Lue keskustelun säännöt.
Mun lapsilla ei oo kavereita
10.01.2014 |
Mä oon niin huolissani mun ala-asteikäisistä lapsista. Toisella on koulussa kavereita, mutta ei koskaan tuo niitä kotiin. Kotona leikkii yksikseen tai pelaa tietokoneella. Toisella oli yksi ystävä, mutta hän muutti toiseen kaupunkiin. Nyt on ollut välituntisinkin yksin, kun kaikilla luokan tytöillä on jo kaverit. Tämä on siis tyttö, ensimmäinen on poika.
Ollaan oltu tytön opettajan kanssa yhteyksissä ja puhuttu, että seurataan tilannetta, että saako kavereita vaan pitäisikö jotenkin "puuttua" asiaan.
Tyttö harrastaa, käy jumpassa ja kerhossa, mutta ei oo niistä löytänyt kavereita. Poika ei halua harrastaa mitään, paitsi kotona pienoismalleja tekee, vaikka kuinka oon ehdottanut kaikkea. Oon myös ehdottanut lapsille, että soittaisin koulukavereille ja pyytäisin kylään. Kumpikaan eu halua sitä.
Lapset on tosi ujoja ja hiljaisia, eivät välttämättä osaa ottaa kontaktia. Mulla ei oo kavereita, joilla ois samanikäisiä lapsia. Oon muutenkin tosi yksinäinen, ei oo miestä ja vaan muutama kaveri, joku käy kylässä ehkä kerran kuukaudessa. Syytän itseäni, että oon "siirtänyt" yksinäisyyteni lapsiini. Oon aika vaikea luonne kai, en päästä ketään lähelle ja lisäksi mulla on tosi vaikea elämä ollut, takana täydellinen henkinen romahdus, joka jotenkin pilasi mun elämän, en oo toipunut siitä.
Perheterapiassa on käyty, mitään vikaa ei lapsissa oo löytynyt, ovat kilttejä ja mukavia, vaikkakin ujoja, lapsia. Minä olen ihan hyvä äiti, välitän ja huolehdin. Oon vaan aina yksin kotona, harrastuksen parissa tapaan yhtä ystävää viikoittain.
En oikein tiedä mitä tehdä. Koitan keksiä meille tekemistä, mitä tässä tuppukylässä nyt voi tehdä eli käydään uimassa, kävelyllä ja kirjastossa. Mutta oishan se kivaa, jos lapset toisi kavereita kotiin, mutta en voi alkaa heitä painostamaankaan. Joskus mietin, että häpeåvätkö minua ja kotiamme. Oon vähän ylipainoinen, bmi 30, häpeävätkö sitä? Asumme kivassa kodissa, lapsilla on kivat huoneet, ei nyt mitään suoermuodikasta, ihan tavallista.
Kommentit (66)
Me ollaan kyllä ihan itse soitettu lasten kavereita kylään, vaikka lapset käyvätkin harrastuksissa. On helpompaa niin kuin että jättää ujojen lasten itse hoidettavaksi. Kyllä ne sitten leikkii kun ovat kylässä, ja tulee niihin vanhempiinkin tutustuttua samalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ymmärrän ap sua hyvin. Tosi negatiivista kommenttia olet saanut. Tytöt liikkuu usein pareittain ja parhaimman kaverin muuttaessa jää yksin. Jos on hiukankin ujo ja muut luokan tytöt ollut ehkä kavereita jo vauvasta/päiväkodista, niin siihen mukaan voi olla vaikea tunkea. Ja vaikka välitunneilla pääsisi mukaan leikkeihin, niin ei välttämättä kutsuta koulun jälkeen mukaan tai edes haluta tulla tytölle, kun on jo kaveri.
Ymmärrän, että poikasi on ujo, mutta joku joukkue/seura harrastus voisi tosiaan olla hyvä, mutta vaikeahan se on lasta pakottaa, jos hän ei itse halua (harrastus pitäisi olla kiva juttu) ja monet lajit pitäisi aloittaa todella nuorena.
Minusta elämänne kuulostaa ihan normaalilta. Harvalla perheellä käy vieraita oikeasti joka viikko tai sitten se on joku tietty sama kaveriperhe tai ei kai sitä joka päivä tarvitse olla jossain menossa pitkin kylänraittia. Kuten sanoit pienellä paikkakunnalla mahdollisuudet on rajalliset. Tärkeintä mielestäni, että ette ole linnoittuneet vain kotiin, vaan lapset oppivat normaalit sosiaaliset käytöstavat ja ehkä pikkuhiljaa löytävät omat kaverit.
Tsemppiä sinulle ja lapsillesi.
Toiset haluavat olla mieluummin yksin. Ovatko he aina olleet samanlaisia? Ovatko pienenäkään olleet sosiaalisissa tilanteissa ikätoverien kanssa? Onko teillä vauva-aikanakaan käynyt lapsiperheitä kylässä?
Minä ainakin tykkäsin omassa lapsuudessani kaikkein eniten olla yksin. Myöhemmin mulla on ollut sitten ajoittain paljonkin kavereita, eli ei tuo välttämättä loppuelämän sosiaalisiin suhteisiin vaikuta mitenkään. Toiset vain ovat sellaisia, viihtyvät kotona, eivät ehkä kaipaa koulupäivien päälle enää muuta hälinää.
Mutta ota tosiaan yhteys kuraattoriin ja juttele myös opettajan kanssa, ihan jo senkin vuoksi että huolesi voisi helpottaa hieman jo sillä että pääset siitä ääneen puhumaan.
Ilmeisesti lapsesi puuhailevat kotona keskenään, eli heistä on seuraa toisilleen eivätkä senkään vuoksi kaipaa kavereita niin paljon?
Älä syyllistä itseäsi, vaikutat ihanalta ihmiseltä ja äidiltä joka todella välittää lapsistaan.:)
Onko ne ujoja ja hiljaisia vai masentuneita (lievästi siis)? Jos olet itse jotenkin kroonisen alakuloinen niin lapsetkin ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:11"]Onko ne ujoja ja hiljaisia vai masentuneita (lievästi siis)? Jos olet itse jotenkin kroonisen alakuloinen niin lapsetkin ovat.
[/quote]
Aina ovat olleet ujoja, jo ennen romahdustani ja aina ollut vaikeaa löytää kavereita, vaikka olen voinut paremminkin ja ollut sosiaalista elämää. Lapset kyselee nykyään, että miksei sulla oo miestä ja me halutaan pikkusisko ja sit joudun selittään, että kun ei vaan oo miestä :-( Eikä varmaan tuu olemaankaan, kukaan ei oo ees vilkaissut mua vuosiin.
Kai tää on sit mun syy :-( Oon vaan niin väsynyt syyttelemään itseäni. ap
Ja perheterapiassa ollaan selvitelty mun romahdusta ja muita asioita, joita on tapahtunut. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:11"]
Onko ne ujoja ja hiljaisia vai masentuneita (lievästi siis)? Jos olet itse jotenkin kroonisen alakuloinen niin lapsetkin ovat.
[/quote]
Ei tämä ollut tarkoitettu loukkaukseksi, mutta ap sanoi käytännössä että hänen elämänsä on pilalla henkisen romahduksen takia, eivät lapset voi olla tällaista huomaamatta. Käytkö ap itse terapiassa, se auttaisi taatusti lapsiakin? Oma ujouteni ja hiljaisuuteni ja kykenemättömyys solmia ystävyyssuhteita johtui kamalista kotioloista ja muista traumoista- ap on taatusti miljoona kertaa parempi vanhempi kuin omani mutta jos vanhempi on mistä tahansa syystä itse masentunut niin tottakai lapset sen huomaavat ja reagoivat, joistakin tulee apaattisia ja joistakin kroonisia muiden viihdyttäjiä.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:19"]
Ja perheterapiassa ollaan selvitelty mun romahdusta ja muita asioita, joita on tapahtunut. ap
[/quote]
No, jos kerran omat asiasi ovat kunnossa niin tuskinpa se "syy" sinussa on (ei se itsesyyttelykään vie asioita eteenpäin mitenkään). Kaipaako lapset edes hirveästi kavereita vai ovatko tyytyväisiä noinkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:19"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:11"]
Onko ne ujoja ja hiljaisia vai masentuneita (lievästi siis)? Jos olet itse jotenkin kroonisen alakuloinen niin lapsetkin ovat.
[/quote]
Ei tämä ollut tarkoitettu loukkaukseksi, mutta ap sanoi käytännössä että hänen elämänsä on pilalla henkisen romahduksen takia, eivät lapset voi olla tällaista huomaamatta. Käytkö ap itse terapiassa, se auttaisi taatusti lapsiakin? Oma ujouteni ja hiljaisuuteni ja kykenemättömyys solmia ystävyyssuhteita johtui kamalista kotioloista ja muista traumoista- ap on taatusti miljoona kertaa parempi vanhempi kuin omani mutta jos vanhempi on mistä tahansa syystä itse masentunut niin tottakai lapset sen huomaavat ja reagoivat, joistakin tulee apaattisia ja joistakin kroonisia muiden viihdyttäjiä.
[/quote]
Käyn juttelemassa psykologille, mutta ei se oikein auta. Koitan kuitenkin olla kannustava ja tyttö oli tosi reipas, ennenkuin se kaveri muutti pois kotoa. Nyt on sitten hankalaa, kun kaveri muutti.
kyllä ne ehtii! Tärkeintä on että he ovat itse tyytyväisiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä aikas samaa, ilman romahduksia, mutta itsellänikään ei juuri kavereita ole, eli lapset ovat tainneet periä tämän huonon sosiaalisuuden...
Mun nuorempi on jo kutosella, kertoo, että koulussa on kavereita, silti aina nyhjää kotona, kun ei ole koulussa. Isompi joutui uuteen kouluun, eikä ole saanut yhtään kaveria puolessa vuodessa, vanhat jäivät muutoksen jalkoihin, hän kyllä kärsii jo, mutta ei uskalla tehdä mitään asian eteen, kokee olevansa tyrkky tms, jos yrittää mennä muiden seuraan...
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:23"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:19"]
Ja perheterapiassa ollaan selvitelty mun romahdusta ja muita asioita, joita on tapahtunut. ap
[/quote]
No, jos kerran omat asiasi ovat kunnossa niin tuskinpa se "syy" sinussa on (ei se itsesyyttelykään vie asioita eteenpäin mitenkään). Kaipaako lapset edes hirveästi kavereita vai ovatko tyytyväisiä noinkin?
[/quote]
Ei ne koskaan valita, että kun ei oo kavereita ja pojalla onneksi on koulussa kavereita, en sit tiedä miksei koskaan pyydä heitä kylään tai mene heidän luokse. Ihan tyytyväisenä itsekseen tai keskenään touhuavat. Lapsista ei ulospäin näe, että asia vaivaisi heitä. Minä vaan olen huolissani ja asia vaivaa. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:26"]Meillä aikas samaa, ilman romahduksia, mutta itsellänikään ei juuri kavereita ole, eli lapset ovat tainneet periä tämän huonon sosiaalisuuden...
Mun nuorempi on jo kutosella, kertoo, että koulussa on kavereita, silti aina nyhjää kotona, kun ei ole koulussa. Isompi joutui uuteen kouluun, eikä ole saanut yhtään kaveria puolessa vuodessa, vanhat jäivät muutoksen jalkoihin, hän kyllä kärsii jo, mutta ei uskalla tehdä mitään asian eteen, kokee olevansa tyrkky tms, jos yrittää mennä muiden seuraan...
[/quote]
Nämä on niin vaikeita juttuja :-( Minulla oli lapsena paljon kavereita ja nuorena. Siksi oon vähän ihmeissäni lasten takia. Heidän isänsä, nyt kuollut, oli lapsena tosi hiljainen ja arka, ovat kai sitten isänsä luonnetta perineet. ap
Sitä paljon murehdin, että mitä sitten kun menevät opiskelemaan jonnekin, sitten yksin jossakin vieraassa kaupungissa, mitä jos tulee masennusta ja vaikea nuoruus :-( ap
Mä niin haluaisin joskus nähdä ne iloisena juoksevan kavereitten kanssa ulkona ja tekevän muutakin, kuin olevan kotona :-( ap
Jos lapsesi ovat tyytyväisiä, niin ei varmaan kannata kantaa huolta.
Tai voisit yrittää tutustua muihin äiteihin, ei varmaan tarvitse tulla sydänystäviksi, mutta jos tyttösi näkee, että olet luontevasti äitien kanssa, niin ehkä hän rohkaistuu?
Mutta tosiaan ei varmaan kannata olla liian huolissaan tai syytellä itseään, jos lapsesi ovat ok tilanteen suhteen?
Jos niillä lapsilla muuten menee ihan hyvin niin ei se kaverittomuus välttämättä ole mikään suuri ongelma ja tuskin se kestää ikuisesti, hyvin niillä on aikaa saada kavereita myöhemminkin. Uskon että yleensä on tärkeintä, että kotiasiat on kunnossa ja kuulostat hyvältä äidiltä- kuitenkin voi olla että tarvitsisit terapiaa etkä pelkästään psykologille juttelua, ja voi olla että ko. psykologin kanssa vain ei kohtaa kemiat ja siksi siitä ei tunnu olevan hyötyä.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:35"]Jos lapsesi ovat tyytyväisiä, niin ei varmaan kannata kantaa huolta.
Tai voisit yrittää tutustua muihin äiteihin, ei varmaan tarvitse tulla sydänystäviksi, mutta jos tyttösi näkee, että olet luontevasti äitien kanssa, niin ehkä hän rohkaistuu?
Mutta tosiaan ei varmaan kannata olla liian huolissaan tai syytellä itseään, jos lapsesi ovat ok tilanteen suhteen?
[/quote]
En todellakaan keksi, mistä saisin äitikavereita, joilla ois samanikäisiä lapsia. Parilla kaverilla on lapsia, mutta 7-luokkalaisia. Töissä yritän aina olla ystävällinen, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan nähdä minua vapaa-aikana, heidän aika menee miestensä ja lapsiensa kanssa. Vierastan kaikenmaailman äitipiirejä, yritettiin seurakunnassa käydä toiminnallisessa pyhäkoulussa yms, mutta lapset inhosivat käydä siellä. Minultakin meni sitten siinä innostus.
Kai se pitää ajatella, että jos lapset vaikuttaa tyytyväisiltä, asia on ok. ap
Me ollaan kyllä ihan itse soitettu lasten kavereita kylään, vaikka lapset käyvätkin harrastuksissa. On helpompaa niin kuin että jättää ujojen lasten itse hoidettavaksi. Kyllä ne sitten leikkii kun ovat kylässä, ja tulee niihin vanhempiinkin tutustuttua samalla.