Lue keskustelun säännöt.
Mun lapsilla ei oo kavereita
10.01.2014 |
Mä oon niin huolissani mun ala-asteikäisistä lapsista. Toisella on koulussa kavereita, mutta ei koskaan tuo niitä kotiin. Kotona leikkii yksikseen tai pelaa tietokoneella. Toisella oli yksi ystävä, mutta hän muutti toiseen kaupunkiin. Nyt on ollut välituntisinkin yksin, kun kaikilla luokan tytöillä on jo kaverit. Tämä on siis tyttö, ensimmäinen on poika.
Ollaan oltu tytön opettajan kanssa yhteyksissä ja puhuttu, että seurataan tilannetta, että saako kavereita vaan pitäisikö jotenkin "puuttua" asiaan.
Tyttö harrastaa, käy jumpassa ja kerhossa, mutta ei oo niistä löytänyt kavereita. Poika ei halua harrastaa mitään, paitsi kotona pienoismalleja tekee, vaikka kuinka oon ehdottanut kaikkea. Oon myös ehdottanut lapsille, että soittaisin koulukavereille ja pyytäisin kylään. Kumpikaan eu halua sitä.
Lapset on tosi ujoja ja hiljaisia, eivät välttämättä osaa ottaa kontaktia. Mulla ei oo kavereita, joilla ois samanikäisiä lapsia. Oon muutenkin tosi yksinäinen, ei oo miestä ja vaan muutama kaveri, joku käy kylässä ehkä kerran kuukaudessa. Syytän itseäni, että oon "siirtänyt" yksinäisyyteni lapsiini. Oon aika vaikea luonne kai, en päästä ketään lähelle ja lisäksi mulla on tosi vaikea elämä ollut, takana täydellinen henkinen romahdus, joka jotenkin pilasi mun elämän, en oo toipunut siitä.
Perheterapiassa on käyty, mitään vikaa ei lapsissa oo löytynyt, ovat kilttejä ja mukavia, vaikkakin ujoja, lapsia. Minä olen ihan hyvä äiti, välitän ja huolehdin. Oon vaan aina yksin kotona, harrastuksen parissa tapaan yhtä ystävää viikoittain.
En oikein tiedä mitä tehdä. Koitan keksiä meille tekemistä, mitä tässä tuppukylässä nyt voi tehdä eli käydään uimassa, kävelyllä ja kirjastossa. Mutta oishan se kivaa, jos lapset toisi kavereita kotiin, mutta en voi alkaa heitä painostamaankaan. Joskus mietin, että häpeåvätkö minua ja kotiamme. Oon vähän ylipainoinen, bmi 30, häpeävätkö sitä? Asumme kivassa kodissa, lapsilla on kivat huoneet, ei nyt mitään suoermuodikasta, ihan tavallista.
Kommentit (66)
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 21:42"]Joskus se lapsen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että lapsen ongelmiin haetaan apua!
Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita, neuroottisia ja monista muista ongelmista kärsiviä nuoria aikuisia ja aikuisia, jotka on lapsena hyväksytty juuri sellaisena kuin he ovat. Tarvittava apu ja tuki on jäänyt saamatta.
ps: varaa aika kuraattorille ihan itse, voit samalla kertoa taustoista.
[/quote]
Enemmän ongelmia syntyy kyllä siitä kun lasta EI hyväksytä sellaisena kuin hän on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 22:04"]
Minun lapsistani toinen on myös alkuviestissäsi kuvaileman kaltainen lapsi. Mutta mitäs siitä? Itse olen samanlainen ihmisenä ja niin on isänikin. Sukuvika kai ennemminkin kuin opittu tapa. Veljeni ei ole samanlainen.
[/quote]
Vielä siis sanoisin, että toinen lapsistani ei myöskään näyttäisi olevan samanlainen kuin minä. Hän on vasta päiväkotilainen, mutta sosiaalinen ja hänellä on paljon kavereita.
Tämä yksinäisyydessä viihtyvä taas tulee mainiosti toimeen isäni kanssa, joka myös tykkää olla yksin. Isoisällä hoidossa ollessa saattaa niin lapsi kuin isoisäkin enimmäkseen vaan istua hiljaa, mutta kuulemma siellä on tosi hauskaa lapsen mielestä. :) Itsekin tykkään vähän tällaisesta rauhallisemmasta menosta aina välillä. :)
Mun mielestäni ei kannata liikaa painostaa lapsia olemaan sosiaalisia tai hankkimaan väkisin kavereita kyläilemään. Omasta kokemuksesta sanoisin, että siitä se lapsi vasta masentuukin, kun ei saa olla oma itsensä.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 22:04"]Hei. En jaksa ja ehdi lukea koko ketjua, mutta sanoisin, että kuulostat masentuneelta ja erittäin epävarmalta. Itsekin olen ollut masentunut ja itsetunnon kanssa kai tulee aina olemaan ongelmia.
Mun neuvoni on, että unohdat kaikki muiden negatiiviset kommentit nin tähän, kuin muihinkin asioihin liittyen. Ihan varmasti teidän perheessä on asiat paremmin, kuin luuletkaan.
Mulla tuli jonkinlainen "herääminen" siinä vaiheessa, kun lapseni tulivat lastensuojelun asiakkaiksi. Mulla kun on aina ollut tapana panikoida yhdestä sun toisesta asiasta, niin olen syyttänyt itseäni huonoksi äidiksi. Toki olen virheitä tehnytkin, mutta lastensuojelu kai oli se käännekohta, jolloin tajusin, että kaikki on vain omassa päässäni itse lietsomaani pelkoa.
Minun lapsistani toinen on myös alkuviestissäsi kuvaileman kaltainen lapsi. Mutta mitäs siitä? Itse olen samanlainen ihmisenä ja niin on isänikin. Sukuvika kai ennemminkin kuin opittu tapa. Veljeni ei ole samanlainen.
Minua on iät ja ajat syyllistetty siitä, ettei minulla ole paljon ystäviä (ja milloin mistäkin asiasta). Mutta onko se toisten asia määrätä kuinka kukin elämänsä elää? Minun mielestä rajansa kaikella. Eivät kaikki voi olla samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Jos lapsi ei tuo kavereita kotiin, niin ei tuo. Leikkii kuitenkin koulussa kavereiden kanssa ja kävelee välillä koulumatkan yhdessä erään kaverin kanssa ja ihan kivaa heillä näyttää olevan. Kuitenkin lapsi tykkää myös olla yksin ja miksi ei saisi olla?
[/quote]
Kiitos sanoistasi! Koen aika monet kommentit täällä syyllistävänä. En voi kauheasti tälle omalle sosiaaliselle tilanteelleni mitään. Asutaan pienellä paikkakunnalla enkä oikein keksi, mistä täällä alkaisin yhtäkkiä haalimaan isoa kaveripiiriä ja muuttua jotenkin sosiaaliseksi. Ne mitä on, niin ne on, ei montaa. En käy kapakoissa, eli en sieltäkään seuraa löydä. Töissä olen oikeasti kaikkien kanssa jutellut, ollut ystävällinen, mutta kaikilla on aina niin kova kiire kotiin miestensä luokse, etten viitsi tyrkyttää seuraani, vaikka monen kanssa haluaisin kaveri ollakin. En myöskään jaksa kauheasti mennä paikasta toiseen, viihdyn kotona, vaikkakin kyllä ois kiva, kun ois enemmän kavereita. Mutta ei minulla lapsena ollut mitenkään vanhempiini sidoksissa kaverisuhteeni. Itse haettiin kavereita pihalle ja pyydettiin leikkimään. Oon jotekin ajatellut, että minunkin lapseni tekisivät samoin. Ei kai se niin vaikeaa olisi, mutta taitaa olla. No, nyt joku syyllistää minua tästäkin kommentista. ap
Voisitko yrittää rohkaista lapsia kutsumaan kavereitaan teille, järjestäkää vaikka leffailta tai jotain muuta kivaa. Tai menkää keilaamaan, leffaan tms. ja pyytäkää kaveri mukaan.
Oon ehdottanut, mutta eivät oo innostuneet. Kai voisin taas ehdottaa. ap
Lapset eivät ole millään tavoin ilmaisseet, että asia vaivaisi tai surettaisi heitä. Opettajien palautteen mukaan toimivat hyvin ryhmässä, ovat reiluja kavereita ja pärjäävät. Tyttökin on alkanut viittaamaan tunneilla, mitä ei ekalla luokalla esimerkiksi uskaltanut ollenkaan. Asia vaan vaivaa ja huolestuttaa minua. Otan tosiaan kuraattoriin yhteyttä ja juttelen hänen kanssa. ap