Miksi kauhistelet, jos lapsi kaatuu?

Totta! Niin totta.

Seuraan lapsen reaktiota ja toimin sen mukaan. Joskus tosin oma reaktio tulee lihasmuistista luonnostaan, joka saattaa joskus olla ylimitoitettua.

Ehkä tämä riippuu myös lapsesta. Siitä paljonko kaatuilee ja millainen tempperamentti on. Meidän lapsi nousi tukea vasten pystyyn kuusikuisena ja sen jälkeen vauhtia riitti pari vuotta enemmän kuin taitoa. Sitä mukaa kun taidot kehittyivät, vauhti lisääntyi aina nopeammin, joten oli nenällään jatkuvasti.

Eikä lasta itseään tuntunut jatkuva kumoon tuiskahtelu haittaavan (olisi varmasti muuten ottanut itsekin rauhallisemmin), joten helppohan minun oli äitinä olla hössöttämättä, kun lapsi itse ei ollut milläänsäkään ja olin nähnyt jo niin monta sataa kaatumista, että tiesin mikä sattui tai pelästytti ja vaati huomiotani ja milloin saatoin jatkaa puuhiani.

Mutta jos lapsi on herkempi ja kaatuilee harvoin, ymmärrän, että vanhempikin reagoi siihen eri tavalla.

eikö lapsi opi tässä empatiaa ja ei ole sitten ensimmäisenä potkimassa jos joku kaatuu?  Tosin en tiedä psykologiasta mitään

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 10:37"]

Seuraan lapsen reaktiota ja toimin sen mukaan. Joskus tosin oma reaktio tulee lihasmuistista luonnostaan, joka saattaa joskus olla ylimitoitettua.

[/quote]

Paitsi että lapsi 90% pyllähdystapauksista (jotka eivät satu) katsoo ensin lähintä aikuista/huoltajaa/isovanhempaa ja yrittää peilata sen ilmeiden kautta sitä tunnetta, jota nyt pitäisi tuntea. Katsokaapa. Lapsi on ilmeetön ja kysyvä, jos sitä ei satu. Lapsi alkaa spontaanisti itkeä ja huutaa, jos oikeasti sattuu! Kun lapsi pyllähtää, se hakee sen katsekontaktin ja toimii sen mukaan, mitä aikuinen viestii. Jos vanhempi hätääntyy turhasta, lapsikin alkaa itkeä hysteerisesti. Jos aikuinen taas hymyilee ja sanoo juuri jotain "Onneksi oli peppu alla, niin ei sattunut!", lapsi ei hätäänny ja jatkaa rauhassa tekemisiään.

ap

Lapset tulisi kääriä kuplamuoviin ja lisäksi kypäräpakko. Viidentoista vanhaksi. Siitä pitäisi olla laki.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 10:39"]

eikö lapsi opi tässä empatiaa ja ei ole sitten ensimmäisenä potkimassa jos joku kaatuu?  Tosin en tiedä psykologiasta mitään

[/quote]

Empatiaa oppii, kun äiti lohduttaa surevaa tai itkevää. Mitä lapsi oppii siitä, että äiti hysteerisesti lohduttaa, vaikkei satu mihinkään?

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 10:31"]

En tajua, miksi pienestä pyllähdyksestä tai kompuroinnista mammat juoksevat hysteerisesti paikalle, ottavat syliin ja lohduttavat kuin lapselta olisi kallo haljennut.

Älkää ymmärtäkö väärin - jos lasta SATTUU, lasta PITÄÄ lohduttaa. Mutta jos taapero pyllähtää pehmeällä matolla, ei ala itkeä, eikä sitä voi mitenkään sattua, miksi pitää tehdä siitä hirveä haloo "APUA APUA MIHIN SATTUI MAMI PUHALTAA VOI PIENTÄ KULTAA VOI APUA". Jos asiaan ei kiinnitä mitään huomiota, lapsi jatkaa leikkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Usein kompurointikin voi näyttää pahalta, vaikkei mitään tapahdu. Silloinkin sellainen "Ohhoh, hienostipa kaaduit! Eipä haittaa, mihinkäs se leluauto lensi?" ohjaa lasta unohtamaan äskeisen kompuroinnin (joka ei sattunut!), hymähtää ja jatkaa leikkiä.

[/quote]

Aika jännää, etten ole neljän vuoden äitiyteni aikana vielä missään tällaisiin mammoihin törmännyt. Pitikö vaan päästä pätemään... ;)

No minä vähän liiankin hyvin sisäistin tuon ohjeen, että pitää kuitata asia mahdollisimman vähällä huomiolla, jos ei selkeästi satu. Kyllä viilsi syvältä, kun lapsi sitten vähän isompana jälleen tällaisessa tilanteessa sanoi itku kurkussa, että "mikset sää äiti ikinä lohduta mua?"... =( Eli näin jälkiviisaana kyllä olisin voinut vähän ahkeramminkin syöksyä "hysteerisenä mammana" paikalle lohduttamaan sen sijaan, että olisin yrittänyt kääntää huomiota muualle. Vaikkei nyt tuokaan ihan totta ollut, etten IKINÄ lohduttanut, mutta ei aina tarvitse sattua paljon tai vähänkään, kun saattaa kaivata syliä sillä hetkellä. En siis ainakaan itse osaa nähdä sitä minään liioitteluna, jos äidit lohduttavat nyyhkiviä, vaikka sitten teatraalisesti nyyhkiviä lapsiaan. =)

Jaaha. Sitä on akka levittänyt jalkansa miehelle ja lapsen sieltä ulos synnyttänyt ja nyt sitä ollaan kaiken lapsitieteentohtoreita.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 10:40"]

Paitsi että lapsi 90% pyllähdystapauksista (jotka eivät satu) katsoo ensin lähintä aikuista/huoltajaa/isovanhempaa ja yrittää peilata sen ilmeiden kautta sitä tunnetta, jota nyt pitäisi tuntea. Katsokaapa. Lapsi on ilmeetön ja kysyvä, jos sitä ei satu. Lapsi alkaa spontaanisti itkeä ja huutaa, jos oikeasti sattuu! Kun lapsi pyllähtää, se hakee sen katsekontaktin ja toimii sen mukaan, mitä aikuinen viestii. Jos vanhempi hätääntyy turhasta, lapsikin alkaa itkeä hysteerisesti. Jos aikuinen taas hymyilee ja sanoo juuri jotain "Onneksi oli peppu alla, niin ei sattunut!", lapsi ei hätäänny ja jatkaa rauhassa tekemisiään.

ap

[/quote]

Riippuu tämäkin lapsesta: Ei meidän lapsi yleensä minua katsellut kun kaatui. Nousi vaan ja painoi menemään. Joten jälleen: Minun oli helppo olla se äiti, joka ei hössötä, kun lapsi itse ei minun reaktiotani odotellut.

Toisekseen: Kokeilepa itse kaatua niin, että sattuu. Ensimmäisenä tulee pelästys ja adrenaliinia vereen. Et sinä silloin vielä tunne kipua, adrenaliini estää sen tunteen. Tunnet pelästyksen ja pienen hetken hämmennystä. Kipu tulee vasta myöhemmin. Joten ihan hyvin lasta on voinut sattua, vaikka ensin olisi ilmeetön ja etsisi vanhemman katsellaan ja alkaisi vasta sen jälkeen itkeä. Se kipu tulee yleensä vasta vähän perässä, joskus aika pitkänkin ajan kuluttua. (Tai osu paikalle esim. auto-onnettomuudessa: Verta valuva, joka ei pysty kunnolla kävelemään voi ihan tosissaan väittää aikansa, ettei häneen satu. Ei se reaktio välittömästi satuttamisen jälkeen kerro välttämättä mitään vammasta.)

Toisaalta lapsi (ja aikuinenkin) voi pelästymisen vuoksi huutaa vaikka ei edes oikeasti sattunut mitään.

Itse siis näen hyvänä, että vanhemmat reagoivat, jos lapsi sitä kaipaa. Mistä minä voin tietää varmaksi sattuiko toista tai kaipaako rauhoittamista vaikka siihen pelästymiseensä. Minusta molemmissa tapauksissa lapsella on syytä saada huomiota. Tottakai voi olla tilanteita, joissa vanhempi lietsoo sitä pelästymistä, mutta oikeassa elämässä en ole näitä nähnyt kuin enintään isovanhempien tai muiden vieraampien tekemänä.

t. 3

kaverini, lto!!, oli aina ihan kauhuissaan , jos oma lapsi kaatui. Oli hysteerinen ja "voi ei, voi ei". Toivottavasti tyopaikallaan rauhallisempi..

Tiedän tällaisen tapauksen. Ja niin on lapsesta kasvanut - Yllätysyllätys:  Itkupilli! Lapsi ihan oikeesti huutaa itkuhuutoa 15 min pelkästä pyllähtämisestä. Ja hänen äitinsä kauhistelee jos tulee mustelma joskus.

Meillä ainakin lapselle tulee jos ei päivittäin niin ainakin viikoittain mustelmia. Koskaan ei kuitenkaan ole mitään pahemmin käynyt. Harvoin meidän lapsi itkee kivusta. Ja kyllä, lohdutetaan jos oikeasti jotain käy!

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 10:52"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 10:40"]

Paitsi että lapsi 90% pyllähdystapauksista (jotka eivät satu) katsoo ensin lähintä aikuista/huoltajaa/isovanhempaa ja yrittää peilata sen ilmeiden kautta sitä tunnetta, jota nyt pitäisi tuntea. Katsokaapa. Lapsi on ilmeetön ja kysyvä, jos sitä ei satu. Lapsi alkaa spontaanisti itkeä ja huutaa, jos oikeasti sattuu! Kun lapsi pyllähtää, se hakee sen katsekontaktin ja toimii sen mukaan, mitä aikuinen viestii. Jos vanhempi hätääntyy turhasta, lapsikin alkaa itkeä hysteerisesti. Jos aikuinen taas hymyilee ja sanoo juuri jotain "Onneksi oli peppu alla, niin ei sattunut!", lapsi ei hätäänny ja jatkaa rauhassa tekemisiään.

ap

[/quote]

Riippuu tämäkin lapsesta: Ei meidän lapsi yleensä minua katsellut kun kaatui. Nousi vaan ja painoi menemään. Joten jälleen: Minun oli helppo olla se äiti, joka ei hössötä, kun lapsi itse ei minun reaktiotani odotellut.

Toisekseen: Kokeilepa itse kaatua niin, että sattuu. Ensimmäisenä tulee pelästys ja adrenaliinia vereen. Et sinä silloin vielä tunne kipua, adrenaliini estää sen tunteen. Tunnet pelästyksen ja pienen hetken hämmennystä. Kipu tulee vasta myöhemmin. Joten ihan hyvin lasta on voinut sattua, vaikka ensin olisi ilmeetön ja etsisi vanhemman katsellaan ja alkaisi vasta sen jälkeen itkeä. Se kipu tulee yleensä vasta vähän perässä, joskus aika pitkänkin ajan kuluttua. (Tai osu paikalle esim. auto-onnettomuudessa: Verta valuva, joka ei pysty kunnolla kävelemään voi ihan tosissaan väittää aikansa, ettei häneen satu. Ei se reaktio välittömästi satuttamisen jälkeen kerro välttämättä mitään vammasta.)

Toisaalta lapsi (ja aikuinenkin) voi pelästymisen vuoksi huutaa vaikka ei edes oikeasti sattunut mitään.

Itse siis näen hyvänä, että vanhemmat reagoivat, jos lapsi sitä kaipaa. Mistä minä voin tietää varmaksi sattuiko toista tai kaipaako rauhoittamista vaikka siihen pelästymiseensä. Minusta molemmissa tapauksissa lapsella on syytä saada huomiota. Tottakai voi olla tilanteita, joissa vanhempi lietsoo sitä pelästymistä, mutta oikeassa elämässä en ole näitä nähnyt kuin enintään isovanhempien tai muiden vieraampien tekemänä.

t. 3

[/quote]

Jos lasta sattuu niin paljon, ettei shokkitilaltaan ala heti huutaa, se alkaa kyllä huutaa parin sekunnin päästä, vaikka äiti kuinka hymyilisi ja yrittäisi kuitata pyllähdyksenä.

ap