Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttääkö muita, että nykyään ei saa vaatia keneltäkään mitään?
16.09.2013 |
On ihan ok jos omat vanhemmat eivät auta lastenhoidossa, taloudellisessa kriisissä tai vaikkapa silloin, jos kaipaisi vain kuuntelevaa korvaa. Täysin tyypillistä sekin, että sisarukset elävät omaa elämäänsä eikä heitä kiinnosta mitä muille sisarusparven jäsenille tai näiden jälkikasvulle kuuluu. Ja kukapa ei olisi kuullut siitä, että on aivan epärealistista olettaa että oma puoliso tajuaisi joskus sinun syntymäpäivänäsi ostaa kukkasen.
Minua ärsyttää, suorastaan raivostuttaa tämä tämmöinen henkinen vastuuttomuus!! Yksilöllisyys on muodissa, siihen asti että nykyään yhteiskunta hoitaa ennen perheelle kuuluneet toimet: hoitaa vanhukset, järjestää lapsille tekemistä, palkkaa psykologeja kuuntelemaan yksinäisen aikuisen tajunnanvirtaa. Työelämä joustaa loputtomiin sellaisenkin yksilön kohdalla, joka on joka toinen viikko sairaslomalla, ja muut tekevät hänen hommansa. Ei saa valittaa, kaikkea pitää sietää! Jokaisella on asperger, ahdistuneisuushäiriö ja reuma, aina joku syy. Ja voihan olla että sillä lintsarilla on vaikka kilpirauhasen vajaatoiminta, eihän me tiedetä. Pointti on siinä, että kukaan ei ole vastuussa mistään tai kenestäkään, vakavatkin rikkomukset ovat "inhimillisiä virheitä", homma jatkuu tämän jälkeen normaalisti koska "eihän sitä voi vaatia että kukaan olisi täydellinen".
Kommentit (12)
Ymmärrän mitä tarkoitat, ap. Minä olen usein ihmetellyt samaa.
Toisaalta olen huomannut asiassa kaksi ääripäätä. Mielestäni olet väärässä siitä, että sairaudet hyväksytään liian herkästi tekosyyksi; minun kokemukseni mukaan sairaille annetaan vähemmän ja vähemmän "anteeksi" nykyään. Masentunut on laiska lusmu, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, koska masennusta ei oikeasti olekaan. Syöpäpotilas tai muuten vakavasti sairas ihminen on niin masentavaa seuraa että kaverit putoavat nopeasti pois kelkasta diagnoosin jälkeen. Reumapotilas on liian hidas ja tylsä, enkä todellakaan ole velvollinen auttamaan sitä kantamaan kassejaan. Mitä tuo diabeetikkokin vaatii jotain helvetin erikoisruokia meidän häissä, diabetes on sitä paitsi ihan oma vika... jne.
Nähdäkseni itsekkyydelle ei tarvita juurikaan tekosyitä nykyään. Itsekkyyden perusteeksi riittää se, että nyt ei vaan huvita, ei kiinnosta, ei jaksa, tää ei oo mun juttu, mulla ei ole mitään velvollisuutta - ja se on sitten sitä "tervettä itsekkyyttä" mitä joka paikassa toitotetaan. "Uskalla asettaa omat rajasi!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 22:57"]
Ai, oma kokemukseni taas on että nykyään varsinkin työelämässä vaaditaan ihan valtavasti. Näin ainakin omassa työssäni, IT-alalla. Minusta kyllä lapsillakin on jo nykyisin kauheat paineet menestyä ja pärjätä, niin harrastuksissa kuin koulussakin.
Eli koen että on ihan toisinpäin, nykyään vaaditaan uupumukseen asti.
[/quote]
Minulta jäi huomaamatta tuo ap:n viittaus töihin; luulin hänen puhuvan yksityiselämästä. Mutta ehkä nämä asiat ovat vähän kytköksissä toisiinsa?
Jospa ihmiset ovat niin stressaantuneita jo pelkistä töistä että kokevat kaikki muut velvollisuudet lähimmäisiään kohtaan ihan kohtuuttomina?
Minua opastettiin juuri, että seurustellessa toista ei tarvitse kunnioittaa, arvostaa, kohdella hyvin tai auttaa. Se kuuluu vasta avioliittoon, vaiheeseen kun mennään yhdessä, hoidetaan taloutta yhdessä eikä kuulemma edes haukuta toista koskaan (ei varmaan siis tapella koskaan), naimisissa ollessa kaikki on toisin.
Minustakin se on ennemmin niin, että kenenkään positiivisia vipoja ei saa pilata olemalla sairas tai suremalla kuollutta läheistä taikka olemalla väsynyt.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 23:15"]
Minustakin se on ennemmin niin, että kenenkään positiivisia vipoja ei saa pilata olemalla sairas tai suremalla kuollutta läheistä taikka olemalla väsynyt.
[/quote]
Näinhän se tuntuu olevan. Ja jotkut blogitkin pakkaavat tämän asenteen kokonaiseksi elämänfilosofiaksi, jota lukijat ylistävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olet oikeassa! Noinhan se on, todellakin. Nuo sairaslomat on hyvä esimerkki. Menepä täällä mainitsemaan, että jotkut saikkuile huvin vuoksi, niin alkaa heti huuto, kuinka niillä on varmaan joku salattu syy ja mähän en tiedä mistään ja työpaikan vika, jos ihminen ei halua siellä olla jne. Huoh. Kertokaapa se työ, joka on oikeasti aina niin mukavaa, ettei sitä mielummin välillä jäisi kotiin. Siksi se on työtä ja siitä maksetaan. Kuinka moni menisi sinne, jos ei maksettaisi?
Kyllä tästä on läheltä seurattu aika montaa jatkuvasti sairastavaa ja jokainen niistä on ihan pelkästään pinnari. Yksikin sanoo niitä saikkuja "motivaatiosaikuiksi", koska veetuttaa mennä töihin. Ei työssä mitään erityistä ole. Onhan se vaan rankkaa mennä sinne aina seiskaksi ja lomastakin alkaa olla aikaa, niin selästä saa helposti motivaatiosaikun ja saa löhötä viikon täydellä palkalla. Mistä johtuu, että sairaslomien määrä kasvaa esimerkiksi helleviikkoina? Siksi, että rantsulla on kivampaa olla kuin töissä.
Ja tuo läheisten vastuu toisista. Siitäkin olen samaa mieltä. Omaishoidontukea huudetaan, vaikka eikö meillä ole automaattisestikin vastuu jeesata läheisiä. On se nyt kumma, jos ei 60 vuoden avioliiton jälkeen voi toista auttaa ilman lisärahaa yhteiskunnalta. Ja kyllä, vanhemmilla on velvollisuus auttaa lapsiaan kuten lapsilla vanhempia. Rahalla, hoitoavulla tai millä milloinkin. Tietysti oman jaksamisen ja resurssien rajoissa, mutta sitähän varten me tässä ollaan, että elämää eletään ottaen ja antaen.
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 23:06"]
Nähdäkseni itsekkyydelle ei tarvita juurikaan tekosyitä nykyään. Itsekkyyden perusteeksi riittää se, että nyt ei vaan huvita, ei kiinnosta, ei jaksa, tää ei oo mun juttu, mulla ei ole mitään velvollisuutta - ja se on sitten sitä "tervettä itsekkyyttä" mitä joka paikassa toitotetaan. "Uskalla asettaa omat rajasi!"
[/quote]
Minua taas ottaa päähän se, että vaikka asettaa ne rajat ja kertoo selvästi muille ihmisille missä ne kulkevat, niin silti niitä rikotaan. Vaikka olen mielestäni tehnyt sopimuksen, että suostun tähän ja tähän mutta tämä ei enää käy, niin sitten naristaan, että etkö nyt kuitenkin voisi tai sitten suoraan vaan tehdään omin päin ja luullaan, että kyllä se sen hyväksyy. Ottaa todella päähän. Ei siinä tilanteessa voi tehdä muuta kuin katkaista välit kokonaan ja narisija voi syyttää lähinnä itseään kun ei enää ole ketään auttamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen vähän eri mieltä kuin ap. Nykyään vaatimustaso on omasta mielestäni vaan noussut. Ihmisen on elämänsä aikana annettava kaikkensa työlleen ja luettava siinä sivussa itselleen muuutama muukin ammatti rakennemuutoksien varalta. Pätkätyöläiset nyt eivät vaan sairasta, vaan tulevat töihin vaikka pää kainalossa. Opiskelijoista (joihin suuri osa ihmisistä kuuluu suuren osan elämästään) saikkua hakee aniharva etteivät opinnot viivästy vaikka olisi kuinka sairas.
Elämä on ehkä erilaista niille, joilla on vakituinen, pysyvä työ ja ylipäänsä ympärillä ihmisiä joilta voi jotain vaatia. Mutta on olemassa toinenkin, epävarma maailma, johon kasvava määrä ihmisistä kuuluu. Siinä maailmassa ollaan pätkätyöläisenä tai työnhankijana, aina arvioinnin kohteena, aina muuttamassa työn perässä ja sopeutumassa. Ja koska muutetaan, ollaan myös siinä sosiaalisessa ympäristössä marginaalissa, eikä tosiaan vaadita keneltäkään mitään, vaan ollaan iloisia jos naapuri vaivautuu tervehtimään.
[quote author="Vierailija" time="17.09.2013 klo 00:45"]
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 23:06"]
Nähdäkseni itsekkyydelle ei tarvita juurikaan tekosyitä nykyään. Itsekkyyden perusteeksi riittää se, että nyt ei vaan huvita, ei kiinnosta, ei jaksa, tää ei oo mun juttu, mulla ei ole mitään velvollisuutta - ja se on sitten sitä "tervettä itsekkyyttä" mitä joka paikassa toitotetaan. "Uskalla asettaa omat rajasi!"
[/quote]
Minua taas ottaa päähän se, että vaikka asettaa ne rajat ja kertoo selvästi muille ihmisille missä ne kulkevat, niin silti niitä rikotaan. Vaikka olen mielestäni tehnyt sopimuksen, että suostun tähän ja tähän mutta tämä ei enää käy, niin sitten naristaan, että etkö nyt kuitenkin voisi tai sitten suoraan vaan tehdään omin päin ja luullaan, että kyllä se sen hyväksyy. Ottaa todella päähän. Ei siinä tilanteessa voi tehdä muuta kuin katkaista välit kokonaan ja narisija voi syyttää lähinnä itseään kun ei enää ole ketään auttamassa.
[/quote]
Ymmärrän kyllä rajojen asettamisen konseptin tilanteissa, joissa ihminen on antanut muiden kävellä itsensä yli tai jotkut tuttavat ovat räikeän törkeitä hyväksikäyttäjiä. Mutta kun nykyään tätä tervettä itsekkyyttä käytetään tekosyynä sillekin, ettei viitsitä auttaa ketään koskaan.
Varmasti kuvailemasi hyväksikäyttäjäihmiset ovat omassa mielessään vain terveen itsekkäitä, kun vaativat muilta jatkuvasti, mutta eivät koskaan anna kenellekään mitään.
Olemme jotenkin menettäneet vastavuoroisuuden. Toisella puolella on "terve itsekkyys", ja toisella puolella kummallisen masokistinen epäitsekkyyden määritelmä. Auttavainen ihminen ei saisi koskaan pyytää mitään vastapalvelusta, tai on tämänkin palstan mukaan laskelmoiva paska. Hyvät teot ovat hyviä vain jos ne tekee täysin pyyteettömästi. Hyvä teko on oma palkkansa. jne. Kehdataan vielä valittaa, jos auttaja ei tee tarpeeksi. Pitäisi vielä maalata seinätkin...
Nämä pyyteettömät kiltteyden teot mahdollistavat sitten näiden terveesti itsekkäiden narsistien loputtomat vaatimukset. (Huom: en tarkoita "narsistilla" persoonallisuushäiriödiagnoosia. Narsismi on muutakin kuin pelkkä lääketieteellinen termi.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 23:35"]
Omaishoidontukea huudetaan, vaikka eikö meillä ole automaattisestikin vastuu jeesata läheisiä. On se nyt kumma, jos ei 60 vuoden avioliiton jälkeen voi toista auttaa ilman lisärahaa yhteiskunnalta. Ja kyllä, vanhemmilla on velvollisuus auttaa lapsiaan kuten lapsilla vanhempia. Rahalla, hoitoavulla tai millä milloinkin. Tietysti oman jaksamisen ja resurssien rajoissa, mutta sitähän varten me tässä ollaan, että elämää eletään ottaen ja antaen.
[/quote]
Omaishoitaja tekee kyllä paljon muuta kuin "jeesaa läheistä". Siinä vaiheessa kun siitä jeesaamisesta tulee samaa työtä, mitä hoitaja tekee ympärivuorokautisessa hoitolaitoksessa, on todella kohtuutonta vähätellä sitä minään "jeesaamisena".
Aika monilla omaishoitajilla on oma elämä hollilla vuosikausia eivätkä voi käydä normaalisti töissä jotta voi olla auttamassa sairasta tai vammaista perheenjäsentään. Mielestäsi nämä ihmiset eivät siis ansaitse edes omaishoidontukea, joka on todella pieni?
Jos vanhemmilla ja lapsilla ei ole alusta asti ollut läheisiä välejä, ei niitä myöhemmin juurikaan voi vaatia. Joissain perheissä kaikki perheenjäsenet ovat läheisiä ja lasten puolisot vedetään siihen samaan läheisyyteen, mutta sitten on perheitä, joissa eletään tavallaan rinnakkain alusta asti, ei yhdessä, vaan jokainen touhuaan omiaan, syö jos nälättää, menee ja tulee mielensä mukaan toisten mielipiteitä kyselemättä. Ei tällaisista tule läheisiä edes vaatimalla.
Ai, oma kokemukseni taas on että nykyään varsinkin työelämässä vaaditaan ihan valtavasti. Näin ainakin omassa työssäni, IT-alalla. Minusta kyllä lapsillakin on jo nykyisin kauheat paineet menestyä ja pärjätä, niin harrastuksissa kuin koulussakin.
Eli koen että on ihan toisinpäin, nykyään vaaditaan uupumukseen asti.