10-vuotiaan ahdistus

Ihmiset on erilaisia ja vaikka mä nyt tässä sanon, että meillä ei ole tuollaista ollut ei se tee tuosta poikasi tilanteesta siltikään epänormaalia. Ahdistukseen ei auta kuin puhuminen. Jos poikaa ei auta teidän juttelu, sitten mukaan otetaan lisää väkeä. Meillä monet asiat eivät helpotu äidin kanssa jutellessa, isä osaa auttaa poikaa paremmin, eli siis miehinen näkökanta mukaan. Jos isää ei ole, vaari, tai valmentaja tai koulun liikunnanope tai kuka vaan, johon poika luottaa. Kouluterveydenhoitajat ja lääkäritkin kun on useimmiten naisia. 

Kai tuo kuuluu... Itsellä oli juurikin 11-12 vuotiaana ihan hirveitä ahdistuskohtauksia, nimenomaan iltaisin. Siis yritin hirveästi tsempata itseäni ajattelemaan hyviä asioita tyyliin lennätän leijaa kukkaniityllä... ja sitten päälle vyöryi ydinvoimalaonnettomuus.

Olen kuullut, että en ollut ainoa noine kauhuineni. Kai se siihen kasvamiseen liittyi, mutta ei silloin ollut sanoja kertoa mikä se oli.

Onneksi pääsi vielä äidin viereen nukkumaan.

Ehkä se on sitä sellaista itsenäiseksi kasvamisen pelkoa. Jos ajattelee, että kohta hänen täytyy pärjätä ihan itsekseen jne. Ehkä hän tajuaa, että se lapsuus alkaa olla kohta takana ja teini-ikä ja nuoruus edessä. Murrosikä painaa päälle ja kaikki sen mukanaan tuomat murheet. 

Ehkä mä sanoisin vaan, että äidille voi aina puhua ja kotiin saa aina tulla, vaikka mikä olis. Että on sellainen tunne, että vaikka miten vaikeeta olis, niin niiden ongelmien kanssa ei tarvitse yksin painia, jos ei vielä osaa. Tukeutuvathan aikuiset lapsetkin vielä vanhempiinsa, jos vain elossa ovat (ei siis tietystikään kaikki, mutta varmasti iso osa). 

Minkälaisista asioista poika haaveilee? Työ, perhe? Mun pikkuveli kirjoitti tokalla ainevihkoon, että menee isona naimisiin ja saa kaksi lasta :) Ei ole tosin vielä toteutunut, vaikka ikää on melkein 30.

Sylihoitoa vaan. niin maailman murheet vähän hälvenee:))

Kuulostaa tutulta ja normaalilta. Lapset ovat erilaisia ja tuossa on ihanaa että pukee nuo tuntemukset sanoiksi. Antakaa tilaisuuksia olla vielä pieni poika ja jutelkaa paljon.

Mun 9-vuotias itkeskeli leluosastolla kun muisti miten ihanaa siellä oli pienenä: siis se tunne kun teki hirveästi mieli jotain ja sitten sai sen. Ja nyt ei tee enää mieli sieltä mitään.

Tulevaisuus pelottaa?

Meiltä kuoli pikkusisko sairauteen. Ei lapsi pelkää silti tulevaa. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta tämä hetki mitä elät on myös tulevaisuuttanne. Ja huomasitko? Nyt se on jo menneisyyttä.

Ei elämää kuulu pelätä. Mutta lapsen pelot voi ottaa tosissaan. Ehkä lapsi ei vieläkään osaa selittää mitä pelkää. Mitä siinä parin viikon aikana on tapahtunut että lapsi nyt pelkääkin? Onko puhunut jonkun kanssa jostain aiheesta? Oletko itse puhunut kotona jotain mitä lapsi voisi pelätä?

Teillä on kaikki ilmeisesti kunnossa tai ainakin hallitsette elämäänne. Kannattaa puhua näistä ja nauttia siitä mitä on. Vaikka elämässä tulee välillä kamaliakin vaiheita niin ei niiden pelkääminen ainakaan helpota asiaa. Se on hyvä että käsittää että asiat voisivat mennä toisinkin mutta meidän perhe on mm. siinä tilanteessa että kurjassakin surussa pitää vaan elää ja tehdä tästä nykyinen hyvä hetki. En tiedä ymmärrätkö mitä haen mutta vaikka meillä pieni tyttö kuoli vuosi takaperin niin silti me olemme tässä ja meillä kaikilla kuuluu silti olla elämää elettävänä ja hyvää koettavana. Suru ei lopu koskaan ja sitä on hyvä kantaakin mukana mutta teillä on NYT tämä hetki sillä mitä me ollaan opittu on että elämässä voi tulla yllättävääkin surua ja kamalaa vaihetta. Ei sitä voi kaikkea tietää mitä kokee ja milloin. Jos lapsesi näkee jotain pelottavaa elämässä niin siitä täytyy puhua, ehkä se pelko hälvenee. Mutta tulevaisuus ei ole pelkkä yksi tapahtuma. Meilläkin se yksi kamala asia perheessä ei nido kiinni kaikkea, meillä on elämää jäljellä.

Samaa ahdistusta mun 12 vuotiaalla..ja jonkunlaisia pakko-oireita/ajatuksia :/

Toivon kovasti että johtuu siitä että on tulossa murrosikään.

Minun nyt 12-vuotiaani kertoi muutama aika sitten illalla pääsä pyörivistä huolista. Hän ikään kuin pelkäsi ja huolehti kaikesta, mikä ei ollut edes "hänen asiansa". Oli koulussa jutellut, niin muillakin oli ollut samantapaista.

Luulen, että johtuu orastavasta murrosiästä, ja siihen kuuluvasta Weltschmerzistä. Vakuutin hänelle sen olevan kasvuun liittyvää ja luonnollista. Sanoin, että hän on ihan normaali ajatuksineen, mutta ei kannata murehtia asioita, joille ei mitään voi.

Poika rauhoittui. Puhutaan muutenkin paljon ja kaikesta - ainakin vielä.