Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa "yksinäinen"?
06.01.2014 |
Olen tässä hyvän tovin pohtinut jo , että mihin hävisivät kaikki kaverit?
Ennen lasta sosiaalisia tilanteita oli töissä ja vapaalla. Raskauden aikana ja lapsen synnyttyä oli kavereita ja tuttavia mm facebookissa. Lähdin naamakirjasta, koska tuntu ettei siellä ole enää mitään mielenkiintoista ja hieman halusin myös nähdäkkin kuinka käy. Ennen sitä jo poistin sieltä sellaisia kavereita/tuttavia joiden kanssa yhteydenpito oli kovin yksipuolista. Tarkemmin siis sellaista, että minä kyselin kuulumisia, pyytelin kahville/lasten kanssa leikkimään jne. Kutsua meille ei koskaan tullut eikä pahemin kysellyt kukaan kuulumisia.
Nyt tuntuu ettei ole ketään missään. Olen sosiaalinen ja juttua riittää. En tylytä/jyrää muiden mielipiteitä puistossa jne. ja olen kavereiden (niiden oikeiden)mielestä joskus liiankin kiltti. (Yritän siis kavereita auttaa viimeiseen asti)
Lapsen saatua tajusin että on aika ajatella omaa perhettä enemmän ja katsoa kuinka moni on kaveri oikeasti. Muutama jäi ja ymmärrän ettei heilläkään ole aikaa koko ajan vain minulle.
En kadu päätöstäni, mutta ihmettelen että missä ne ihmiset oikein on? Leikkipuistoissa ei tunnu olevan samankaltaisia ihmisiä ja jos joskus on, olen aivan innoissani. Mutta sitten siihen se jääkin, että kerran kaksi nähdään sen jälkeen. Avoimet päiväkodit täällä ovat todella "sisäsiittoisia" seurakunna kerhoissa en käy, sillä en kuulu kirkkoon eikä ne silloin mielestäni ole minun paikkani. (Senkään takia etten maksa kirkollisveroa.)
Olen muutamilta muualta muuttaneilta kuullut, että pks on aikalailla "sisäpiiri paikka" ja ihmiset paljon varautuneempia kuin muualla.
Kertokaa te viisaampana, missä olisi hyvä tutustua ihmisiin? Lapsettomiin tai niihin joilla on lapsia....
Kommentit (7)
Ihmissuhteissa marttyyrimainen käytös harvoin tuottaa hedelmää. Ehdotan, että menet takaisin sinne fb:iin ja lähetät kaveripyynnön kaikille niille, jotka aiemmin poistit. Älä mieti negatiivisia asioita, ole avoin, utelias ja positiivinen. Tuohon aloitukseesikin sait mahtumaan aika paljon kritiikkiä niin facebookista, leikkipuistoista, avoimista päviäkodeista, seurakunnan kerhoista kuin pääkaupunkiseudusta. Joka puolella on kivoja, tutustumisen arvoisia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 3. kysymys:
Onko marttyyrimaista käytöstä jos "jättää" pois elämästään ne ihmiset jotka vain soittavat silloi kun tarvitsevat jotakin? Rahaa lainaksi, lastenhoitoapua jne?
Facebookissa oli toki niitäkin kavereita joiden kanssa edelleen pidetään yhteyttä "oikeasti". Eli yhteydenpito ei ole sitä että tykätään jostakin kuvasta tms.
Millä tavalla toin esille negatiivisuutta koskien leikkupuistoja?
2. Ruuhkavuodet ymmärrän täysin ja sen ettei aina ole aikaa, eikä jaksamista, mutta miksi sitten on aikaa "kaikille" muille ja minulle soitetaan/on aikaa nähdä kun kyseessä on joku toista osapuolta hyödyttävä asia?
Negatiivinen ihminen en koe olevani. Tuli itselle sellainen olo, että "Olenkohan hieman säälittävä kun olen lähes poikeuksetta se joka pitää yhteyttä muihin ja auttaa tarvittaessa?"
Ammattikoulussa olin avulias, autoin asunnon hankinoissa, raha-asioissa parisuhde kiemuroissa olin kuunteleva korva ja lohduttava olkapää. Kun itse olin pahassa tilanteessa (ei asuntoa, ei työtä) ei ketään voinut vähempää kiinnostaa...
ap: ilmeisesti sun lapset on vielä alle kouluikäisiä? Silloin helpointa tutustua uusiin ihmisiin on mennä sinne leikkipuistoon ja avoimeen päiväkotiin ja olla ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen juttelija. Sitten kun jonkun kanssa synkkaa, voi tehdä puistotreffejä tai kutsua kotiin leikkimään tai lähteä yhdessä uimarannalle tms. Siitä se lähtee. Ja se ottaa aikansa ennen kuin ystävyys syvenee.
Jos lapset on päiväkodissa tai muskarissa tms, niin niitäkin kavereita voi kutsua kotiin ja samalla voi tutustua kavereiden vanhempiin.
Yksi lapsi tosiaan on. Päiväkodissa tuo "kaveri" sillä aikaa kun itse olen töissä. Lähipuistossa ei illemmalla paljon porukkaa ole (harvoin siellä pimeässä on ketään) ja viikonloppuisin tulevat "omalla porukalla" eli perheen tai kaverin/naapurin kanssa.
Naapurille ehdotin "playdattejä", mutta teki oharit vaikka oltiin sovittu että tulevat meille leikkimään. Hyvin tullaan juttuun kun puistossa tms nähdään...
Täytyypä kokeilla vain olla sitten sitkeämpi.
Olen yksinäinen. Työ ja opiskelu yhtäaikaa on tehnyt vähäisestä vapaa-ajasta niin arvokasta, etten ole jaksanut vuosiin lähteä enää tapaamaan ketään. Avomies ja työpaikka on täyttänyt sosiaalisen elämäni kaipuun pari vuotta, mutta viime aikoina olen ajatellut, että olisi kiva, jos olisi joku ystävä. Tässä yksinäisten vuosien aikana olen unohtanut miten oikeastaan hankitaan kavereita ja ollaan luonnollisesti toisten kanssa. Toisaalta en halua ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihini, he olivat juuri noita vaativia, hyötyviä tyyppejä. Olen siis yksin, ja koitan jotenkin käyttää sen hyödyksi, hellimällä itseäni ja parisuhdetta, rentoutumalla ja kehittymällä ammatillisesti.
Ehkä joku päivä nappaa itsestään, älä stressaa. Mäkin koitan olla miettimättä asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6
Parisuhde voikin hyvin meillä, sekä työ jota teen on myös suht malillaan.
Lapsen kanssa vietetään paljon aikaa, enkä ole oikein sellainen baarissa roikkujakaan. Juuri siksi, että mielummin käytän iltani mm selvinpäin olemiseen perheen kanssa ja seuraavana päivänä ulkoilen kuin toivun illasta.
Ehkäpä joku päivä löytyy "sieluntoveri". :)
ap
Opiskeluaikana on helppo saada uusia ystäviä, samoin lasten ollessa niin pieniä, että vanhempien on oltava mukana joka paikassa. Tämän jälkeen uusien ystävien saaminen on huomattavasti vaikeampaa.
Jos olet aktiivinen jossain lasten urheiluseuran vanhempain porukassa tai luokkatoimikunnassa tai vanhempainyhdistyksessä, voi siellä tutustua samassa elämäntilanteessa oleviin.
Todennäköisesti niillä vanhoilla ystävilläsi on vain ne kuuluisat ruuhkavuodet ja kädet niin täynnä lapsia ja töitä ja harrastuksia ja vanhempien auttamista yms. että kukaan ei ehdi aktiivisesti pitää yhteyttä. Helpointa lienee kuitenkin saada seuraa lämmittämällä vanhoja ystävyyssuhteita.
Mun kokemuksella ystäviä ei enää aikuisiällä ole helppo saada mistään harrastuksistakaan, mutta ainahan se ystävä voi yllättäen löytyä mistä vaan. Itse en ole työpaikan kautta saanut kunnon ystäviä, mutta osittain myös siksi, että haluan pitää tietyn tajan työelämän ja yksityislämän välillä.