Toivoton "parisuhde" ?

Hei,

anteeksi, että tämä kirjoitukseni on näin pitkä, piti vain kirjoittaa kaikki, että asia aukeaa kokonaisuudessaan. Elämäntilanteeni askarruttaa... Neuvokaa minua ja varsinkin, jos olette itse eläneet samalailla ja jättäneet sen taakse; tuliko elämästänne onnellisempaa?

Olen seurustellut lähes 10 vuotta mieheni kanssa. Kun tutuistuimme niin hänen kolmesta lapsestaan kaksi oli jo täysi-ikäisiä ja nuorin alakoululainen. Vuosien saatossa meillekin siunaantui yhteinen lapsi, joka on nyt 5-vuotias.

Lapsemme vauva-aikana mieheni väsytti itsensä yrityksensä kanssa, työskenteli siis yötäpäivää ja välillä remontoi kotiamme. Lapsen hoitoon hän ei osallistunut lainkaan, joten väsyin itsekin, kun turvaverkkoja ei ollut (meidän molempien vanhemmatkin ovat jo kuolleet). Mieheni alkoi puhumaan halustaan muuttaa joksikin aikaa omaan asuntoon "saadakseen tilaa" kun lapsemme oli 8kk. Tietysti vastustin tätä ajatusta alkuun, mutta sitten ajattelin, että annan mennä.. Ehkä se sitten auttaisi meitä saamaan tämä paketti kasaan. Tietysti kyse olikin siitä, että tämä oli tavannut toisen naisen :( Kuultuani sen ilmoitin, että tämä suhteemme loppui tähän, enkä enää ollut missään yhteyksissä. Jonkin aikaa kului ja mies alkoikin kaivata takaisin kotiin. Itki kuinka ikävöi minua ja lastamme yms.

No lopulta hellyin ja otin hänet takaisin. Jatkoimme asumista erillään kuitenkin. Sitä rataa jatkui lähes vuoden päivät, jolloin ilmoitin, että tämä suhde ei voi jatkua, jos hän ei ala muuttamaan takaisin kotiin. Minulla oli yksin vastuu omakotitalon maksuista, lapsen hoidosta ja kuluista sekä vuorotyö... Olin aika kypsä tuohon vapaamatkustamiseen.

Sain miehen kotiin ja kohta hän jo ilmoittikin, että hänen lapsensa aiemmasta liitosta, nyt jo murrosikäinen, muuttaakin meille asumaan, koska äitinsä on lähdössä ulkomaille töihin... Se oli minulle aikamoinen shokki, koska en ollut todellakaan varautunut henkisesti, enkä sitä suoraan sanottuna halunnutkaan, kun päävastuu kodista ja lapsesta oli minulla. No jälleen suostuin kuitenkin, koska en halunnut taas joutua muuttamaan erilleen... Mieshän olisi taas lähtenyt. Mutta siitä yhteiselosta ei tullut hittoakaan. Murrosikäinen ei osallistunut mihinkään kotitöihin (koska ei tarvinnut äidinkään luona), jätti kaikki lääkkeistä lähtien levälleen pitkin lattioita, vaikka samassa huoneessa asusteli alle parivuotias pikkusisarus. Ei siis välittänyt mistään mitään, mutta minä en olisi saanut neuvoa/pyytää enkä varsinkaan käskeä. Tuntui, että ainoa kenelle saan ylipäätään puhua on tämä pieni lapsemme. Loppupeleissä huomasin purkavani pahan mieleni pieneen. En kuitenkaan halunnut, että tilanteessa täysin viaton lapsi joutuu kärsimään, joten ilmoitin, että tämä ei toimi, vaan miehen on lähdettävä murkkunsa kanssa jonnekin muualle ja etten aio enää jatkaa tällaista suhdetta missään muodossa.

Olimme taas puoli vuotta erossa, olin onnellinen kun sain kotini  ja mielenrauhani takaisin. Mies kuitenkin jatkuvasti pommitti tekstiviesteillä, kuinka ikävöi minua. Ei muka ollut ymmärtänyt, että minulla tosiaan oli paha olla tuossa uusioperhekuviossa. Lupaili, että jos vielä saisi tilaisuuden niin laittaisi minut elämässään ykköseksi. Enkä minä edes mitään erityistä ykkösasemaa halunnut, vaan normaalia käytöstä ja arvostusta minua kohtaan.

Minulla tuli vaikeuksia ja jotenkin kävikin niin, että mies oli tukena ja huomasin, että haluan hänet kuitenkin vielä elämääni. Ja niin taas palasimme yhteen. Nyt pari vuotta on mennyt. Emme asu edelleenkään yhdessä, koska miehen murkku on alaikäinen ja asuu hänen kanssaan. Minäkin kyllä viihdyn omissa oloissani ja itsekseni (tai siis lapseni kanssa). Olen kuitenkin toivonut, että viettäisimme enemmän aikaa yhdessä. Vaihdoin jopa työpaikkaa, sellaiseen, jossa pystyn itse vaikuttamaan työaikoihin ja päättämään miten vapaapäiväni sijoittuvat. Ajattelin, että näin voisimme sovittaa vapaapäivät samaan aikaan (mieheni on yrittäjä, jolla säännöllisen epäsäännöllinen työrytmi). Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Pyysin, että viettäisimme kaksi päivää viikosta saman katon alla, mutta välillä on viikkoja, että emme näe ehkä lainkaan tai sitten ohimennen.

On ollut miehen puolelta puhetta, että muuttaisimme yhteen sitten kun hän saa muutaman vuoden päästä lapsensa täysi-ikäiseksi ja omilleen. On jopa taas tehnyt remonttia talollani, vaikuttanut siltä, että panostaa yhteiseen tulevaisuuteen.  Minä olen halunnut lapselleni pikkusisarusta jo vuosia, odottanut sitä parempaa hetkeä..

Kysymättä/puhumatta mieheni on kuitenkin ottanut lisää toimeksiantoja, jotka sitovat hänet vieläkin enemmän töihin. Käytännössä en siis tule talvella näkemään häntä juuri lainkaan. Ja kaiken lisäksi hänen aikuinen tyttärensä, jolla on elämänhallintaongelmia, on muuttamassa lapsineen isänsä lähelle... Nyt pelkään, että nämä asiat vievät miehen mukanaan niin, että emme näe juurikaan.

Olen niin pettynyt, että asiat menevät taas tähän. Ja turhautunut! Olen tehnyt kaiken mitä minun on tehtävissä tämän suhteen eteen ja haluaisin, että meillä olisi ehjä perhe... Aina vain tulee jotain esteitä.

Mitä minun nyt olisi järkevää tehdä? Alkaa elämään omaa elämää vai jatkaa tätä? Olen jo yli kolmenkymmenen.. Pelkään, että tällä menolla ns. parhaat vuodet valuvat hukkaan. Saan varmasti myös unohtaa haaveeni toisesta lapsesta. Ei sitä tähän tilanteeseen kannata tehdä. Mies olisi minulle se oikea, mutta tämä hänen elämäntilanteensa on minulle kestämätön. Lupauksia kyllä tulee, mutta kuinka pitkään on järkevää odottaa niiden toteutumista?

Olen itse rikkinäisestä perheestä ja olin lapsena pahoillani siitä, että vanhempani olivat eronneet. Ehkä jotenkin pelkään eroamista lapseni puolesta. Vaikka emmehän me nytkään perheenä elä, joten enpä tiedä huomaisiko tuo edes mitään eroa.

Nyt olisi hyvät neuvot kalliit..?