Lue keskustelun säännöt.
Mun lapsilla ei oo kavereita
10.01.2014 |
Mä oon niin huolissani mun ala-asteikäisistä lapsista. Toisella on koulussa kavereita, mutta ei koskaan tuo niitä kotiin. Kotona leikkii yksikseen tai pelaa tietokoneella. Toisella oli yksi ystävä, mutta hän muutti toiseen kaupunkiin. Nyt on ollut välituntisinkin yksin, kun kaikilla luokan tytöillä on jo kaverit. Tämä on siis tyttö, ensimmäinen on poika.
Ollaan oltu tytön opettajan kanssa yhteyksissä ja puhuttu, että seurataan tilannetta, että saako kavereita vaan pitäisikö jotenkin "puuttua" asiaan.
Tyttö harrastaa, käy jumpassa ja kerhossa, mutta ei oo niistä löytänyt kavereita. Poika ei halua harrastaa mitään, paitsi kotona pienoismalleja tekee, vaikka kuinka oon ehdottanut kaikkea. Oon myös ehdottanut lapsille, että soittaisin koulukavereille ja pyytäisin kylään. Kumpikaan eu halua sitä.
Lapset on tosi ujoja ja hiljaisia, eivät välttämättä osaa ottaa kontaktia. Mulla ei oo kavereita, joilla ois samanikäisiä lapsia. Oon muutenkin tosi yksinäinen, ei oo miestä ja vaan muutama kaveri, joku käy kylässä ehkä kerran kuukaudessa. Syytän itseäni, että oon "siirtänyt" yksinäisyyteni lapsiini. Oon aika vaikea luonne kai, en päästä ketään lähelle ja lisäksi mulla on tosi vaikea elämä ollut, takana täydellinen henkinen romahdus, joka jotenkin pilasi mun elämän, en oo toipunut siitä.
Perheterapiassa on käyty, mitään vikaa ei lapsissa oo löytynyt, ovat kilttejä ja mukavia, vaikkakin ujoja, lapsia. Minä olen ihan hyvä äiti, välitän ja huolehdin. Oon vaan aina yksin kotona, harrastuksen parissa tapaan yhtä ystävää viikoittain.
En oikein tiedä mitä tehdä. Koitan keksiä meille tekemistä, mitä tässä tuppukylässä nyt voi tehdä eli käydään uimassa, kävelyllä ja kirjastossa. Mutta oishan se kivaa, jos lapset toisi kavereita kotiin, mutta en voi alkaa heitä painostamaankaan. Joskus mietin, että häpeåvätkö minua ja kotiamme. Oon vähän ylipainoinen, bmi 30, häpeävätkö sitä? Asumme kivassa kodissa, lapsilla on kivat huoneet, ei nyt mitään suoermuodikasta, ihan tavallista.
Kommentit (66)
Minä olisin kyllä huolissaan. Siinä vaiheessa, kun kaverittomuus alkaa tuntua, on usein myöhäistä. Lapsi on omaksunut sellaiset toimintamallit, ettei kavereiden hankkiminen enää oikein onnistukkaan.
Sinun tehtäväsi on äitinä hankkia lapsillesi apua ja tukea sosiaalisiin taitoihin. Ota ensimmäisenä yhteys koulukuraattoriin. Sinä olet vastuussa ja sinun tulee auttaa. Lue tänään aikasemmin esillä ollut ketju jossa lapsi jäi yksin ilman kavereita. Siinä tulee esille paljon hyviä vinkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olis jos liittyisit leskeksi jääneitten ryhmään? Hommaat teille tukiverkkoja siitä suunnasta. Kai niillä on perheleirejäkin joihin voitte mennä ja tapaatte muita jotka on menettäneet toisen vanhemmistaan.
Sinun lapset ei ole sinä tai miehesi. On jotenkin kornia että menette perheterapiaan jossa hoidetaan sinun asioita. Mitä jos menisit omaan terapiaan ja sitten siellä perheterapiassa puhuisitte niistä asioista jotka koskettaa koko perhettä ja niitä lapsien ongelmia? Jännä vaan että siellä terapeutti ei ohjaa puheenaiheita niihin asioihin kuten lapsien yksinäisyys ja haluttomuus viettää aikaa muiden ikäistensä kanssa.
Mitä jos vaan sanot että huomenna kysytään tyyppi X mukaan keilaamaan ja teet niin? Vai onko se sinun harteillasi hommata lapsillesi puuhaa etkä jaksa tai kykene? Voisiko jostain tuki-isäpalvelusta saada aikuisen miehen joka hakee lapsia johonkin tai sovitte vaikka lastensuojelusta että joku tulee ja vie lapsiasi vaikka uimaan tai johonkin askartelukerhoon jos sinusta ei ole siihen?
Se on vanhempi joka myös sanoo lapsille että nyt riitti kotona nyhjääminen ja menette mutta jos sinäkään et ole siinä kunnossa että veisit niin sun tarttee saada suu auki ja pyytää joku reipas joka sovitusti tulee lennättämään vaikka leijaa lapsiesi kanssa kuin että ne nyhjää kotona.
Se että sinulla on joku masis päällä niin et sinä välttämättä edes huomaa että miten ankeaa teillä meno jo on. Ja se tosiaan tarttuu ajan kuluessa että ollaan vaan laiskana. Ei lapsien tartte olla erikseen masentuneita vaan riittää ihan perus tylsyys. Päivästä toiseen tekemättömyys. Koneet kiinni siellä ja menette uimahalliin.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:42"]Minkä ikäsiä lapset ovat olleet kun isä kuoli? Auttaisiko jos heille löytäisi kavereita jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista, esim myöskin menettäneet perheenjäsenen?
[/quote]
Lapset oli 4 ja 5. Tietty ois kiva löytää samanlaisia, mutta ei olla ainakaan vielä löydetty. ap
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:26"]
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:23"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:19"]
Ja perheterapiassa ollaan selvitelty mun romahdusta ja muita asioita, joita on tapahtunut. ap
[/quote]
No, jos kerran omat asiasi ovat kunnossa niin tuskinpa se "syy" sinussa on (ei se itsesyyttelykään vie asioita eteenpäin mitenkään). Kaipaako lapset edes hirveästi kavereita vai ovatko tyytyväisiä noinkin?
[/quote]
Ei ne koskaan valita, että kun ei oo kavereita ja pojalla onneksi on koulussa kavereita, en sit tiedä miksei koskaan pyydä heitä kylään tai mene heidän luokse. Ihan tyytyväisenä itsekseen tai keskenään touhuavat. Lapsista ei ulospäin näe, että asia vaivaisi heitä. Minä vaan olen huolissani ja asia vaivaa. ap
[/quote]
Niin, tai ne on vaan kilttejä ja huolissaan sinusta. Ole aikuinen ja hommaa lapsillesi aktiviteettia.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:33"]
Mä niin haluaisin joskus nähdä ne iloisena juoksevan kavereitten kanssa ulkona ja tekevän muutakin, kuin olevan kotona :-( ap
[/quote]
HEITÄ NE PIHALLE!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:45"]Miten olis jos liittyisit leskeksi jääneitten ryhmään? Hommaat teille tukiverkkoja siitä suunnasta. Kai niillä on perheleirejäkin joihin voitte mennä ja tapaatte muita jotka on menettäneet toisen vanhemmistaan.
Sinun lapset ei ole sinä tai miehesi. On jotenkin kornia että menette perheterapiaan jossa hoidetaan sinun asioita. Mitä jos menisit omaan terapiaan ja sitten siellä perheterapiassa puhuisitte niistä asioista jotka koskettaa koko perhettä ja niitä lapsien ongelmia? Jännä vaan että siellä terapeutti ei ohjaa puheenaiheita niihin asioihin kuten lapsien yksinäisyys ja haluttomuus viettää aikaa muiden ikäistensä kanssa.
Mitä jos vaan sanot että huomenna kysytään tyyppi X mukaan keilaamaan ja teet niin? Vai onko se sinun harteillasi hommata lapsillesi puuhaa etkä jaksa tai kykene? Voisiko jostain tuki-isäpalvelusta saada aikuisen miehen joka hakee lapsia johonkin tai sovitte vaikka lastensuojelusta että joku tulee ja vie lapsiasi vaikka uimaan tai johonkin askartelukerhoon jos sinusta ei ole siihen?
Se on vanhempi joka myös sanoo lapsille että nyt riitti kotona nyhjääminen ja menette mutta jos sinäkään et ole siinä kunnossa että veisit niin sun tarttee saada suu auki ja pyytää joku reipas joka sovitusti tulee lennättämään vaikka leijaa lapsiesi kanssa kuin että ne nyhjää kotona.
Se että sinulla on joku masis päällä niin et sinä välttämättä edes huomaa että miten ankeaa teillä meno jo on. Ja se tosiaan tarttuu ajan kuluessa että ollaan vaan laiskana. Ei lapsien tartte olla erikseen masentuneita vaan riittää ihan perus tylsyys. Päivästä toiseen tekemättömyys. Koneet kiinni siellä ja menette uimahalliin.
[/quote]
Siis perheterapiassa puhuttiin lasten näkökulmasta perheessä tapahtuneista asioista. Minun isä tai veli vie lapsia uimahalliin yms paikkoihin, jos minulla ei ole mahdollisuutta. Yritän keksiä tekemistä, mutta en vaan jaksa koko ajan olla menossa, jos oon ollut vaikka neljä päivää töissä ja lapset viisi koulussa, ehkä sitten pitäisi lauantaina alkaa kauheasti tekemään mitään, oon ajatellut, että normaali kotonaoleminen kaupassakäyteineen ja kotitouhuineen riittää. Mutta mitäs tässä selittelemään, kai se pitää opettajan kanssa ottaa puheeksi taas, kun tytön vanhempainvartti on pian. ap
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:26"]
Meillä aikas samaa, ilman romahduksia, mutta itsellänikään ei juuri kavereita ole, eli lapset ovat tainneet periä tämän huonon sosiaalisuuden...
Mun nuorempi on jo kutosella, kertoo, että koulussa on kavereita, silti aina nyhjää kotona, kun ei ole koulussa. Isompi joutui uuteen kouluun, eikä ole saanut yhtään kaveria puolessa vuodessa, vanhat jäivät muutoksen jalkoihin, hän kyllä kärsii jo, mutta ei uskalla tehdä mitään asian eteen, kokee olevansa tyrkky tms, jos yrittää mennä muiden seuraan...
[/quote]
Onko se sitten normaalitilanne että kaveri tulee aina hakemaan? Mieskin joskus vaan tulee kukkien kanssa kotiovelta noutamaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:52"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:33"]
Mä niin haluaisin joskus nähdä ne iloisena juoksevan kavereitten kanssa ulkona ja tekevän muutakin, kuin olevan kotona :-( ap
[/quote]
HEITÄ NE PIHALLE!
[/quote]
No niin mä joka päivä heitänkin ja käyn itsekin lenkillä joka päivä, en siis vaan makaa masentuneena sohvalla. ap
Huh huh. Mun lapsilla on kavereita. Joka päivä melkein ovat kavereilla tai kavereita meillä. Mutta eipä oo äidilläkään pää sekaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi tarvitsevat nyt ammattiapua! Älä kaada asiaa opettajan niskaan, vaan kääntykää kaverisuhteiden ammattilaisten puoleen (koulukuraattori).
Opettaja voi toki tukea kaverisuhteita, mutta lapsi pitää ensin saada sellaiseen kuntoon, että kaverisuhteet tulevat ylipäätään mahdollisiksi.
Lapsesi elävät muihin samanikäisiin verrattuna hyvin suppeaa elämää, mikäli kuvauksesi pitää paikkaansa!
Jos et jaksa tehdä lapsien kanssa mitään, et patista ulos, ei pyydetä kavereita niin ei riitä. Mitä sä opettajaa tähän tarttet? Kone kiinni ja ulos tai sitten sä hommaat ihan säännöllisesti lapsille jotain. Joku vie ne harrastuksiin ja kaverille jos sinä et niin tee.
mutta ei kotona nyhjääminen päivästä toiseen riitä. Jos lapset menetti isänsä 4- ja 5- vuotiaina ja nyt ovat ala-asteella niin kävi varmaan seurakunnan kerhossa ennen kouluikää eli se ettei kiinnosta saattoi olla sitä että teillä oli menossa muutenkin rankka suruvaihe. NYT ne lapset pihalle ja mene sinäkin ulos, tekee hyvää päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:55"]
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:52"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:33"]
Mä niin haluaisin joskus nähdä ne iloisena juoksevan kavereitten kanssa ulkona ja tekevän muutakin, kuin olevan kotona :-( ap
[/quote]
HEITÄ NE PIHALLE!
[/quote]
No niin mä joka päivä heitänkin ja käyn itsekin lenkillä joka päivä, en siis vaan makaa masentuneena sohvalla. ap
[/quote]
No mitä ne sitten ulkona tekee? Seisoo tumput suorassa? Alkaa kuulostaa ristiriitaiselta sun kirjoittelut, ensin olette kotona ja sitten ulkoilettekin päivittäin. Justjust.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 19:02"]Jos et jaksa tehdä lapsien kanssa mitään, et patista ulos, ei pyydetä kavereita niin ei riitä. Mitä sä opettajaa tähän tarttet? Kone kiinni ja ulos tai sitten sä hommaat ihan säännöllisesti lapsille jotain. Joku vie ne harrastuksiin ja kaverille jos sinä et niin tee.
mutta ei kotona nyhjääminen päivästä toiseen riitä. Jos lapset menetti isänsä 4- ja 5- vuotiaina ja nyt ovat ala-asteella niin kävi varmaan seurakunnan kerhossa ennen kouluikää eli se ettei kiinnosta saattoi olla sitä että teillä oli menossa muutenkin rankka suruvaihe. NYT ne lapset pihalle ja mene sinäkin ulos, tekee hyvää päälle.
[/quote]
Siis mun isä vie tyttöä joka viikko harrastukseen ja lisäksi hän käy koululla jumpassa. En nyt tiedä, mitä sisältöä harrastuksen ja uimassa, kirjastossa käymisen yms arjen juttujen lisäksi pitäisi tehdä, ettei elämä olisi suppeaa. Poika ei vaan halua harrastuksiin, enkä oo alkanut pakottaa. En nyt ihan ymmärrä, mitä meidän arjessa pitäisi olla, ettei olisi suppeaa, ulkomaanmatkojako ja joka päivä harrastamista? Ja oon ehdottanut pojalle monta kertaa, että pyytää kavereita kylään tai minä soitan kaverin äidille, että jos toisi kaverin meille ja oon luvannut tilata pizzaa ym. mutta kun ei halua. Minulla ei itsellä käy vieraita, kun ei kavereita kauheesti oo, joskus käy. Harrastuksen parissa se yksi ja sitten yksi lenkkikaveri, heitä näen kohtalaisen usein, mutta en minä kauheasti ehdi, kun töissä pitää käydä ja ihan tavallista arkea pyörittää, kotihommia yms. Mutta minä otan maanantaina yhteyttä koulukuraattoriin. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 19:04"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:55"]
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:52"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:33"]
Mä niin haluaisin joskus nähdä ne iloisena juoksevan kavereitten kanssa ulkona ja tekevän muutakin, kuin olevan kotona :-( ap
[/quote]
HEITÄ NE PIHALLE!
[/quote]
No niin mä joka päivä heitänkin ja käyn itsekin lenkillä joka päivä, en siis vaan makaa masentuneena sohvalla. ap
[/quote]
No mitä ne sitten ulkona tekee? Seisoo tumput suorassa? Alkaa kuulostaa ristiriitaiselta sun kirjoittelut, ensin olette kotona ja sitten ulkoilettekin päivittäin. Justjust.
[/quote]
Siis kotonaolemiseen sisältyy ulkoilu joka päivä. Minä käyn lenkillä ja lapset tekee jotakin ulkona, mitä nyt sitten keksivät. Minä sitten murehdin, ettei lapsilla oo kavereita ja sitten kaikki onkin mun syy ja meidän perhe-elämän, vaikka kaikenlaista yritän keksiä niiden mahdollisuuksian mukaan, mitä tässä meidän pikkukylässä on, ei suuria mahdollisuuksia.
Koulukuraattori pystyy ehkä selvittäämään miksi poika ei halua kavereita kotiin. Eikö kavereita ole (mutta ei kehtaa sinulle tunnustaa), häpeääkö kotia tai perhettä, onko sosiaalisia pelkoja, ahdistusta jne. Joskus lapset voivat myös kokea velvollisuudekseen pitää äitiään "pinnalla" ja silloin he jättävät kaikki omat tarpeet taka-alalle. Joskus yksinäisyyden syynä voi olla myös erakko-luonne.
Varustaudu siihen, että todellisen syyn löytyminen voi kestää. Voi mennä pitkäänkin ennenkuin kuraattori käynneistä tulee näkyvää hyötyä. Älä anna periksi vaikka lapsi vastustelisi menemistä.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 19:28"]Koulukuraattori pystyy ehkä selvittäämään miksi poika ei halua kavereita kotiin. Eikö kavereita ole (mutta ei kehtaa sinulle tunnustaa), häpeääkö kotia tai perhettä, onko sosiaalisia pelkoja, ahdistusta jne. Joskus lapset voivat myös kokea velvollisuudekseen pitää äitiään "pinnalla" ja silloin he jättävät kaikki omat tarpeet taka-alalle. Joskus yksinäisyyden syynä voi olla myös erakko-luonne.
Varustaudu siihen, että todellisen syyn löytyminen voi kestää. Voi mennä pitkäänkin ennenkuin kuraattori käynneistä tulee näkyvää hyötyä. Älä anna periksi vaikka lapsi vastustelisi menemistä.
[/quote]
Opettajan mukaan on kavereita ja kuulemma reipastunut koulussa, ei oo niin ujo enää. Mutta otan kuraattoriin yhteyttä. Oon miettinyt tuota, että häpeää kotia. Tosin en tiedä mitä täällä erityisesti häpeää, ystävällinen olen aina ihmisille eikä tää koti mikään rähjä. Mutta ehkä häpeää minua, tosin en näe mitenkään hävettävänä itseäni, vaikka ehkä tämä ylipaino ja kun ei ole itsellä niitä kavereita kuin harvoin. En juo eli ei oo mikään päihdekoti, ei ole väkivaltaa ja vapaasti saa täällä olla, en oo mikään tyranni. Mutta pitää alkaa selvitellä asioita. ap
En minä ainakaan lapsena välittänyt, millainen koti muilla oli, yksikin kaveri asui jossain ihme autotallin vieressä olevissa huoneissa, siis siellä autotallissa ja siellä sitten barbeilla leikittiin. Mutta kai lapset on erilaisia, ehkä minun häpeävät sitä, kun ei ole isää eikä minulla ole koskaan ketään miestä. Ja turha alkaa syyttään siitä, kun ei oo. Kaikille ei vaan ole ketään, en ainakaan oo löytänyt. Ehkä lapset sitten häpeää mun ulkonäköä, vaikka kyllä pukeudun normaalisti ja siististi, vaikka tätä painoa onkin ja ruma naama, tosin ei mikään finninen ja arpinen. ap
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:26"]Meillä aikas samaa, ilman romahduksia, mutta itsellänikään ei juuri kavereita ole, eli lapset ovat tainneet periä tämän huonon sosiaalisuuden...
Mun nuorempi on jo kutosella, kertoo, että koulussa on kavereita, silti aina nyhjää kotona, kun ei ole koulussa. Isompi joutui uuteen kouluun, eikä ole saanut yhtään kaveria puolessa vuodessa, vanhat jäivät muutoksen jalkoihin, hän kyllä kärsii jo, mutta ei uskalla tehdä mitään asian eteen, kokee olevansa tyrkky tms, jos yrittää mennä muiden seuraan...
[/quote]% Tota... siis aloituksessa sun lapset oli alakoululaisia ja nyt nuorempi on kutosella?
Meilläpäin mennään seiskalla yläkouluun. Tietty jos vanhempi lapsi myös kuutosella niin sitten... sehän on aina mahdollista.
[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 19:50"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 18:26"]Meillä aikas samaa, ilman romahduksia, mutta itsellänikään ei juuri kavereita ole, eli lapset ovat tainneet periä tämän huonon sosiaalisuuden...
Mun nuorempi on jo kutosella, kertoo, että koulussa on kavereita, silti aina nyhjää kotona, kun ei ole koulussa. Isompi joutui uuteen kouluun, eikä ole saanut yhtään kaveria puolessa vuodessa, vanhat jäivät muutoksen jalkoihin, hän kyllä kärsii jo, mutta ei uskalla tehdä mitään asian eteen, kokee olevansa tyrkky tms, jos yrittää mennä muiden seuraan...
[/quote]% Tota... siis aloituksessa sun lapset oli alakoululaisia ja nyt nuorempi on kutosella?
Meilläpäin mennään seiskalla yläkouluun. Tietty jos vanhempi lapsi myös kuutosella niin sitten... sehän on aina mahdollista.
[/quote]
Siis tässä ei ole kyseessä minun lapset. ap
Minkä ikäsiä lapset ovat olleet kun isä kuoli? Auttaisiko jos heille löytäisi kavereita jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista, esim myöskin menettäneet perheenjäsenen?