Lue keskustelun säännöt.
Alatteko auttaa iäkkäitä sukulaisianne perinnön toivossa?
Kommentit (7)
No, en auta sen takia. Autan muutenkin aivan liian vähän, mutta välimatkaa on 250km lähimpiin iäkkäisiin sukulaisiin, joten vaikeapa se täältä on auttaa. Vaan kun käyn paikkakunnalla, niin tottakai autan, jos vain voin.
En ole uskossa, enkä kärky perintöä. Sukulaisilla on omat perillisensä. He tosin asuvat vielä kauempana. Joskus inhoan tätä välimatkaa, toisinaan kestän paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minulla ole edes sellaisia vanhoja sukulaisia, jotka tarvitsisivat apua. Isäni ja äitini ovat perheidensä esikoiset ja vielä alle seitsenkymppisiä ja hyvässä kunnossa. En ole missään tekemisissä edes vanhempini kanssa, saati heidän sisarustensa. En ole vailla mitään perintöä, eikä sitä varmaan ole jaossa vielä vuosikymmeneen. Voisin hyvin kieltäytyä perinnöstä lasteni hyväksi.
Ai niin, en usko jumaliin, jolupukkiin enkä hammaskeijuun.
-4-
Koitan huomioida kykyni mukaan. Välillä myönnän että ajattelen, että tekisin jotain siksi, että pysyn varmasti mukana siinä, mitä kyseinen henkilö on ajatellut antaa minulle. Mutta usein se ei vaikuta loppujen lopuksi tekemisiini, saatan vain ajatella sitä. Teen sen mitä teen miettimättä niin kauheasti.
En ole uskossa.
En todellakaan! Autan toki muuten vain. Iäkkäälle isoisälleni teen välillä ruokaa ja käyn siivoamassa, tiskaamassa jne silloin tällöin. Tiedän kuitenkin että hänellä on niin monta lasta (8) ja ymmärtääkseni ei mitään tähtitieteellisiä summia pankkitilillä ja olen vieläpä vasta seuraavassa polvessa hyötymässä niistä roposista, joten se ei ole mikään kannuste. Kyllä se on ihan se läheisten auttaminen mikä on motivaattorina :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pappani kuoli 2 vuotta sitten ja jätti talonsa minulle. En siis todellakaan tiennyt edes asiasta. Olin ainoa neljästä lapsenlapsesta joka kävi säännöllisesti, auttoi pihatöissä ja käytti kaupoilla heti kun ajokortin sain. Toki serkkuni ovat nyt sitä mieltä että esitin vain avuliasta perinnön toivossa. Ihan niin kuin kukaan 12-vuotiaasta asti olisi papan tyttö ihan vain noista syistä. Minulle pappa oli isähahmo (oma isä kun on kuollut minun ollessa 4-vuotias) ja kun itselleni ikää tuli lisää niin nautin kun pystyin auttelemaan vanhaa ihmistä. Rakastin kuunnella papan tarinoita ja häneltä aina kysyin neuvoa suurien päätösten edessä. Muut lapsenlapset kun kävivät lähinnä syntymäpäivien ja joulun aikaan kahvilla. Tietenkin olen kiitollinen tästä talosta joka on nyt minun ja pienen tyttäreni koti, mutta silti vaihtaisin tämän talon koska vain siihen että saisin papan edes päiväksi takaisin. Tyttäreni ei tule ikinä pappaa muistamaan, kun oli 3kk papan nukkuessa pois, mutta olen onnellinen että saan tässä talossa näyttää tytölle papan kädenjälkeä ja kertoa yhteisistä muistoista.
Jännä miten serkuilleni olisi tavara ja raha kelvannut perinnönjaossa, silti minä olen meistä lapsenlapsista ainoa joka haudalla käy viemässä kynttilät ja siistimässä papan viimeisen leposijan.
Autan iäkkäitä sukulaisia. En minkään perinnön toivossa vaan koska haluan. He ovat rakkaita minulle. En ole uskossa ja olen erään iäkkään sukulaiseni ovelta useamman kerran käännyttänyt erilaisia "lahkolaisia". Kumma,miten niitä alkaa pörräämään kun jollakin on loppu lähellä...