehdanneet apua, niin katkeruus häipyy ja voi elää omaa elämäänsä.
Ärsyttää lisäksi aivan käsittämättömän paljon, että vanhempani tuovat koko ajan esiin omia, fyysisiä, sairauksiaan ja surkuttelevat itseään kuinka ovat joutuneet niin kovaan kohtaloon sopeutumaan. Hmm, sopeutumistahan se on tosiaan itsellä ollut yli puolet elämästä! Veljeni sairaudet he ovat aina ottaneet tosissaan ja melkeinpä tyrkyttävät hänelle eri diagnooseja. Ei pitäisi kai miettiä koko asiaa, kun alkaa ärsyttää niin pahasti. :/
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhempani eivät hankkineet apua kun viiltelin itseäni n.13-vuotiaana. Olen käynyt terapiassa aikuisiällä ja kun kerroin tästä äidilleni suhtautui hän terapiaan hyvin halveksivasti, eikä ymmärtänyt miksi olen masentunut.
Joskus aikoinaan nimenomaan psyykkisiin sairauksiin suhtauduttiin häpeillen. Aikoinaan psyykkisesti sairas heitettiin pöpilään ja vanhemmillasi saattaa hyvin olla tällaiset mielikuvat.
Minut diagnosoitiin dysfasia lapseksi, mutta kun tuon diagnoosin sain, äiti lopetti kaikki puheterapiat ja huolehti ettei mitään tietoa mihinkään jää, vasta 20 vuotiaana itse olisin hakeutunut psykiatrille ja vasta silloin äiti kertoi. Olisin päässyt paljon helpommalla jos olisin tiennyt ja etten olisi vaatinut itseltäni mahdottomia ja pitänyt itseäni hulluna kun en vaan kykene tekeen samoin kuin toiset..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus aikoinaan nimenomaan psyykkisiin sairauksiin suhtauduttiin häpeillen. Aikoinaan psyykkisesti sairas heitettiin pöpilään ja vanhemmillasi saattaa hyvin olla tällaiset mielikuvat.
Minut diagnosoitiin dysfasia lapseksi, mutta kun tuon diagnoosin sain, äiti lopetti kaikki puheterapiat ja huolehti ettei mitään tietoa mihinkään jää, vasta 20 vuotiaana itse olisin hakeutunut psykiatrille ja vasta silloin äiti kertoi. Olisin päässyt paljon helpommalla jos olisin tiennyt ja etten olisi vaatinut itseltäni mahdottomia ja pitänyt itseäni hulluna kun en vaan kykene tekeen samoin kuin toiset..
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:24"]
Minun vanhempani eivät hankkineet apua kun viiltelin itseäni n.13-vuotiaana. Olen käynyt terapiassa aikuisiällä ja kun kerroin tästä äidilleni suhtautui hän terapiaan hyvin halveksivasti, eikä ymmärtänyt miksi olen masentunut.
[/quote]Tämä muutes unohtui minultakin mainita. Äitini huomasi pahat viiltelyjäljet käsivarsissani kun olin myös juuri 13 vuotias. Hän suuttui ja tivasti mistä ne ovat tulleet. Kun valehtelin että itse raavin oli asia sillä käsitelty. Herraisä sentään, lapsen käsivarret pitkillä viiltojäljillä ja asia on ok kun lapsi vastaa että satutti itseään "vain" omilla kynsillä! Käsittämätöntä.
Myös minun äitini on sitä mieltä että olin lapsuudessa oikein onnellinen ja iloinen, ja "en voi" ajatella tai tuntea toisin. Kummasti vaan olen 9-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaan että harkitsen itsemurhaa, kukaan ei välitä, ja "perheenkin" olen kirjoittanut aina " " -merkkien sisälle (koska koin aina ettei minulla ole perhettä). Melkoisen onnellinen lapsi, joo-o...
9/17
Mielelläni menisinkin psykoterapiaan käsittelemään tätä katkeruusasiaa, mutta OCD:ta hoidetaan yleensä kognitiivisella terapialla, jossa ei tällaisia asioita käsitellä. Tarvitsisin siis tavallaan kaksi eri terapiaa, mutta eipä taida Kelan puolesta onnistua. Ymmärrän kyllä syyt vanhempieni käytökseen, mutta asiaa on silti todella vaikea hyväksyä. Varsinkin, kun veljeäni kohdellaan eri tavalla. Äitini on joskus sanonut, että hän on yrittänyt "vahvistaa" aina veljeäni, koska hän on meistä lapsista ollut se heikoin. Tämäkään lausahdus ei hyvältä tunnu edelleenkään, kun ajattelee, että veljelläni ei mitään varsinaisia ongelmia ollut lapsena/nuorena, kun taas itselläni oli hyvin näkyvä tämä ocd. Ainut heikkous mitä veljestäni keksin, oli hänen saamattomuutensa ja huono koulumenestyksensä.
Ap
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:19"]
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:06"]
[/quote]
On ihan yleistä, että erityisesti hoitajien ja lääkärien lapset saavat huonompaa hoitoa kuin muut. Todistettu fakta, että he eivät siellä kotona pykene olemaan objektiivisia omien lastensa vaivojen suhteen.
Lisäksi noista mieleen liittyvistä sairauksista ei todellakaan tiedetty niin paljon edes 15-20 vuotta sitten kuin nyt. Ja äitisi oli varmaan saanut koulutuksensa tätäkin aiemmin?
Jos tosissasi haluat päästä itsesi takia katkeruudesta eroon, niin psykoterapia on hyvä vaihtoehto. Sen avulla itse paljon työtä tekemällä, saattaa tulla lopputulokseen, jossa ymmärtää, että omien vanhempien voimavarat, tunne-elämä, lapsuudeen kokeumukset, tietämys ym. huomioonottaen vanhemmilla ei ollut kovinkaan paljon vaihtoehtoja. Kun ymmärtää sen, että oikeastaan ne vanhemmat olivat säälittäviä, koska esim. apua sairauteesi eivät olisi kehdanneet apua, niin katkeruus häipyy ja voi elää omaa elämäänsä.
[/quote]
Ja minun äidilläni oli välillinen Münchhausenin oireyhtymä, eli vietin lapsuuteni lääkäreitä ja sairaaloita ravaten turhanpäiten mielisairaan vanhemman takia. Yritä ajatella, että tasan ei käy onnen lahjat ja kasva aikuiseksi! Saat nyt apua, joten hellitä jo hyvä ihminen katkeruuden osalta!
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:34"]
Ja minun äidilläni oli välillinen Münchhausenin oireyhtymä, eli vietin lapsuuteni lääkäreitä ja sairaaloita ravaten turhanpäiten mielisairaan vanhemman takia. Yritä ajatella, että tasan ei käy onnen lahjat ja kasva aikuiseksi! Saat nyt apua, joten hellitä jo hyvä ihminen katkeruuden osalta!
[/quote]
Monella on varmasti paljon pahempiakin kokemuksia kuin sinulla, joten ei kannata vertailla tai mitätöitä toisen ongelmaa. Minustahan saattaa esim. hyvin tuntua, että sinun ongelmasi on vähäpätöisempi kuin minun.
Ap
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 14:24"]
Ärsyttää lisäksi aivan käsittämättömän paljon, että vanhempani tuovat koko ajan esiin omia, fyysisiä, sairauksiaan ja surkuttelevat itseään kuinka ovat joutuneet niin kovaan kohtaloon sopeutumaan. Hmm, sopeutumistahan se on tosiaan itsellä ollut yli puolet elämästä! Veljeni sairaudet he ovat aina ottaneet tosissaan ja melkeinpä tyrkyttävät hänelle eri diagnooseja. Ei pitäisi kai miettiä koko asiaa, kun alkaa ärsyttää niin pahasti. :/
Ap
[/quote] Tosi inhottavaa :( Ei pitäisi vertailla, mutta kyllä itse varmasti olisin ennemmin mieleltäni terve kuin miltään muilta osa-alueilta. OCD on kyllä niin täyttä paskaa, se on vielä jotenkin niin "hävettyä" ja siitä ei puhuta oikein missään.. Ainakaan siis julkisesti. Toisin kuin nykyisin melkeinpä kaikista muista vastaavanlaisista ahdistuneisuushäiriön muodoista, esim. paniikista, ahdistuksesta, masennuksesta jne..
Saanko udella mitä lääkettä syöt? Itselläni Seronil, mutta syönyt vasta pari kk, eikä ole vielä kyllä apua ollut, annostus 30 mg. T: 19
[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:46"]
Nelkku puhuu asiaa. Mitähän me vanhempina emme tule huomanneeksi sellaista, joka tulevaisuudessa on selviö. Ei olis kiva, että meidän lapset syyttää silloin meitä, miettimättä oliko se asia edes ollut tiedossa nyt.
[/quote]
Eiköhän se yritys ja lapsen uskominen kyllä jää lapselle mieleen jos sitä on vanhempien käytöksessä ollut. Ja toisaalta niinkuin itsellenkin, se tapa jolla asia käsiteltiin.