Miten jaksatte rakastaa erityislapsianne?

silloin on liian väsynyt jos ei näe kuin huonot puolet. Minulle riittää että saan olla hetken rauhassa, harrastaa, hengäshtää, nukkua kunnolla ja syödä rauhassa.

Ensimmäiseen 12 vuoteen se ei onnistunut, mutta nyt alkaa helpottamaan

pitää hakea apua ajoissa eikä pidä vähätellä omaa taakkaa.

miksi tästäkin ketjusta piti tehdä paskanheittopaikka?!?

Tykkäsi sanasta tai ei, "erityislapsi" viittaa erityistä tukea tarvitseviin lapsiin. Ja heitä on kaikentasoisia, niin sydänvikaisia kuin autistejakin...ei ehkä kannata alkaa kadehtimaan tuota nimitystä, tekee vain itsestään idiootin. ;)

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 16:06"]

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 14:57"]

Lapseni asuu muualla, hänellä on autismikirjon häiriö ja lisäksi mielenterveysongelmia. Rakkaudella ei ole kauheasti tekemistä asian kanssa, rakas hän minulle on vaikka ei olekaan nyt kotona.

Ja ihan suoraan sanottuna aion pitää huolen siitä, ettei enää kotiin muutakaan. Kukaan ei jaksanut sitä touhua, mitä se pahimmillaan oli!

[/quote]

Oletko palsta-assin äiti?

[/quote]

repesin :D

kyllä mä rakastan mutta se ei tarkoita että jaksaisin koko aikaa

Tukiperhe? Intervallijaksot? Vertaistuki? Vammaisjärjestöt ja niiden järjestämät sopeutumis- ja perheleirit? Kuntoutustoimet? Kotiapu? Perhetyöntekijä?

Kannattaa kysellä näitä omasta kunnasta ja esim. omasta neuvolasta. Ei kannata liian kauan venyttää pinnaa ja lopulta revetä tai uupua täysin. Olet parempi vanhempi, kun saat välillä hengähtää itsekin ja jos saa välillä tuulettaa niitä tunteita toisten haastavien ja erityisten lasten vanhempien kanssa. He, jos ketkä tietävät, mitä se arki on.

Voi, sympatiaa ja ymmärrystä ja haluauksia kaikille erityislasten vanhemmille ja erityisesti jo on erityislapsen yh. Ystävissäni muutama, ja todella ihmettelen että miten jaksavat. Eivätkä aina jaksakaan. 

vertaistuki on tärkeää. Samalla kannattaa muistaa, että tärkein tehtävä on olla vanhempi, jätä lääkäreille ja kuntouttajillekin jotain hommaa, älä yritä tehdä kaikkea itse.

Rakastan ja paljon rakastankin. Silloin kun on vaikeaa niin ärsynnyn  tosi paljon. Mielelläni autan pesuissa ja pyyhin  pyllyn. Mutta aistiherkkyys ja muutoksiin sopeutuminen kiehuttaa todellakin päässä. Eniten ärsyttää se,jos en saa aamulla kouluun ja pitäisi itse päästä töihin. Muutokset ja aistiyliherkkyys saattaa aiheuttaa ongelman juuri, kun pitää lähteä kouluun ja sitten lapsi tekee stopin. Hänelle ei voi edes huutaa, että vauhtia koska sitten ei lähde ainakaan minnekkään.

Joku ihmetteli, missä hyvät hetket? Minun lapseni on liikuntavammainen, mutta puhuu ja käyttäytyy normaalin lapsen tavoin. on iloinen ja sosiaalinen tapaus, erityislapseksi luokiteltava kuitenkin. Joten tavallisesta elämästä myös ne onnen hetket. Sääli teitä kyynisiä.

31! Tuo ei kyllä auta yhtään.

Et sää  32 ymmärrä mitään. Sinä vain autat, mutta lapsesi on normaali. Et kuulu ollenkaan tähän meidän porukkaan. Tule tänne kokeilemaan, kun lapsi saa hepulit ja koulutaksi odottaa ulkona. Rupesi  vähän kalsarin reuna painamaan reittä ja mikäs siinä nyt on ja sitten jumittaa. Koulutaksi menee menojaa ja mun pitäisi päästä töihin. On siinä kuule hermot riekaleina.

Tai pitäisi lähteä lääkäriin ja lasta ei saa ovesta ulos tai hammashoito tehdään nukutuksessa, kun muuten ei onnistu. Korvatulehdus hoidetaan näkemättä korvia.

Niin että pidä vaan turpasi kiinni. 

Kyllä ne tunnetilat vaihtelee aika monta kertaa päivän aikana. Välillä rakastan hyvinkin paljon, välillä vaan jätän huutamaan ja koetan kuvitella ettei koko lasta ole olemassa. Varmaan se olisi suunnilleen tällaista normaalinkin lapsen kanssa, en tiedä. Lapseni vamma on onneksi sieltä lievemmästä päästä, ja toivoa on, että jo muutaman vuoden kuluttua tilanne helpottaa. Sen voimalla.

Tuli mieleeni, että jihtuuko lapsen masennus aina ympäristöstä vai voiko olla puhtaasti periytyvää? Siis jos kyseessä pieni lapsi.

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 17:30"]

miksi tästäkin ketjusta piti tehdä paskanheittopaikka?!?

[/quote]

Samaa harmittelin. Olisi ollut niin monta asiaa kirjoitettavana erityislasten äideille, mutta en jaksa, kun paska lentää.

Voimia teille kaikille

t. autistinuorten hoitaja

Mulla nyt ei ole erityislapsi rankimmasta päästä mutta paljon on oppimisvaikeuksia yms. niin mä en ajattele että lapsi on pilannut elämäni vaan lähinnä mua ahdistaa tuon lapsen tulevaisuus, kuinka se tulee pärjäämään elämässä yms. Vaikka tiedän että elämänasenteellaan ja sosiaalisuudellaan pärjää kyllä vaikka ei kouluja kävisikään mutta äidin huoli on suuri...

Koetuksella se onkin ollut. Joskus olen jopa epäillyt itseäni ja sitä kutsuttua rakkautta lasta kohtaan.

Meillä on erittäin haastava, vaativa ja vaikea erityislapsi. Vähästä on onneksi jotenkin oppinut nauttimaan. Niin julmalta ja kylmältä, kuin saattaa kuulostaa, mutta laitoshoito on pelastanut.

Jaa-a, kyllä mä jaksan rakastaa vaikka välillä viha puskee pintaan, eikä lapsi ole mun elämää pilannut vaan minä hänen...

Mikä on "erityislapsi"? Tarkoitako vammaisia lapsia  ja mielisairaita lapsia?