Elämä ohi (siltä nyt tuntuu)

Mä en tiedä, mitä sä ajattelet, mutta rukoilen puolestasi aloittaja. Mä en toivo sulle mitään toivotaantoivotaan jaksamista, vaan että sä pääset pois noista syvistä vesistä.

Elämällä voi olla sulle paljon annettavaa ja jopa yllätyksiä. Ei Jumala sinua ole unohtanut. Muista rukoilla.

J-P

Tämä ei ehkä lohduta, mutta tavallaanhan sinä olet nyt vapaa tekemään mitä ikinä haluat. Ei vastuuta lapsista, miehestä, jos on asuntolainaa voit vaikka myydä kämpän ja lähteä maailmanympäryysmatkalle. Tiedän kyllä että kun siinä suossa on, valoa ei näy. Se helpottaa, mutta vie aikaa, ja se tuska täytyy vain elää läpi.

Aika auttaa, suru ei poistu, mutta laimenee. Olet kokenut niin paljon samalla kertaa, että sinuna hakisin ammattiapua. Voisit päästä nopeammin eteenpäin ja voit saada keinoja kohdata surusi. Suruun sinulla on täysi oikeus.

Lohduttaako tieto siitä että et jäänyt yksinhuoltajaksi? Yksinhuoltajanaisia vielä nykypäivänäkin syytetään ja syyllistetään kaikesta mahdollisesta. Huorittelukaan ei ole tavatonta vaikka eletäänkin jo tätä 2010-lukua. Koska sulla ei ole lasta niin olet samalla viivalla kuin etäisät ja eronneet lapsettomat, eli voit olla varma siitä että sua voi joku vielä arvostaa.

Olen ikäisesi nainen, samalla tavalla sinkku, enkä tule hankkimaan lapsia. Koen elämäntilanteeni hyvin eri tavalla kuin sinä. Itse asiassa aloitin jokin aika sitten ketjun, jossa listasin lapsettomuuden hyviä puolia: http://www.vauva.fi/keskustelu/3840123/ketju/lapsettomuuden_ilonaiheita_top_30 

Toivottavasti surusta ei tule sinulle kestämätöntä taakkaa. Tilanteesi on täynnä mahdollisuuksia, ja onnellisuutesi on nyt omissa käsissäsi.

Minulla meni alle parikymppisenä todella huonosti. Olin sairastunut parantumattomaan tautiin, minkä takia en voinut opiskella unelma-ammattia, josta olin lapsesta asti haaveillut. Perussairauden lisäksi sairastuin syömähäiriöön ja vakavaan masennukseen. Yritin itsemurhaa. Se ei onnistunut, ja tunsin itseni entistä enemmän luuseriksi, kun en edes saanut itseäni hengiltä. Tuntui, ettei elämällä ollut mitään annettavaa, joten käperryin itseeni ja toivoin, että jokin onnekas sattuma lopettaisi kurjan elämäni.

Joku elämänhalu sieltä pohjalta kuitenkin löytyi, enkä enää yrittänyt itsemurhaa toista kertaa. Selviytyminen oli pitkä prosessi, se vaati vuosien terapiat, eri lääkkeet ja paljon tukea ja ymmärrystä läheisiltä. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, olen kuitenkin onnellinen juuri tässä. Perussairauteni on hyvässä hoitotasapainossa, eikä enää juurikaan häiritse päivittäistä elämää. Sain opiskeltua itselleni tutkinnon toiselta alalta, ja vaikkei työ olekaan lapsuuden unelma-ammatti, pidän siitä silti todella paljon. Minulla on myös ihana perhe, mikä tuntuu uskomattomalta, koska silloin masentuneena en uskonut eläväni edes kolmekymppiseksi asti.

Olin pitkään katkera sairastumisesta ja masennuksesta, mutta nykyään ajattelen, että kaikki nuo kokemukset ovat muokanneet minut juuri tällaiseksi. Olen oppinut tuntemaan itseni hyvin, ja olen myös todella myötätuntoinen toisia kohtaan. Vaikkei kellekään tietenkään toivoisi mitään vastaavaa, olen kuitenkin kiitollinen kaikesta oppimastani, vaikkei se helppoa ole ollutkaan. Masennus on uusinut useamman kerran, mutta joka kerran lievempänä, ja nykyään selviän alakuloisista kausista jo omin avuin.

Olen todella pahoillani puolestasi, ap. Olet kärsinyt todella suuria menetyksiä. Vaatii varmasti aikaa käydä kaikki läpi, mutta uskon, että jonain päivänä voit olla sinut asian kanssa. Itselläni on myös takana (lyhyet) lapsettomuushoidot, joten voin vähän kuvitella, miten kamalaa on, kun joutuu hyväksymään sen ettei lapsia todellakaan tule. Kunhan pääset suurimmasta surusta yli, niin voisit kuitenkin ehkä halutessasi saada lapsia elämääsi vaikka kummilasten kautta tai tukiperhetoiminnan kautta. Halaus sinulle, selviät kyllä, vaikka nyt tuntuukin vaikealta <3

Suuri kiitos kaikille vastanneille. Luulen, että tämä pahin pimeys on pakko vain kestää, eikä sitä helpota  mikään muu kuin aika. Sen jälkeen jaksan katsoa taas eteenpäin. Ja silloin kaikki nuo mainitsemanne asiat ovat tärkeitä. Laitan ne itselleni talteen.

En ole koskaan käsittänyt, että voisin mennä näin totaalisen rikki, vaikka minulla on tosiaan elämä edessä jos oikein katsoo. Juuri nyt maksaisin mitä vain, että pääsisin pakoon tätä elämääni.

Voimia ap! Toivon kovasti että jaksat pahimman yli. Et ikinä voi tietää miten paljon elämä voi muuttua! Jo puolessa vuodessa, vuodessa ta parissakin kuukaudessa voi tulla suuria muutoksia. Ole nyt itsellesi lempeä ja yritä säilyä avoimena elämälle. Pahinta mitä voisi tapahtua olis katkeroitua ja siinä ikävintä on se että ei enää tunnista mitään hyvää elämässä.

Minulla oli kaksi vuotta sitten tosi huono tilanne. Hankala parisuhde oli juuri päättynyt, rakkautta oli kovasti mutta ei saatu asioita toimimaan ja ikävä oli kamala, ei ollut asuntoa, opiskelupaikka oli mutta vääränlainen ja toisella paikkakunnalla, ei ollut juuri läheisiä, ei töitä - siis kaikki ihan sekaisin. Oli todella tuskallista alkaa rakentaa asioita ihan alusta. Päätin kuitenkin opiskella huonosta tilanteesta huolimatta ja muutenkin mennä eteenpäin mahdollisuuksien mukaan. Minua auttoi paljon se että vaikka kaikki oli täyttä paskaa ja tuntui hirveältä niin yritin joka päivä muistaa iltaisin ajatella asioita joista olin kaikesta huolimatta kiitollinen. Ikävimpinä päivinä kirjoitin oikein listaa siitä mikä oli kuitenkin ollut hyvin. Rauhallinen aamukahvihetki, kauniit maisemat juoksulenkillä, se että olin pysynyt terveenä stressistä huolimatta... Joka ilta keskityin miettimään asioita jotka olivat hyvin vaikka oli myös paljon mikä oli huonosti.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin minulla on aivan ihana lapsi ja ihana koti lempialueellani. Työ- ja kouluasiat ovat vielä epäselviä vaikka opinnot ovatkin edistyneet mutta luotan että eteenpäin mennään. Siihen on helpompi luottaa jos on jo selvinnyt karikoista. Toimeen tullaan ja vaikka eletään niukasti niin pystyn säästämään samalla rahaa jonkun verran tulevaisuutta varten. Tärkeintä on että on katto pään päällä, olemme molemmat terveitä, olen täysin liikunta- ja toimintakykyinen ja pystyn vielä lukemaan itselleni hyvän ammatin ennen lapseni kouluikää vaikka tuo nykyinen opiskelu ei onnistuisikaan eikä töitä heti nyt löytyisi, ja pystyn maksamaan laskut ainakin suurin piirtein ajoissa. Kulutuksella ei kerskailla ja tuskin matkustamme Ruotsia kauemmas lähivuosina mutta meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Tärkein asia on se että olen näiden parin vuoden aikana saanut paljon laajemman ystävä- ja tuttavapiirin kuin mitä olisin voinut toivoa. Tuntuu ihanalta voida luottaa siihen että apua löytyy kun sitä tarvitsee.

Yritän kovasti opettaa lapsellekin asenteen että kannattaa olla kiitollinen kaikesta. Usein myös vaikeudet valmistelevat johonkin parempaan - jos auttaa niin ajattele että nyt on näin ja koet tämän jostain syystä, usein syy on se että tämä on se mutka joka vie sinua kohti määränpäätäsi. Elämä ei ole ikinä ohi, ennen kuin se todella on ohi ;) 

Lähetän sinulle ap paljon lämpimiä ajatuksia. Pidä itsestäsi huolta. Järjestä joka päivälle jotain mieluisaa ja jokin rauhallinen hetki. Lepää tarpeeksi ja pidä myös kehostasi huolta eli vaikka ei kiinnostais, urheile, käy edes kävelyllä. Usein ulkona olo helpottaa, kun vaikka tekee kävelyn rantaan ja keskittyy katselemaan maisemaa ja miettii vaikka hengitystään.

Minäkin suosittelisin ammattiapua. Sinulla on vain nyt niin paljon taakkaa että edes parhaan ystävän neuvot ja kuunteleva korva eivät riitä. Terapeutin luona voisit ihan surutta päästää kaiken tuskan irti ja terapeutti osaisi ottaa sen vastaan. Voisit  käsitellä luottamuksellisessa ja turvallisessa suhteessa tuon avioeron ja lapsettomuuden tuskan. Se voisi nopeuttaa jaloilleen pääsyä ainakin. 

[quote author="Vierailija" time="15.09.2013 klo 22:45"]

Minäkin suosittelisin ammattiapua. Sinulla on vain nyt niin paljon taakkaa että edes parhaan ystävän neuvot ja kuunteleva korva eivät riitä. Terapeutin luona voisit ihan surutta päästää kaiken tuskan irti ja terapeutti osaisi ottaa sen vastaan. Voisit  käsitellä luottamuksellisessa ja turvallisessa suhteessa tuon avioeron ja lapsettomuuden tuskan. Se voisi nopeuttaa jaloilleen pääsyä ainakin. 

[/quote]

Ja kun kysyit onko kukaan selvinnyt syvistä vesistä elämään takaisin, niin minä olen; jouduin tekemään kipeän ratkaisun kuutisen vuotta sitten ja jättämään taakseni melkein koko siihenastisen elämäni. Kärsin vuosia masennuksesta ja ahdistuksesta, mutta terapeutin ja osan aikaa myös lääkityksen avulla selvisin. 

Minullakin kävi vähän samoin... Mies jätti kun olin 32, ja sen jälkeen en ole löytänyt ketään. Lapsia olisin voinut biologisesti saada, mutta en halunnut tieten tahtoen yksinhuoltajaksi, ja sitten tulikin ikää niin paljon ettei enää lapsia voinut tehdä. Oli se suru kova neljänkympin kohdalla. Olin äärimmäisen yksinäinen, työssä jota vihaan, ilman miestä ja lasta. 

Mutta nyt olen päässyt siitä yli. Aikahan siinä ihan auttoi, surujen sureminen läpi. Hyväksyn nyt että olen loppuelämäni yksin ja lapseton, eikä se enää aiheuta tuskaa. Työhöni olen muuttanut asenteeni niin etten enää koe sitä niin kauheaksi kuin ennen. Olen ihan onnellinen ihminen nyt.

Anna itsellesi aikaa surra, aurinko tulee vielä paistamaan niin, että tunnet sen lämmön sydämessä asti. Muista, että sinulla on todennäköisesti vielä vähintään puolet elämästäsi jäljellä, ja tähän aikaan tulee mahtumaan vielä paljon iloa ja ihania elämyksiä! Kun taas jaksat, haasta itsesi etsimään harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, myös mukavuusalueesi ulkopuolelta. Voimia tähän vaikeaan aikaan ja myötätuulta tulevaisuuteen!

Yllättävän moni nainen uskoo vieläkin, että onnellisuus tulee siitä, että on mies ja lapsia. Nyt eletään kuitenkin jo 2010-luvulla.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2013 klo 00:59"]

Yllättävän moni nainen uskoo vieläkin, että onnellisuus tulee siitä, että on mies ja lapsia. Nyt eletään kuitenkin jo 2010-luvulla.

[/quote]

Anteeksi, mutta tällaisen kommentin esittäminen tässä tilanteessa on vähän sama kuin jos sen lausuja kävisi mhautajaisissa "lohduttamassa" surevia omaisia sanomalla, että "Yllättävän moni ihminen uskoo yhä, että onnellisuus tulee isästä/äidistä/puolisosta. Nyt eletään kuitenkin jo 2010-lukua."  Alkuperäisen kirjoittajan tilanteessa ei ole kyse mistään sukupuolirooleista, vaan surusta. Se, että menettää mahdollisuuden äitiyteen, on aivan eri asia kuin tietoisen valinnan tekeminen lapsettomaksi jäämisestä. Mahdollisuuden menettämiseen liittyy aina aivan erilainen suru kuin valintaan. Ja se, että suhde tiettyyn rakkaaseen ihmiseen loppuu, taas voi olla aivan verrattavissa tämän ihmisen kuolemaan, joska sitä itselle rakasta ihmistä ei oikeastaan enää ole olemmassa. Suru on siis olemassa, eikä sitä voi kieltää vetoamalla sellaiseen abstraktiin asiaan kuin itsenäisyyteen. Siitä voi päästä yli, mutta se pitää työstää. 

Ja ap, todella toivon, ettei sinulla ole läheisissäsi yhtään sellaista ihmistä, joka suhtautuu tilanteessasi kokemaasi suruun kuten kommentin kirjoittaja, jolle vastasin. Itsekin olen kokenut elämässäni paljon menetyksiä. Erossa tunteeni olivat pitkään hyvin kuvaamasi kaltaiset, vaikka olin kymmenisen vuotta nuorempi, ja periaatteessa tiesin, että halutessani uuden suhteen löytäisin. Pitkään en vain oikeasti halunnut, koska eihän kukaan olisi voinut vetää vertoja menettämälleni miehelle.  Lisäksi vain pelko siitä, etten pystyisi koskaan saamaan lapsia - minullakin on ollut sairaus, joka olisi voinut pahimmillaan johtaa synnytyselinten poistoon - oli todella rankka kohdata. 

En pitäisi siis ollenkaan huonona ajatuksena monien ehdottamaa terapiaa tai vaikkapa sururyhmää, jossa saisit käsitellä suruasi ja myös puhua ihan konkreettisesti siitä, miten voit elää täyttä ja antoisaa elämää tästä eteenpäin. Ihan varmasti jokaisella on siihen mahdollisuus myös suurten menetysten jälkeen, mutta yleensä ulkopuolisen henkilön näkemys ainakin auttaa sen tien löytämisessä. Mahdollisuuksia kun on monia, se, mikä auttoi minua tai jotain muuta myös menetyksistä täällä selvinnyttä, ei välttämättä auta sinua, ja tällainen foorumi on vähän rajallinen sen sinun tapasi löytämiseksi. 

Joka tapauksessa, voimia ja jaksamista!

Kun yksi ovi sulkeutuu, jokin toinen avautuu. Nyt tuntuu pahalta raskaiden kriisien jälkeen. Jossain vaiheessa suru helpottaa. Tulet yllättymään, mitä elämällä saattaa olla sinulle vielä tarjottavana.