Lue keskustelun säännöt.
Läheinen kuolee, miksi ystävät vaikenevat?
22.01.2014 |
Toivoisin kaikkien teidän jotka että osaa ottaa osaa ystävänne läheisen poismenon johdosta, miettivän miltä se teistä tuntuisi jos omalle kohdallenne kävisi niin? Olen jo pitkälle yli kolmekymppinen ja menetin juuri äitini, ja olen ollut oikeastaan todella järkyttynyt siitä että ihan läheisinä pitämäni ystävät sivuuttavat asian totaalisesti. Erään ystäväni huolia ja murheita olen kuunnellut, hänen ongelmansa ovat lähinnä miessuhteissa. Taloudellisia yms. "oikeita" ongelmia hänellä ei ole koskaan ollut, joten ymmärrän että se on vaikeaa suhtautua.. Mutta häneltä ei ole tullut yhtään tekstiviestiä, eikä puhelua ja olen itse koittanut ottaa yhteyttä mutta hänellä on nyt "kauheasti kaikkea muuta". Millainen ystävä tekee noin?
Olen vuosien ajan ollut kuuntelemassa kun hänen miessuhteensa päättyvät ja kuinka hän "romahtaa" joka kerta, jokainen pika-avoliitto päättyy eroon, samoin avioliitto. Ja aina olen kuuntelemassa ja auttamassa. Nyt kun oma elämä on kokenut rajun muutoksen, hän paahtaa edelleen omista ongelmistaan ja tällä hetkellä hän odottaa tsemppiä kaikilta ystäviltään, josko hän saisi sen asunnon jota hän toivoo (jälleen avoero takana). En tosiaan vähättelisi hänen ongelmiaan, mutta miten kenenkään mielestä voi olla oikein että hän olettaa minun tsemppaavan asuntonsa saamisen suhteen mutta minä en saa pienintäkään symppisviestiä yms. vaikka hän tietää kuinka vaikeaa aikaa elän? Soitin hänelle, ja hän sanoi että on juuri kaupan kassalla palataan myöhemmin. Ei kuulunut mitään.
Toisen ystäväni kanssa sama, elämässään ei ole ollut vastoinkäymisiä ja elämä on mennyt kutakuinkin niin että hän syntyy varakkaaseen perheeseen, käy koulut vanhempien sponsoroimana, asuu vanhempiensa omistamassa asunnossa ja menee työhön ja säästää osakkeeseen vuosikausia, vanhemmat maksavat edelleen.
Puuttuuko tällaisilta ihmisiltä empatiakyky täysin? Kun oma elämä on melko helppoa, onko se aidosti mahdotonta asettua ihmisen asemaan jolla elämässä on rankka kausi menossa? Muistuttaako se heitä siitä, että myös heidän täydellinen elämänsä saattaa romahtaa?
Minulla on jostain syystä hyväksikäytetty olo,sillä olen ollut aina saatavilla kun ystäväni tarvitsevat minua. Olen "pärjääjä" eli en juurikaan ole vaatinut heitä huomioimaan minua, mutta esim. miesasioissa olen saanut tsemppiä ja sellaisissa kevyemmissä asioissa.. nyt kun menetin äitini, koen että elämäni mullistui täysin. Äitini poismeno oli tapaturmainen ja suren häntä päivittäin, ja kaipaisin kauheasti ystäviä juuri nyt. Pahimmalta tuntuu se, että he edes kykenevät elämään elämäänsä tietäen että mitä olen kokenut.. minä en edes pystyisi! Miettisin keinoja jolla ottaa kontaktia, ja tekisin aivan varmasti selväksi että olen käytettävissä. Tuntuu kuvottavalta, että he voivat tehdä noin.
Kuinka itsekäs voi ihminen olla...?
Kommentit (12)
Korjaan sen verran: Taloudellisia yms. "oikeita" ongelmia hänellä ei ole koskaan ollut, joten ymmärrän että se on vaikeaa suhtautua..
Tottakai avioero on siis "oikea" ongelma, mutta hänen kohdallaan se tapahtui "hurjina nuoruusvuosina" ja pika-avioliitto päättyi pikaeroon aikanaan n. 13v sitten. Tuolloin sitä asiaa tuli puitua ja vatvottua ja sille naureskeltuakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelisin että sinun vastoinkäymisesi on niin suuri ystävillesi että he ovat mykkänä se edessä, eivät osaa sanoa mitään ja siksi vaikenevat.
Tottakai jo hyviin tapoihin kuuluu edes joku osaanotonilmaisu, mutta tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa mitään, ikäänkuin olisi jotain sanoja, toisen suuren menetyksen edessä. Kuitenkin nämä ihmiset ovat ihan normaaleja tavallisessa elämässä.
Osaanotto suruusi, vaikka tiedän että pelkistä sanoista ei ole mitään hyötyä, tarvitsisit läsnäolevaan kuuntelijaa surulle, vihalle, itkulle, pahallemielelle.
En jaksanut lukea ekaa kappaletta pidemmälle, mutta omalta kohdaltani on pakko todeta että oma äitini ei ole läheinen, ollaan viikoittain tekemisissä mutta olisi kivempi minulle jos ei oltaisi. En usko oman äitini kuoleman minua juuri koskettavan.
Ja muutenkin, joskus on tosi vaikea keksiä mitään sanottavaa läheisensä menettäneelle. Toisaalta, kumma jos ei edes tesktiviestiä saa aikaiseksi.
Jotkut ovat tuollaisia, eivät osaa olla vastavuoroisia, ystävät kelpaavat vain hyvinä päivinä, heikkoutta ei kestetä.
Ap, minulle vanhempieni kuolema oli täysin henkilökohtainen asia, enkä todellakaan kaivannut siihen ketään höpisemään ja antamaan sympatiaa. Olen muutenkin pitänyt omat asiat sisälläni. Inhoan sitä, että joku alkaa kyselemään asioista, jotka eivät heille kuulu. Olen siis täysin erilainen kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menetin molemmat vanhempani alle parikymppisenä. Läheiset ja ihan puolitututkin koulussa ja harrastuksissa olivat silminnähden järkyttyneitä ja pahoillaan, mutta harva osasi varsinaisesti sanoa mitään. Eihän juuri kukaan ollut vielä siinä vaiheessa kokenut mitään vastaavaa. Toisaalta kukaan ei kuitenkaan hylännyt minua, eikä varsinkaan väheksynyt vastoinkäymisiäni, joten koin kaikesta huolimatta saaneeni ystäväpiiriltäni erinomaisen hyvin tukea.
Ystäviltä on lupa olettaa, että heidän ei tarvitse osata sanoa mitään. Mutta jos ei vaivaudu edes yrittämään mitään vaan suoranaisesti liukenee paikalta, ei kyseessä ole oikea ystävä. :( Ystävä sivuuttaa omat traumansa ja pelkonsa jos on yhtään empatiaa itsessä, ei siinä tilanteessa oikeasti edes mieti että no enpäs ota mitään yhteyttä kun en osaa.. kyllä osaa, jos HALUAA. Toiset ovat vaan perusluonteeltaan hyvin itsekeskeisiä ja tämä on usein vanhemmilta perittyä. Joten jos haluat tietää millaisia ystäväsi ovat OIKEASTI, seuraa heidän vanhempiaan. Itsekäs ihminen on kasvanut itsekkääksi ja ottanut mallinsa vanhemmiltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 24v kun koin ensimmäisen oikeasti läheisen ihmisen menetyksen. Sitä ennen en olisi tiennyt, miten suhtautua muiden menetyksiin. Lähinnä oletin, että haluavat surra rauhassa, eivätkä kaipaa minua tunkeilemaan. Olisin kyllä ilmaissut osanottoni.
Monille kuolema on nykyään tosi tabu aihe. Sen ajatteleminenkin pelottaa, sillä se muistuttaa omasta kuolevaisuudesta.
Se on kuule niin, että kuolema on edelleen tai oikeammin nykyään tabu siitä ei sovi puhua. Jäin itse leskeksi ja kyllä kaveripiiri harveni...olen niin pelottava eihän mulle voi puhua kun jotain kauheaa vois vaikka tapahtua. Jos mainitsen kuolleen mieheni niin kaikki vaikenee, eivät osaa luontevasti puhua. Lasten kohdallakin ihmiset vaikenee heidän isästään.
Juttele niiden kanssa joilta itseltäänkin kuollut joku läheinen ne ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei varmastikaan puutu empatiakykyä, mutta eivät tiedä/uskalla lähestyä. Koska eivät tiedä mitä sanoa.
Yleinen harhaluulo on, että pitäisi osata sanoa jotain joka suuressa viisaudessaan veisi surun pois tai lohduttaisi lopun ikää. Toisaalta pitää kyllä muistaa sanoa ensimmäiset lauseet harkiten, ystäväni typerä töksäytys vanhempani kuollessa "se nyt teki kaikkensa viedäkseen huomion pois xx:n synttäreistä" jäi mieleen paremmin kuin toisten osanotot. Tuo kuollut vanhempani oli kyllä melkoinen drama queen, mutta yhtä kaikki,mun vanhempani.
Lisäksi osa voi pelätä omaa osaamattomuuttaan; kuolema on oikeasti vieraannutettu nyky-yhteiskunnasta, hyvä ettei sille ole jo lanseerattu sitä Kari Suomalaisen (kirjailija, pilapiirtäjä) ehdottamaa "elovammainen" -nimikettä. Pelko siitä että sinä, läheisesi menettänyt, saatat purskahtaa itkuun herra ties missä vaiheessa vaan, pitää arimmat etäällä. Kun he eivät tiedä, mitä tehdä.
Mun toisella vanhemmallani on lähiaikoina todettu syöpä. Yksi sisarukseni lapsista, jo aikuinen, ei ole käynyt isovanhempansa luona sen jälkeen kun diagnoosista kuuli, omien sanojensa mukaan ei tiedä mitä isovanhemmalle sanoisi.
Osanotto äitisi kuoleman johdosta :(
Minustakin ystäväsi käyttäytyvät hyvin itsekeskeisesti. Ilmeisesti he eivät tosiaan osaa kohdata surevaa ihmistä, mutta kyllä ystävän tukena pitäisi olla, vaikka se tuntuisikin vaikealta eikä tietäisi, mitä sanoa. Oikea ystävä sanoisi vaikka suoraan, että en yhtään tiedä, miten osaisin lohduttaa sinua, mutta olen tässä sinun tukenasi enkä jätä sinua yksin.
Minulla on hiukan samanlaisia kokemuksia ajalta, jolloin rakas pappani oli kuolemansairas (kuin ihmeen kaupalla hän jäi kuitenkin henkiin ja on edelleen elossa). Purin huoltani ystävilleni, jotka tyytyivät toteamaan suunnilleen "aijaa" eivätkä tuon jälkeen kysyneet papastani mitään, vaikka heidän _täytyi_ huomata, että olin aivan suunniltani huolesta.
Pahinta oli silloisen poikaystäväni reaktio, kun sanoin hänelle, että ystävieni välinpitämättömyys tuntui minusta pahalta. Lohduttamisen sijaan hän rupesi puolustelemaan ystäviäni: "Se on vain sun pappa, ei se ole perheenjäsen!" ja "Ei ne ole ajattelemattomia, ihmisiä ei vaan kiinnosta tuollaiset asiat."
Ap:lle osanottoni äitisi äkillisestä poismenosta ja voimia!
En ihan ymmärrä ystäviäsi, jos eivät edes ole ilmaisseet osanottoaan tai ilmoittamalla antavansa tukea, jos tarvitset olkapäätä. Toivottavasti saat perheeltäsi/sukulaisiltasi apua suruusi. He ainakin tunsivat äitisi ja lohduttavaa onkin jutella sellaisten ihmisten kanssa, kun on yhteisiä muistoja.