Lue keskustelun säännöt.
Toivoton "parisuhde" ?
02.11.2013 |
Hei,
anteeksi, että tämä kirjoitukseni on näin pitkä, piti vain kirjoittaa kaikki, että asia aukeaa kokonaisuudessaan. Elämäntilanteeni askarruttaa... Neuvokaa minua ja varsinkin, jos olette itse eläneet samalailla ja jättäneet sen taakse; tuliko elämästänne onnellisempaa?
Olen seurustellut lähes 10 vuotta mieheni kanssa. Kun tutuistuimme niin hänen kolmesta lapsestaan kaksi oli jo täysi-ikäisiä ja nuorin alakoululainen. Vuosien saatossa meillekin siunaantui yhteinen lapsi, joka on nyt 5-vuotias.
Lapsemme vauva-aikana mieheni väsytti itsensä yrityksensä kanssa, työskenteli siis yötäpäivää ja välillä remontoi kotiamme. Lapsen hoitoon hän ei osallistunut lainkaan, joten väsyin itsekin, kun turvaverkkoja ei ollut (meidän molempien vanhemmatkin ovat jo kuolleet). Mieheni alkoi puhumaan halustaan muuttaa joksikin aikaa omaan asuntoon "saadakseen tilaa" kun lapsemme oli 8kk. Tietysti vastustin tätä ajatusta alkuun, mutta sitten ajattelin, että annan mennä.. Ehkä se sitten auttaisi meitä saamaan tämä paketti kasaan. Tietysti kyse olikin siitä, että tämä oli tavannut toisen naisen :( Kuultuani sen ilmoitin, että tämä suhteemme loppui tähän, enkä enää ollut missään yhteyksissä. Jonkin aikaa kului ja mies alkoikin kaivata takaisin kotiin. Itki kuinka ikävöi minua ja lastamme yms.
No lopulta hellyin ja otin hänet takaisin. Jatkoimme asumista erillään kuitenkin. Sitä rataa jatkui lähes vuoden päivät, jolloin ilmoitin, että tämä suhde ei voi jatkua, jos hän ei ala muuttamaan takaisin kotiin. Minulla oli yksin vastuu omakotitalon maksuista, lapsen hoidosta ja kuluista sekä vuorotyö... Olin aika kypsä tuohon vapaamatkustamiseen.
Sain miehen kotiin ja kohta hän jo ilmoittikin, että hänen lapsensa aiemmasta liitosta, nyt jo murrosikäinen, muuttaakin meille asumaan, koska äitinsä on lähdössä ulkomaille töihin... Se oli minulle aikamoinen shokki, koska en ollut todellakaan varautunut henkisesti, enkä sitä suoraan sanottuna halunnutkaan, kun päävastuu kodista ja lapsesta oli minulla. No jälleen suostuin kuitenkin, koska en halunnut taas joutua muuttamaan erilleen... Mieshän olisi taas lähtenyt. Mutta siitä yhteiselosta ei tullut hittoakaan. Murrosikäinen ei osallistunut mihinkään kotitöihin (koska ei tarvinnut äidinkään luona), jätti kaikki lääkkeistä lähtien levälleen pitkin lattioita, vaikka samassa huoneessa asusteli alle parivuotias pikkusisarus. Ei siis välittänyt mistään mitään, mutta minä en olisi saanut neuvoa/pyytää enkä varsinkaan käskeä. Tuntui, että ainoa kenelle saan ylipäätään puhua on tämä pieni lapsemme. Loppupeleissä huomasin purkavani pahan mieleni pieneen. En kuitenkaan halunnut, että tilanteessa täysin viaton lapsi joutuu kärsimään, joten ilmoitin, että tämä ei toimi, vaan miehen on lähdettävä murkkunsa kanssa jonnekin muualle ja etten aio enää jatkaa tällaista suhdetta missään muodossa.
Olimme taas puoli vuotta erossa, olin onnellinen kun sain kotini ja mielenrauhani takaisin. Mies kuitenkin jatkuvasti pommitti tekstiviesteillä, kuinka ikävöi minua. Ei muka ollut ymmärtänyt, että minulla tosiaan oli paha olla tuossa uusioperhekuviossa. Lupaili, että jos vielä saisi tilaisuuden niin laittaisi minut elämässään ykköseksi. Enkä minä edes mitään erityistä ykkösasemaa halunnut, vaan normaalia käytöstä ja arvostusta minua kohtaan.
Minulla tuli vaikeuksia ja jotenkin kävikin niin, että mies oli tukena ja huomasin, että haluan hänet kuitenkin vielä elämääni. Ja niin taas palasimme yhteen. Nyt pari vuotta on mennyt. Emme asu edelleenkään yhdessä, koska miehen murkku on alaikäinen ja asuu hänen kanssaan. Minäkin kyllä viihdyn omissa oloissani ja itsekseni (tai siis lapseni kanssa). Olen kuitenkin toivonut, että viettäisimme enemmän aikaa yhdessä. Vaihdoin jopa työpaikkaa, sellaiseen, jossa pystyn itse vaikuttamaan työaikoihin ja päättämään miten vapaapäiväni sijoittuvat. Ajattelin, että näin voisimme sovittaa vapaapäivät samaan aikaan (mieheni on yrittäjä, jolla säännöllisen epäsäännöllinen työrytmi). Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Pyysin, että viettäisimme kaksi päivää viikosta saman katon alla, mutta välillä on viikkoja, että emme näe ehkä lainkaan tai sitten ohimennen.
On ollut miehen puolelta puhetta, että muuttaisimme yhteen sitten kun hän saa muutaman vuoden päästä lapsensa täysi-ikäiseksi ja omilleen. On jopa taas tehnyt remonttia talollani, vaikuttanut siltä, että panostaa yhteiseen tulevaisuuteen. Minä olen halunnut lapselleni pikkusisarusta jo vuosia, odottanut sitä parempaa hetkeä..
Kysymättä/puhumatta mieheni on kuitenkin ottanut lisää toimeksiantoja, jotka sitovat hänet vieläkin enemmän töihin. Käytännössä en siis tule talvella näkemään häntä juuri lainkaan. Ja kaiken lisäksi hänen aikuinen tyttärensä, jolla on elämänhallintaongelmia, on muuttamassa lapsineen isänsä lähelle... Nyt pelkään, että nämä asiat vievät miehen mukanaan niin, että emme näe juurikaan.
Olen niin pettynyt, että asiat menevät taas tähän. Ja turhautunut! Olen tehnyt kaiken mitä minun on tehtävissä tämän suhteen eteen ja haluaisin, että meillä olisi ehjä perhe... Aina vain tulee jotain esteitä.
Mitä minun nyt olisi järkevää tehdä? Alkaa elämään omaa elämää vai jatkaa tätä? Olen jo yli kolmenkymmenen.. Pelkään, että tällä menolla ns. parhaat vuodet valuvat hukkaan. Saan varmasti myös unohtaa haaveeni toisesta lapsesta. Ei sitä tähän tilanteeseen kannata tehdä. Mies olisi minulle se oikea, mutta tämä hänen elämäntilanteensa on minulle kestämätön. Lupauksia kyllä tulee, mutta kuinka pitkään on järkevää odottaa niiden toteutumista?
Olen itse rikkinäisestä perheestä ja olin lapsena pahoillani siitä, että vanhempani olivat eronneet. Ehkä jotenkin pelkään eroamista lapseni puolesta. Vaikka emmehän me nytkään perheenä elä, joten enpä tiedä huomaisiko tuo edes mitään eroa.
Nyt olisi hyvät neuvot kalliit..?
Kommentit (22)
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 09:06"]
Ala elämään omaa elämää. Nyt energiaa vie ne turhat kuvitelmat yhteisestä tulevaisuudesta. Sovitte päivät, jolloin mies ottaa lastaan ja sinä saat omaa aikaa. Alat voimaan paremmin, ehkä vielä löydät miehen, jonka kanssa voit rakentaa ns. normaalin parisuhteen.
[/quote]
Jep, pelkään, että vähintäänkin katkeroidun tässä tilanteessa.. Minun elämä on ikäänkuin seisahtunut. Odotan vain jotain, mitä ei varmaan koskaan tule olemaan. Jos mies tosissaan olisi niin tekisi kai kaikkensa, että voisimme elää perheenä..? Helppoahan se tietysti on, seku vain käydä kyläilemässä kun sattuu huvittamaan. Mulla on tavallaan huono omatunto, jos lopetan tämän tykkänään, kun mies on tänäkin kesänä kunnostanut minulle autotallia jne... Ihan kuin olisin vain käyttänyt hyväksi ja nyt kun hommat on tehty niin äijä joutaa mennä. Mutta kun ei se joku autotalli yksistään tuota minulle juurikaan onnea. En mie jonku talon tai autotallin kanssa voi keskustella yms, ei ne kuitenkaan korvaa suhdetta ihmiseen...
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehellä on paljon meneillään elämässään: te, edellisen liiton lapsi, yritys... Jos relaisit noissa mietteissäsi ja olisitte suhteessa, mutta et edes haaveksi yhteenmuuttamisesta. Onhan niitä muitakin pareja, jotka eivät asu yhdessä. Jos haluat toisen lapsen, lasket sen mukaan, että itse hoidat sen tai palkkaat hoitoapua esim. säännöllisen, saman ihmisen. Näätte milloin näätte, mutta et laske sen varaan ja hommaat itsellesi ja lapsellesi ihan oman elämän menoinenne. Mutta sen hoitajan etsisin sinuna, ihan vaan että pääsisit lenkille tms. jonkun esim. tytön joka silloin tällöin pientä maksua vastaan tulee katsomaan lastasi, että sinä pääset menemään.
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 09:44"]
Miehellä on paljon meneillään elämässään: te, edellisen liiton lapsi, yritys... Jos relaisit noissa mietteissäsi ja olisitte suhteessa, mutta et edes haaveksi yhteenmuuttamisesta. Onhan niitä muitakin pareja, jotka eivät asu yhdessä. Jos haluat toisen lapsen, lasket sen mukaan, että itse hoidat sen tai palkkaat hoitoapua esim. säännöllisen, saman ihmisen. Näätte milloin näätte, mutta et laske sen varaan ja hommaat itsellesi ja lapsellesi ihan oman elämän menoinenne. Mutta sen hoitajan etsisin sinuna, ihan vaan että pääsisit lenkille tms. jonkun esim. tytön joka silloin tällöin pientä maksua vastaan tulee katsomaan lastasi, että sinä pääset menemään.
[/quote]
No tällainen kuvio minulla oli vähän ajatuksissani, ennen kuin kävi ilmi, että mies oli tosiaan laajentanut yritystoimintaa (ja tämä ei tuo edes merkittävää lisäansiota, en tiedä mistä tuossa on lopulta kyse) ja lähes samaan syssyyn tämä tyttären perheen saapuminen kuvioihin. Mieheni on sitten heillekin se ainoa turvaverkko täällä. Eli pelkään todella, että se meille liikenevä aika tuon jälkeen on mahdottomuus. Harmittaa... Ensi viikolla olisi aika kierukan poistoon, suunnitelmat olivat jo niin pitkällä :/
AP
Hei
voi vitsi aika hankalalta kuulostaa.
Mutta sellainen käsitys kirjoituksestasi tulee, että elät sitku-elämää.
Opettelen itsekin miettimään, mitä MINÄ haluan (ja ai että se on vaikeata). Ehkä sinunkin pitäisi? Vaikka jatkaisit suhdetta (mihin suhde muuten perustuu, seksi? läheisyys?), niin ala silti miettimään KAIKKEA vain omalta kannaltasi. Mies voi olla siinä sivussa. Älä myöskään mieti mitä ME, vaan aina mitä MINÄ. Ehkä sillä tavalla saisit haltuusi oman elämäsi ja myös tietää, mitä sinä haluat.
Et ole velkaa miehelle mitään, vaikka tämä tekeekin sinulle remonttia. Ehkäpä juuri näillä remonteilla ja muilla auttamisilla, mies tietoisesti/alitajuisesti sitoo sinua itseensä, koska tietää että tunnet olevasi kiitollisuudenvelassa.
Sitä sanotaan, että asiat sujuvat itsestään, sitten kun opimme rakastamaan itseämme. Sitä odotellessa ja siihen luottaen kaikkea hyvää elämääsi.
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 10:36"]
Hei
voi vitsi aika hankalalta kuulostaa.
Mutta sellainen käsitys kirjoituksestasi tulee, että elät sitku-elämää.
Opettelen itsekin miettimään, mitä MINÄ haluan (ja ai että se on vaikeata). Ehkä sinunkin pitäisi? Vaikka jatkaisit suhdetta (mihin suhde muuten perustuu, seksi? läheisyys?), niin ala silti miettimään KAIKKEA vain omalta kannaltasi. Mies voi olla siinä sivussa. Älä myöskään mieti mitä ME, vaan aina mitä MINÄ. Ehkä sillä tavalla saisit haltuusi oman elämäsi ja myös tietää, mitä sinä haluat.
Et ole velkaa miehelle mitään, vaikka tämä tekeekin sinulle remonttia. Ehkäpä juuri näillä remonteilla ja muilla auttamisilla, mies tietoisesti/alitajuisesti sitoo sinua itseensä, koska tietää että tunnet olevasi kiitollisuudenvelassa.
Sitä sanotaan, että asiat sujuvat itsestään, sitten kun opimme rakastamaan itseämme. Sitä odotellessa ja siihen luottaen kaikkea hyvää elämääsi.
[/quote]
Heh, tuo sitku-elämäntapa on kyllä minulle ominaista. Muutama vuosi sitten elin sillä tavoin, että maksoin asuntolainaa jotain 600 € kuussa, joka oli alunperin mitoitettu maksettavaksi meidän kahden tuloilla. Ajattelin vain sitä kuinka 10v kuluttua olisin velaton nainen ja sitten voisimme lapsen kanssa tehdä kivoja juttuja, matkustella... Vähän huono puoli oli, että tietysti minulla oli myös paljon muita laskuja huolehdittavana ja joka kuukausi jouduin loppukuusta venyttämään penniä, että saimme edes ruokaa ja polttoainetta. Toisin sanoen tässä hetkessä emme pystyneetkään tekemään mitään kivaa mihin olisi mennyt rahaa, vaatteet ostettiin kirppikseltä jne. Lopulta havahduin, että eihän tämä voi mennä näin! Että nyt elettäis vuosikausia kädestä suuhun, jotta kymmenen vuoden päästä olisi paremmin rahaa?! Menin pankkiin ja neuvottelin lainanlyhennykset uusiksi. Olen sen jälkeen oppinut kuitenkin vähän paremmin elämään tässä hetkessä.. Mutta sitä taitoa tarvitsisi kerätä vähän lisää. Ettei vain odottais jotain parempaa huomista tai stressaisi tulevasta.
Sinulle myös onnea ja iloa elämään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua on auttanut samantapaisissa ongelmissa kun luin tätä sivustoa: Healing eagle. http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/OutPain.html Siellä on asiaa myös
läheisriippuvuudesta, särkyneestä sydämestä etc.
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 11:24"]
Mua on auttanut samantapaisissa ongelmissa kun luin tätä sivustoa: Healing eagle. http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/OutPain.html Siellä on asiaa myös
läheisriippuvuudesta, särkyneestä sydämestä etc.
[/quote]
Valitettavasti tuokin sivu on minulle tuttu :D Niinä aikoina kun mieheni jätti minut ja vauvamme toisen naisen vuoksi niin kävin läpi vaikean masennuksen ja sen aikana/jälkeen kävin terapiassa. Äitini oli maanis-depressiivinen alkoholisti ja isäni kroonisesti masentunut alkoholisti... Eli lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut kovin ruusuinen. Se on yksi syy, että en osaa vetää rajaa siihen mikä on hyväksyttävää parisuhteessa ja mikä taas ei. En ole nähnyt saati elänyt normaalia perhe-elämää. Uskon kuitenkin päässeeni yli näistä läheisriippuvaisuuspiirteistäni.. Ehkä niistä ei aivan täysin pääse koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen sinua etsimään sitoutumishaluisemman miehen. Nykyisen kanssa ei tule touhussa lasta eikä p...aa.
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 11:46"]
Suosittelen sinua etsimään sitoutumishaluisemman miehen. Nykyisen kanssa ei tule touhussa lasta eikä p...aa.
[/quote]
Niin se kai on tehtävä, jos meinaa normaalielämää saada vielä elää.. Rohkeasti vain. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 12:49"]
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 11:46"]
Suosittelen sinua etsimään sitoutumishaluisemman miehen. Nykyisen kanssa ei tule touhussa lasta eikä p...aa.
[/quote]
Niin se kai on tehtävä, jos meinaa normaalielämää saada vielä elää.. Rohkeasti vain. AP
[/quote]
Ansaitset ihan normaalin parisuhteen. Nykyisesi on vitkutellut niin pitkään ettei hän muuta tapojaan.
Markkinoilta löytyy sitoutumishaluisia ja lämpimiä kolmekymppisiä, jotka haluavat jälkikasvua nyt eikä sitten joskus.
Itse löysinkin sivuston tämän palstan kautta. Mullakin samat kipuilut, vaikka taustani muka ok. Silti vaan on...juttuja ja elämätöntä elämääkin. Todella paljon voimia sinulle ap, kyllä kaikki järjestyy.
nroa en muista :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 12:54"]
Itse löysinkin sivuston tämän palstan kautta. Mullakin samat kipuilut, vaikka taustani muka ok. Silti vaan on...juttuja ja elämätöntä elämääkin. Todella paljon voimia sinulle ap, kyllä kaikki järjestyy.
nroa en muista :)
[/quote]
Kiitos ja sitä samaa sinulle <3
AP
Voi ap, oletko lukenut aloitustasi uudestaan, siltä näkökulmalta että sen olisi kirjoittanut joku muu kuin sinä? Mitä sanoisit? K
enelle tuolla tavalla käyttäytyvä mies on se oikea? Millä perusteella?
Kerroit myöhemmin, että sun lapsuus ei ollut ruusuinen. Mun lapsuuteni oli melko samankaltainen, valitettavasti, ja olen elänyt useita vuosia samassa parisuhteessa sekä useamman lapsen äiti. Olen joutunut käymään paljon läpi lapsuuttani, sen vaikutusta omaan äitiyteeni ja siihen, millainen olen itse parisuhteessa. Yllätys, minunkaan parisuhteeni ei ole järkevä ja toimiva, koska tällä taustalla ihmisellä on vaan tapana hakeutua parisuhteeseen, jossa hänen tarpeensa ja toiveensa jäävät edelleen täyttymättä, kuten ne jäivät lapsuudessakin. Jollakin tasolla parisuhde siis toisintaa ja ylläpitää lapsuuden aikaista asetelmaa - vaikka minä kotinatsina olen kieltänyt kaiken alkoholin käytön ja sen tuomisenkin kotiimme (jopa niin, että meille ei tulla yhtään ottaneena tai krapulassa), joten meillä ei ryyppybileitä pidetä, kuten lapsuuskodissani, niin sama välinpitämättömyyden ja hyödyttömyyden ilmapiiri meillä on, siis suhteessa minuun. Lapsuuskodissani mun velvollisuus oli huolehtia nuoremmistani ja tehdä kotitöitä, lukea ajatuksia ja tietää äitini tarpeet, vaikka hän ei niitä ääneen ilmaissutkaan. Äitini keskittyi huolehtimaan kissoistaan ja omista tarpeistaan. Mieheni on samanlainen, olettaa minun huolehtivan nuoremmistani (meidän lapsistamme), keskittyy omiin tarpeisiinsa ja kissojensa hoitoon, ei juurikaan puhu mulle mutta olettaa mun tietävän hänen ajatuksensa, halunsa, toiveensa ja tarpeensa. Äidilläni oli tapana korostaa oma erinomaisuuttaan, ja aivan samoin mieheni kehuskelee jatkuvasti omaa hyvyyttään, eikä kumpikaan jakele tai jaellut kehuja muille, paitsi halutessaan hyötyä siitä. Äitini esimerkiksi kehui mua hyväksi matonpesijäksi vain käskeäkseen mut matonpesuun, ja mies tekee aivan samaa. Minä olen aina kokenut itseni aivan arvottomaksi, jonka aina arvo määrittyy sen mukaan mitä hyötyä hänestä on kellekään, mutta nuoremmat sisarukseni ovat aivan eri maata. He ovat suorastaan itsekkäitä verrattuna minuun, tietävät arvonsa eivätkä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Lapseni ovat samankaltaisia (mutta suoraan sanottuna paremmin kasvatettuja), ja molemmat ryhmät ovat lapsuudessaan saaneet kuulla olevansa ihania ja rakkaita, osaavia ja taitavia, upeita ja mahtavia. Minulle ei niin sanottu koskaan, paitsi neljän promillen humalassa, jolloin tehtiin hyvin selväksi, että vaikka miten olisinkin ollut rakas, se pullo oli aina rakkaampi. No, niinpä en ole aikuisena osannut sitä edes vaatia - että minuakin pitää arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa, ja että sen pitää näkyä, eiolla pelkkää sanahelinää. Syvällä sisimmässäni en aidosti voi ajatella, että olisin ansainnut sellaista kohtelua, vaikka sitä toivoisin ja haluaisin, ja vaikka lapsilleni ja kaikille muillekin aina sanon, että jokainen ihminen on ansainnut arvostusta, kunnioitusta ja rakkautta. Oikeasti olen sitä mieltä, ettei minua varten ole olemassakaan sellaista, enkä edes usko, että on olemassa mitään "sitä oikeaa" , ainakaan minulle. En siis pidä edes miestäni minään Suurena Ainoana Rakkautena minulle, enkä varsinkaan itseäni hänelle.
No mutta, pointti ei ollut tilittää vain omaa elämääni. Olen monestikin kartoittanut oman elämäni ongelmakohtia ns. ulkoistamalla itseni niistä. Olen siis kirjoittanut koko parisuhteeni, niin menneen kuin nykyisenkin tilanteen, ylös samaan tapaan kuin sen kertoisi joku toinen. Sitten, kun olen katsonut tarinaa ns. sivullisen silmin, olen huomannut aina, että nykyinen tilanne on aivan linjassa aiemman kanssa, mikään ei siis ole muuttunut, vaikeuksia ei ole tullut sen enempää eikä mitään muutakaan ns. käännettä mihinkään ole tapahtunut. Aina olen myös todennut, että jos tämä tarina olisi jonkun toisen kertoma, oikeasti, neuvoisin kertojaa lopettamaan koko suhteen. Itse en silti lähtisi suhteestani, ja vaikka myönnän sitä monesti ajatelleeni tasolla "olisipa helpompaa yksin", en voi kuvitellakaan sitä oikeasti tekeväni. Mieheni on kerran käskenyt minun muuttaa pois kotoa, armollisesti antoi minun palata kotiin myöhemmin (lasten takia luultavasti), kahdesti ilmoittanut lähtevänsä itse, muttei ole silti lähtenyt. Vielä, ja se on minun jatkuva pelkoni, että joku päivä hän oikeasti lähtee.
Pointti oli se, että kuten minä, sinäkin tyydyt suhteeseen, joka toistaa samaa kuviota kuin lapsuusperheesi. Jollain tapaa tämä mies, joka voi muuttaa pois toisen naisen takia, tulla takaisin, muuttaa taas, tehdä elämässään ratkaisuja puhumatta niistä ollenkaan kanssasi, piittaamatta yhteisestä lapsestanne (oletan, että mies ei lastakaan juuri tapaa, kun ei kerran sinuakaan), mitä muuta vielä, jollain tapaa hän tekee sun olosi turvalliseksi, koska käytös on samaa kun lapsuusvanhempiesi. Vaikka oletkin surullinen siitä, ettet vieläkään ole se kaikkein tärkein, numero ykkönen, niin juuri siksi tämä mies vetoaa sinuun. Neuvoa en osaa, kunhan kerroin omia ajatuksiani...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 13:23"]
Lapsuuskodissani mun velvollisuus oli huolehtia nuoremmistani ja tehdä kotitöitä, lukea ajatuksia ja tietää äitini tarpeet, vaikka hän ei niitä ääneen ilmaissutkaan. Äitini keskittyi huolehtimaan kissoistaan ja omista tarpeistaan. Mieheni on samanlainen, olettaa minun huolehtivan nuoremmistani (meidän lapsistamme), keskittyy omiin tarpeisiinsa ja kissojensa hoitoon, ei juurikaan puhu mulle mutta olettaa mun tietävän hänen ajatuksensa, halunsa, toiveensa ja tarpeensa. Äidilläni oli tapana korostaa oma erinomaisuuttaan, ja aivan samoin mieheni kehuskelee jatkuvasti omaa hyvyyttään, eikä kumpikaan jakele tai jaellut kehuja muille, paitsi halutessaan hyötyä siitä. Äitini esimerkiksi kehui mua hyväksi matonpesijäksi vain käskeäkseen mut matonpesuun, ja mies tekee aivan samaa. Minä olen aina kokenut itseni aivan arvottomaksi, jonka aina arvo määrittyy sen mukaan mitä hyötyä hänestä on kellekään, mutta nuoremmat sisarukseni ovat aivan eri maata. He ovat suorastaan itsekkäitä verrattuna minuun, tietävät arvonsa eivätkä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Lapseni ovat samankaltaisia (mutta suoraan sanottuna paremmin kasvatettuja), ja molemmat ryhmät ovat lapsuudessaan saaneet kuulla olevansa ihania ja rakkaita, osaavia ja taitavia, upeita ja mahtavia. Minulle ei niin sanottu koskaan, paitsi neljän promillen humalassa, jolloin tehtiin hyvin selväksi, että vaikka miten olisinkin ollut rakas, se pullo oli aina rakkaampi. No, niinpä en ole aikuisena osannut sitä edes vaatia - että minuakin pitää arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa, ja että sen pitää näkyä, eiolla pelkkää sanahelinää. Syvällä sisimmässäni en aidosti voi ajatella, että olisin ansainnut sellaista kohtelua, vaikka sitä toivoisin ja haluaisin, ja vaikka lapsilleni ja kaikille muillekin aina sanon, että jokainen ihminen on ansainnut arvostusta, kunnioitusta ja rakkautta. Oikeasti olen sitä mieltä, ettei minua varten ole olemassakaan sellaista, enkä edes usko, että on olemassa mitään "sitä oikeaa" , ainakaan minulle. En siis pidä edes miestäni minään Suurena Ainoana Rakkautena minulle, enkä varsinkaan itseäni hänelle.
---
Vaikka oletkin surullinen siitä, ettet vieläkään ole se kaikkein tärkein, numero ykkönen, niin juuri siksi tämä mies vetoaa sinuun. Neuvoa en osaa, kunhan kerroin omia ajatuksiani...
[/quote]
Kiitos tästä. En ole ap, mutta samoja ihmissuhdemurheita mullakin. olen kauheasti analysoinut ja kelannut itseäni, mutta silti tämä näkökulma oli minulle uutta. Eli kerro tarinaasi kuin siinä olisi joku toinen. Täytyypä kirjoittaa!
Ja tuo, minkä lainasin, oli myös kiinnostavaa. Mun roolini taas kotona oli olla vihaisen ja vaativan äidin tunteiden purkautumistie. (Asuimme kaksin). Äitini antoi näennäistä suojaa ja piti minusta huolta, mutta en koskaan tuntenut olevani rakastettu. En koskaan kokenut, että minusta on mitään hyötyä kenellekään, enkä saanut kotitöiden tekemisestä mitään kiitosta, pikemminkin haukkuja kun ne eivät sujuneet erinomaisesti, joten rooliini kuului pian vittuilu äidille, vastarannan kiiskenä oleminen, se, etten vahingossakaan auta äitiä, enkä ota osaa kotitöihin, sekä se, etten vain tee siis mitään aitini hyväksi.
Niin nykyisin iso ongelmani on se, etten saa tehtyä kotona yhtään mitään, enkä huolehdi muista, huonosti itsestänikään. Välillä tuntuu, ettei kukaan perheenjäsen edes kiinnosta mua emotionaalisesti. koen olevani yksin. Mun mies ei raivoa mulle, eikä vaadi, mutta se ei auta mua. Sen sijaan hän tekee paljon, mutta suhteemme ei ole koskaan ollut sellainen, missä olisin varma, että hän rakastaa minua ja tarvitsee minua. (Olen kokenut sellaisenkin suhteen, joten tiedän, miltä se tuntuu)
Meillä oli "ihan hyvin" asiat, kunnes törmäsin vanhaan saavuttamattomaksi jääneeseen rakkaudenkohteeseeni, joka aktivoi mussa rakkaudenkaipuun itseäni kohtaan. Silti huomaan, että asian tajuaminen ei ainakaan nopealla aikataululla ole sama kuin sen saaminen. :D Eli vaikka tajusin, että minun pitäisi rakastaa itseäni, se on edelleen yhtä vaikeaa, kuin silloin kun en ajatellut sitä.
Mä haikailen myös tämän vanhan rakkauteni perään, vaikka itse asissa tiedän, että se jos mikä olisi "toivoton "parisuhde"" toteutuessaan, sen verran on ko. miehellä omia ongelmia.
Ei tääkään varmaan auttanut, mutta halusin minäkin purkaa tämän ulos, kiitoksia.
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 13:23"]
Voi ap, oletko lukenut aloitustasi uudestaan, siltä näkökulmalta että sen olisi kirjoittanut joku muu kuin sinä? Mitä sanoisit? K
enelle tuolla tavalla käyttäytyvä mies on se oikea? Millä perusteella?
Kerroit myöhemmin, että sun lapsuus ei ollut ruusuinen. Mun lapsuuteni oli melko samankaltainen, valitettavasti, ja olen elänyt useita vuosia samassa parisuhteessa sekä useamman lapsen äiti. Olen joutunut käymään paljon läpi lapsuuttani, sen vaikutusta omaan äitiyteeni ja siihen, millainen olen itse parisuhteessa. Yllätys, minunkaan parisuhteeni ei ole järkevä ja toimiva, koska tällä taustalla ihmisellä on vaan tapana hakeutua parisuhteeseen, jossa hänen tarpeensa ja toiveensa jäävät edelleen täyttymättä, kuten ne jäivät lapsuudessakin. Jollakin tasolla parisuhde siis toisintaa ja ylläpitää lapsuuden aikaista asetelmaa - vaikka minä kotinatsina olen kieltänyt kaiken alkoholin käytön ja sen tuomisenkin kotiimme (jopa niin, että meille ei tulla yhtään ottaneena tai krapulassa), joten meillä ei ryyppybileitä pidetä, kuten lapsuuskodissani, niin sama välinpitämättömyyden ja hyödyttömyyden ilmapiiri meillä on, siis suhteessa minuun. Lapsuuskodissani mun velvollisuus oli huolehtia nuoremmistani ja tehdä kotitöitä, lukea ajatuksia ja tietää äitini tarpeet, vaikka hän ei niitä ääneen ilmaissutkaan. Äitini keskittyi huolehtimaan kissoistaan ja omista tarpeistaan. Mieheni on samanlainen, olettaa minun huolehtivan nuoremmistani (meidän lapsistamme), keskittyy omiin tarpeisiinsa ja kissojensa hoitoon, ei juurikaan puhu mulle mutta olettaa mun tietävän hänen ajatuksensa, halunsa, toiveensa ja tarpeensa. Äidilläni oli tapana korostaa oma erinomaisuuttaan, ja aivan samoin mieheni kehuskelee jatkuvasti omaa hyvyyttään, eikä kumpikaan jakele tai jaellut kehuja muille, paitsi halutessaan hyötyä siitä. Äitini esimerkiksi kehui mua hyväksi matonpesijäksi vain käskeäkseen mut matonpesuun, ja mies tekee aivan samaa. Minä olen aina kokenut itseni aivan arvottomaksi, jonka aina arvo määrittyy sen mukaan mitä hyötyä hänestä on kellekään, mutta nuoremmat sisarukseni ovat aivan eri maata. He ovat suorastaan itsekkäitä verrattuna minuun, tietävät arvonsa eivätkä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Lapseni ovat samankaltaisia (mutta suoraan sanottuna paremmin kasvatettuja), ja molemmat ryhmät ovat lapsuudessaan saaneet kuulla olevansa ihania ja rakkaita, osaavia ja taitavia, upeita ja mahtavia. Minulle ei niin sanottu koskaan, paitsi neljän promillen humalassa, jolloin tehtiin hyvin selväksi, että vaikka miten olisinkin ollut rakas, se pullo oli aina rakkaampi. No, niinpä en ole aikuisena osannut sitä edes vaatia - että minuakin pitää arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa, ja että sen pitää näkyä, eiolla pelkkää sanahelinää. Syvällä sisimmässäni en aidosti voi ajatella, että olisin ansainnut sellaista kohtelua, vaikka sitä toivoisin ja haluaisin, ja vaikka lapsilleni ja kaikille muillekin aina sanon, että jokainen ihminen on ansainnut arvostusta, kunnioitusta ja rakkautta. Oikeasti olen sitä mieltä, ettei minua varten ole olemassakaan sellaista, enkä edes usko, että on olemassa mitään "sitä oikeaa" , ainakaan minulle. En siis pidä edes miestäni minään Suurena Ainoana Rakkautena minulle, enkä varsinkaan itseäni hänelle.
No mutta, pointti ei ollut tilittää vain omaa elämääni. Olen monestikin kartoittanut oman elämäni ongelmakohtia ns. ulkoistamalla itseni niistä. Olen siis kirjoittanut koko parisuhteeni, niin menneen kuin nykyisenkin tilanteen, ylös samaan tapaan kuin sen kertoisi joku toinen. Sitten, kun olen katsonut tarinaa ns. sivullisen silmin, olen huomannut aina, että nykyinen tilanne on aivan linjassa aiemman kanssa, mikään ei siis ole muuttunut, vaikeuksia ei ole tullut sen enempää eikä mitään muutakaan ns. käännettä mihinkään ole tapahtunut. Aina olen myös todennut, että jos tämä tarina olisi jonkun toisen kertoma, oikeasti, neuvoisin kertojaa lopettamaan koko suhteen. Itse en silti lähtisi suhteestani, ja vaikka myönnän sitä monesti ajatelleeni tasolla "olisipa helpompaa yksin", en voi kuvitellakaan sitä oikeasti tekeväni. Mieheni on kerran käskenyt minun muuttaa pois kotoa, armollisesti antoi minun palata kotiin myöhemmin (lasten takia luultavasti), kahdesti ilmoittanut lähtevänsä itse, muttei ole silti lähtenyt. Vielä, ja se on minun jatkuva pelkoni, että joku päivä hän oikeasti lähtee.
Pointti oli se, että kuten minä, sinäkin tyydyt suhteeseen, joka toistaa samaa kuviota kuin lapsuusperheesi. Jollain tapaa tämä mies, joka voi muuttaa pois toisen naisen takia, tulla takaisin, muuttaa taas, tehdä elämässään ratkaisuja puhumatta niistä ollenkaan kanssasi, piittaamatta yhteisestä lapsestanne (oletan, että mies ei lastakaan juuri tapaa, kun ei kerran sinuakaan), mitä muuta vielä, jollain tapaa hän tekee sun olosi turvalliseksi, koska käytös on samaa kun lapsuusvanhempiesi. Vaikka oletkin surullinen siitä, ettet vieläkään ole se kaikkein tärkein, numero ykkönen, niin juuri siksi tämä mies vetoaa sinuun. Neuvoa en osaa, kunhan kerroin omia ajatuksiani...
[/quote]
... niinpä tuo taitaa olla. Kulmat ovat hieman hioutuneet vuosien saatossa mieheltä (tai sitten olen vain tottunut) ja hän on kyllä aivan ok mies, silloin kun sattuu olemaan läsnä. SItä taas ei usein tapahdu. Ja tosiaan, eipä paljon lastakaan näe. Suutuin kyllä kun lapsen ollessa pienempi mies jonkin aikaa teki sitä, että tuli luokseni vasta joskus klo 23.00 aikoihin.. Että lapsi oli varmasti ehtinyt nukkumaan... Ja häipyi aamulla ennenkuin lapsi heräsi. Sitä en voinut sietää, vaan suutuin lapsen puolesta, mitä välinpitämättömyyttä! Ja todella aika räikeästihän se paistaa tuollaisesta läpi mitä siinä vain minultakin haki.. Olen myös ottanut tavoitteekseni sen, että oli miten oli, lapseni saa kuulla joka päivä miten rakas on ja tärkeä minulle., enkä koskaan puhu isästään lapsen kuullen siihen malliin, ettei välittäisi. Toivottavasti edes lapseni saa terveen itsetunnon ja voimaa/rohkeutta vaatia itselleen arvoistaan kohtelua, vaikka itse en kykenisi siihen koskaan tulevaisuudessakaan. Pitäisi tosin yrittää itseään kehittää myös ;)
Kuulostat läheisriippuvaiselta. Hae itsellesi apua.
Minä en nyt ihan ymmärrä tätä miehen pois muuttamista lapsensa kanssa? Eikö sinun kuulu ottaa koko paketti kun miehen itsellesi valitset? Eli myös ne entisessä liitossa syntyneet lapset. Ja ne nyt on sellaisia kun ovat. Tuntuu jotenkin hurjalta, että heitit miehen lapsensa kanssa muualle asumaan kun järjestely ei ollutkaan helppo. Eihän se koskaan ole murkkuikäisen kanssa helppoa. Olisiko tota pitänyt ajatella siinä vaiheessa kun sen miehen tosiaan itsellesi otit?
Jotenkin ihan sekopäisen kuulonen koko toi setti...
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 14:39"]
Minä en nyt ihan ymmärrä tätä miehen pois muuttamista lapsensa kanssa? Eikö sinun kuulu ottaa koko paketti kun miehen itsellesi valitset? Eli myös ne entisessä liitossa syntyneet lapset. Ja ne nyt on sellaisia kun ovat. Tuntuu jotenkin hurjalta, että heitit miehen lapsensa kanssa muualle asumaan kun järjestely ei ollutkaan helppo. Eihän se koskaan ole murkkuikäisen kanssa helppoa. Olisiko tota pitänyt ajatella siinä vaiheessa kun sen miehen tosiaan itsellesi otit?
Jotenkin ihan sekopäisen kuulonen koko toi setti...
[/quote]
Noh, ei se ongelma ollutkaan siinä millainen lapsi, vaan siinä, millainen isä. Ei lapsen kuulu olla perhehierarkiassa aikuisten yläpuolella, oli ne sitten omia tai muiden lapsia. Ei 13-vuotias voi pyörittää koko perheen arkea ja jos puhuminen ei auta niin mitä pitäisi mielestäsi tehdä? Kärsiä vain? En kirjoittanut tästä aiheesta kuin pintaa, koska tuo sepustukseni oli muutenkin ylipitkä. Mutta tässä uusioperheessämme oli esim. tavallista, että jos isä ja lapsensa olivat yhdessä kotona niin heillä oli oma kimppa, eivät kumpikaan edes vastanneet puhuteltaessa. En minä ainakaan hyväksy sellaista käytöstä yhtään, varsinkaan kodissani! Mieti nyt vähän... Ja kyllä, tiesin, että lapsia on ennestään, mutta en voinut tietää, että niiden äitiä päättää yhtäkkiä muuttaa ulkomaille ja jättää lapsensa 24/7/365 isälle.
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 15:17"]
[quote author="Vierailija" time="02.11.2013 klo 14:39"]
Minä en nyt ihan ymmärrä tätä miehen pois muuttamista lapsensa kanssa? Eikö sinun kuulu ottaa koko paketti kun miehen itsellesi valitset? Eli myös ne entisessä liitossa syntyneet lapset. Ja ne nyt on sellaisia kun ovat. Tuntuu jotenkin hurjalta, että heitit miehen lapsensa kanssa muualle asumaan kun järjestely ei ollutkaan helppo. Eihän se koskaan ole murkkuikäisen kanssa helppoa. Olisiko tota pitänyt ajatella siinä vaiheessa kun sen miehen tosiaan itsellesi otit?
Jotenkin ihan sekopäisen kuulonen koko toi setti...
[/quote]
Noh, ei se ongelma ollutkaan siinä millainen lapsi, vaan siinä, millainen isä. Ei lapsen kuulu olla perhehierarkiassa aikuisten yläpuolella, oli ne sitten omia tai muiden lapsia. Ei 13-vuotias voi pyörittää koko perheen arkea ja jos puhuminen ei auta niin mitä pitäisi mielestäsi tehdä? Kärsiä vain? En kirjoittanut tästä aiheesta kuin pintaa, koska tuo sepustukseni oli muutenkin ylipitkä. Mutta tässä uusioperheessämme oli esim. tavallista, että jos isä ja lapsensa olivat yhdessä kotona niin heillä oli oma kimppa, eivät kumpikaan edes vastanneet puhuteltaessa. En minä ainakaan hyväksy sellaista käytöstä yhtään, varsinkaan kodissani! Mieti nyt vähän... Ja kyllä, tiesin, että lapsia on ennestään, mutta en voinut tietää, että niiden äitiä päättää yhtäkkiä muuttaa ulkomaille ja jättää lapsensa 24/7/365 isälle.
[/quote]
... Ja en todellakaan tiennyt, että mies itsekin taantuisi teinin tasolle käytökseltään. Jos olisin tiennyt niin olisin torpannut muuton heti alkuunsa.
Ala elämään omaa elämää. Nyt energiaa vie ne turhat kuvitelmat yhteisestä tulevaisuudesta. Sovitte päivät, jolloin mies ottaa lastaan ja sinä saat omaa aikaa. Alat voimaan paremmin, ehkä vielä löydät miehen, jonka kanssa voit rakentaa ns. normaalin parisuhteen.