Miksi parisuhteessa täytyisi hylätä itsenäisyys ja kaiken pitäisi olla yhteistä?

Samaa joskus miettinyt! Itse onnellisesti kauan naimisissa, lapset ja koti on yhteiset ha yhteen hiileen puhalletaan, mutta kyllä autot ja pankkitilit on ihan omat!

Näillä menty ja onmnellinen perhe ollaan, eikä ole rahasta riitaa tullut. Tasa-arvo pelaa.

Ei miksikään.

Eihän kukaan sano, että jokaisen on pakko tehdä noin. Sä voit parisuhteessakin jatkaa yksin menemistä ja tulemista ja haluamista. Kyllä se toimii, jos se on puolisolle ok. Pidä ihmeessä oma auto ja katso, että puoliso ei käytä sitä, jos tuntuu, että se tuo onnen ja itsenäisyyden tunteen.

Jaa, minulla kyllä on oma auto, samoin kuin miehellä. Meillä on myös omat tilit vaikka talo on yhteinen. Lapsikin on yhteinen, ajatella ei ole sinun tai minun lapsia, mikä sekin on kovin yleistä.

On myös minun menot ja miehen menot ja sitten ne yhteiset. Tosin sitäkään ei kaikki ymmärrä kun ollaan yhdessä niin omasta elämästä kuuluisi luopua. No jokatapauksessa näin on meillä hyvä. Kaikki ei ole yhteistä ja on myös sinä ja minä, meidän perheen lisäksi.

Hei

Puutut oleelliseen asiaan. Parisuhteen onnistumisen kannalta itsenäisyyttä ja erillisyyttä nimenomaan ei saa hylätä. Parisuhde on kahden itsenäisen, erillisen ihmisen sitoutuminen yhdessä elämiseen niillä sopimuksilla, joita kukin pari sitten itselleen sopii. Jos mitään yhteistä ei ole, ei kyseessä ole suhde vaan kämppäkaveruus. Jos mitään 'omaa' ei ole, kyse on sulautumisesta toiseen ja läheisriippuvuudesta. Hyvässä suhteessa tehdään sopimuksia arjen ja käytännön asioista, joissa kuunneellaan molempien tarpeita.

Tässä vielä yksi sitaatti jossa mielestäni hyvin sanoitettu erillisyyden ilmiötä
(kirjoittanut Gloria Salo, osui silmiini Hidasta elämää palstalta)

"Kyky olla erillinen

Kyky olla erillinen mahdollistaa autenttisen vuorovaikutuksen läheisissä ihmissuhteissa. Se tarkoittaa, että voimme avoimesti olla eri mieltä rakkaittemme kanssa ja ilmaista omat rajamme ilman, että pelkäämme yhteyden toisiin katkeavan. Osaamme pitää huolta itsestämme, koska emme hukkaa itseämme toisten odotuksiin tai tarpeisiin.

Erillään olo on erityisen hankalaa niille, jotka ovat kokeneet hylätyksi tulon varhaislapsuudessa. Heillä hylätyksi tulemisen pelko vaikeuttaa vihaisten tunteiden ilmaisua. Hylätyksi tulemista pelkäävät ovat tottuneet miellyttämään muita ja ovat usein toisista emotionaalisesti riippuvaisia. He eivät siedä emotionaalisen yhteyden katkeamista läheisissä ihmissuhteissa, jonka vuoksi he eivät uskalla avoimesti ilmaista erimielisyyttään. Tärkeä askel kohti tasapainoa ja terveitä ihmissuhteita on tulla tietoiseksi hylätyksi tulemisen pelosta ja oppia ilmaisemaan vihaa rakentavasti. Viha on hyödyllinen tunne, jonka tehtävä on puolustaa yksilön rajoja."

Meillä on autot ja tilit erillään, mutta paljon ollaan kyllä "me". Molemmat tekee vuorotöitä ja yhteinen vapaa-aika on aika kortilla vaikkei lapsia olekaan. Eikä rahaakaan ole hirveämmin. Niinpä haluamme viettää yhteisen vapaa-aikamme paljolti yhdessä ja reissuissakin käydään yhdessä, koska ei ole varaa käysä yhdessä JA erikseen.

Olemme kuulemma outoja ja uponneet parisuhteeseemme, kun toimimme näin. Molemmilla on keskimäärin kaksi viikonloppua kuukaudesta "omaa vapaata" töiden takia ja paljon arki-iltoja, mutta koska haluamme viettää aikaa yhdessä silloin, kun se on mahdollista, se on säälittävää.

Just kesällä sain kuulla olevan säälittävä, kun en halunnut lähteä kaverin kanssa viikoksi ulkomaille vaan lähdin reissuun mieheni kanssa. Sillä ainoalla viikolla, joka meillä oli kesälomista samaan aikaan.

Olen saanut jopa kuulla, että normaalit pariskunnat eivät halua viettää vapaa-aikaa yhdessä, koska arki jo eletään saman katon alla.

Ei liene yllättävää, että tuollaisten kommentoijien kanssa ei enää paljoakaan olla yhdessä. Ja vielä vähemmän varmaan yllättää, että nuo on samoja ihmisiä, joiden suhteet ei koskaan kestä..

Ei pidä. Jokaisella parilla on ihan täysi vapaus sopia ja vakiinnuttaa omat tapansa, olipa kyse rahankäytöstä, erillään matkustelusta tms. Ei siihen ulkopuolisilla ole nokan koputtamista. 

Meillä ollaan miehen kanssa aika "paita ja perse", kun ollaan sen luontoisia. Ei varmasti sovi kaikille. Meillä on yhteiset rahat, olemma samassa työpaikassa, emme harrasta mitään yksin, aina me sohvalla vierekkäin istutaan :) Ei tämäkään minusta mitään *läheisriippuvuutta* ole, sillä henkisesti ollaan toki erilliset ihmiset joilla on eriäviä mielipiteitä ja tarpeita, eikä kumpikaan takerru menettämisen pelossa toiseen. Me vaan vielä 14 vuoden avioliiton jälkeenkin ollaan niin rakastuneita toisiimme, ettei erossa halua olla yhtään, kun toisen vieressä on niin hyvä :)

Jos parisuhde ja sitoutuminen tuntuu ahdistavalta, niin kannattaa miettiä, onko ylipäänsä valmis tai kykenevä sitoutumaan toiseen ihmiseen.

Itse olen aloittanut parisuhteen, koska nimeomaan olen halunnut jakaa elämäni toisen kanssa. Minusta sellainen yhteisasumisen muoto, jossa mitään asioita ei jaeta toisen kanssa ja jossa mitään ei koskaan tehdä yhdessä, ei ole parisuhde. Meillä on täysi vapaus kummallakin "ottaa ilta vapaata" ja mennä kavereiden kanssa ja harrastaa tai mitä vaan, mutta sitä tapahtuu aika harvoin, koska kumpikin haluaa viettää aikaa yhdessä ja perheenä. Ei meillä ole kiellettyä lähteä vaikka reissuunkin kavereiden kanssa. Se vaan on niin, että kun työssäkäyvillä on sitä lopmaa rajallisesti, niin kumpikin haluaa viettää lomansa yhdessä toisen kanssa, ei pelkästään kavereiden kanssa. Ja niitä kavereita voi tavata myös yhdessä - se ei ole valinta joko kaverit tai puoliso.

Voisin lainata autoa kavereillekin, joten miksi en antaisi puolison käyttää sitä?

No se mielipide on joko toisen jolloin toinen tekee myönnytyksiä ja uhraa omasta puolestaan -tai ollaan ehkä oikeasti samaa mieltä.

Jos pari on kovin samanlaisia niin me-henkisyys on helpommin saavutettavissa koska molemmat tahtoo ja saa mitä itse tahtoo. Mutta sen kääntöpuoli on juuri tuo että saa tavallaan aina mitä tahtoo eikä ristiriitaa juuri tule: entä kun pitää tehdä vastoin mitä itse tahtoo?

Pari jossa molemmat on erilaisia niin yhteiseen päätökseen pitää tehdä toisen siis myönnytys ja unohtaa oma mielipide tai tehdään kompromissi, saako sitten koskaan oman toiveen mukaan?

Minusta ainakin meidän teini-iässä alkaneen parisuhteen kulmakivi on se, että molemmilla on myös omat menot ja omat kaverit niiden yhteisten lisäksi. Ei se mielestäni ole merkki sitoutumiskammosta, olemme hyvinkin sitoutuneita, mutta on ihanaa välillä tuulettua muidenkin ihmisten kanssa. Omaisuusasiat on eri juttu, minusta on taloudellisesti vaan fiksua että on esim. kohtuullisen yhteiset rahat.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2014 klo 09:39"]

Jaa, minulla kyllä on oma auto, samoin kuin miehellä. Meillä on myös omat tilit vaikka talo on yhteinen. Lapsikin on yhteinen, ajatella ei ole sinun tai minun lapsia, mikä sekin on kovin yleistä.

On myös minun menot ja miehen menot ja sitten ne yhteiset. Tosin sitäkään ei kaikki ymmärrä kun ollaan yhdessä niin omasta elämästä kuuluisi luopua. No jokatapauksessa näin on meillä hyvä. Kaikki ei ole yhteistä ja on myös sinä ja minä, meidän perheen lisäksi.

[/quote]

Näin meilläkin, paitsi lapsia ei ole kummallakaan, eikä tule.

Kaveripiirit on aikalailla erilliset, rahat on todellakin kummallakin omat. Mulla auto ja miehellä mp, talo on miehen ja se ei muutu puoliksi mun taloksi vaikka naimisissa ollaankin.

Aika paljon on niitä erillisiä menoja, kun yleensä ei nähdä kuin viikonloppuisin - toisaalta sitten kun satutaan kumpikin kotiin yhtaikaa niin mielellään vietetään tietysti aikaa yhdessä.

Siksi, kun nuoret aikuiset tavoittelevat rakastetun kanssa tiedostamattaan samaa symbioosia, joka heillä oli vauvana hoitavan vanhemman kanssa. Erillisyys tuntuu silloin äärimmäisen pelottavalta, vauvahan ei pärjää ilman hoitoa, vaan kuolee. Samalla tavoin vastarakastuneet kuvittelevat, etteivät voisi elää ilman rakastettua. Asia on geeneihin kirjoitettu, mutta ihmisellä on toki myös mieli ja sielu ja niiden kautta mahdollisuus kehittyä henkisesti ja itsenäistyä.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2014 klo 09:40"]

Olen saanut jopa kuulla, että normaalit pariskunnat eivät halua viettää vapaa-aikaa yhdessä, koska arki jo eletään saman katon alla.

[/quote]

Niinpä, kun ei ymmärretä että kaikki ei tosiaan ole normi päivätyössä ja oletetaan että illat ja viikonloput vietetään yhdessä. Meillä yleensä nähdään viikonloppuisin vaan, kun kumpikin on työn takia jatkuvasti poissa. Eli ihan mielellään mekin lomaillaan ja reissataan yhdessä, kun muuten ollaan niin paljon erillään.

Kyllä meillä on lapset yhteisiä, koti yhteinen, autot yhteisiä, yritys yhteinen. Mutta ei se muuta meitä ihmisinä. Olemme edelleen kaksi erillistä ihmistä, joilla on erillinen identiteetti. Kummallakin on näkemyksensä ja esim. yritystä kehitetään aina sen mukaan, kumman sydäntä lähempänä mikäkin asia on. Eli yksi osa on enemmän mun näköinen ja toinen osa enemmän miehen näköinen.

Minä en tarvitse omaa autoa tai omaa tiliä tietääkseni mikä minun identiteettini on ja kuka minä olen.

Minua äitini yritti kouluttaa oikeaksi ME-tyranniksi sen jälkeen kun olin mennyt naimisiin.

Esim. jos satuin äitini kuullen esittämään oman mielipiteeni, alkoi äiti huutamaan pää punaisena, että "ME ollaan sitä mieltä, ME. Sinä olet nyt naimisissa etkä saa puhua itsekkäästi. Pitää sanoa ME ollaan sitä mieltä."

Kun yritin hänelle selittää, että miehellä saa kyllä olla ihan oma mielipide, niin ei ymmärtänyt. Kun on naimisissa niin silloin kaikki on ME, ei enää ole minua, on vaan ME.

Jos äidilläni olisi miessuhteet onnistuneet edes jollakin tavalla, niin olisin ymmärtänyt tarpeensa jaella parisuhdeneuvoja. Mutta suhteensa olivat olleet todella vaikeita, juuri siitä syystä että hän halusi hallita aina koko perhettä. Jopa niitä mielipiteitä myöten. Samaa yritti minulle opettaa vaikka ei ollut omassa elämässäkään saanut sitä onnistumaan.

Joo ja sitten jaetaan kaikki sähköpostien ja fb:n salasanoja myöten.

No minusta on paljon surullisempaa katsoa kaupassa, kun "pariskunta" ostaa kummatkin omat ruoat. Tai toinen maksaa, johon toinen toteaa et siirtää kotona oman osansa maksaneen tilille. Mitä mä just näin ja kuulin?!

Ovatko itsenäisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen sitten väistämättä toisilleen vastakkaisia?

Miettikäähän tätä: kun firmaa perustetaan, siihen pyritään saamaan rahoitusta useammalta taholta, koska mitä enemmän on pääomaa, sitä isompia voittoja voidaan saada. Liikemaailmassa tämä on ihan selvä homma, jota kukaan ei kiistä. Nyt te olette kuitenkin sitä mieltä, että jos perhe toimii samoin, kyse on jomman kumman halusta elää siivellä ja itsenäisyyden hukkaamisesta. Mutta eihän itsenäisyys katoa siihen, että päätetään lyödä yritys yhteen. Ei osakkeenomaistajilla eikä perheellä.

6 puhuu lainauksessaan asiaa.

minulla on takana 20-vuotinen ME-avioliitto. Liitto päättyi miehen uskottomuuteen, mutta kaikki ne vuodet me olimme "me". Minä kuihduin. Aina piti mennä yhdessä anoppilaan ja muihin sukulaisiin. Minulla on iso reviiri ja yksityinen elämä, niin "sain" kyllä olla yksikseni, mutta mies ei ymmärtänyt paria tuntia enempää yksinäisyyttä. Mies halusi, että meillä on yhteiset harrastukset ja joo, minä kyllä harrastin hänen harrastuksiaan, vaikkei kauheasti innostanut.

Mies sitten vaihtoi minut naiseen, jolla oli kaikki samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Ja sama me-meno heillä jatkuu, mitä lasten juttuja kuuntelee.

Luonnollisesti meillä oli kaikki yhteiset pankkitilit ja kaikki oli yhteistä. Mutta nämä tekijät ovat vain pintaraapaisua siinä me-kokonaisuudessa, jossa elimme. Liiallienen "me-isyys" lähtee siis sisältäpäin, se on PAKKOA tehdä aina asiat samalla tavalla, halusi itse sitä tai ei. Me-isyys on hyvä asia niin kauan, kun siihen liittyy vapaus valita.

Todettakoon kuitenkin, että nuorena tyttönä se me-henkisyys oli ihanaa, osoitti minulle pelkästään sitoutumista miehen puolelta. Enkä myöskään tuntenut itseäni, enkä tiennyt mitä minä  oikeasti haluan, sen takia oli helppo ajautua tällaiseen suhteeseen.

 Mutta ihminen kasvaa...ja nykyään 40+ ikäisenä uskon, että vain erillisyyteen kasvanut ihminen kykenee olemaan yhdessä. Nyt minulla on miesystävä, jonka kanssa minulla on ihana yhteinen elämä, mutta minulla on upea oma yksityinen elämäni kanssa. Saan omaa aikaa vaikka koko viikonlopun ajan.

Olen täysin eri mieltä. Minusta parisuhteen perusolemus on toimia nimenomaan tiiminä, ei yksilöinä yhdessä. Oli kyse hammasharjasta tai velasta. On todella surullista, että joku on niin kiinni esimerkiksi rahassa, ettei voi sitä jakaa edes elämänsä tärkeimmän ihmisen kanssa. Mitä sitten vaikka toisella on kolme kertaa paremmat tulot? Ei se silti ole mitään siivellä elämistä, se on rakkautta.

Meillä maksaa ainakin se, jolla sillä hetkellä on enemmän rahaa. Minä, kun mieheni oli armeijassa. Mieheni, kun minä opiskelen.

En tajua tällaista minun-sinun -ajattelua. Kai tämä on sitten tätä "nykyaikaa". Itse tosin olen vasta 20v.