narsistiko?

Seuraa pitkä kuvaus parisuhteestani, toivottavasti saan jotain selkeää tekstiä aikaiseksi. Kyseessä on pitkä suhde (kymmenkunta vuotta), joka alkoi salamarakastumisella ja pikaisella yhteenmuutolla ja uusperheen perustamisella. Minulla oli vaikeampi elämänjakso takana ja mies tarjosi minulle suojaista kotia, jossa olla kotiäitinä ja toipua elämän heittelyistä. Samoihin aikoihin minulla diagnosoitiin krooninen psyykkinen sairaus ja sain siihen lääkityksen, sairaus on ollut hyvässä hoitotasapainossa viimeiset 8 vuotta.

Hyvin pian minulle selvisi että mies ei ihan ollut sellainen kuin antoi ymmärtää, raivokohtauksia alkoi tulla milloin väärin täytetystä tiskikoneesta, milloin siitä kun kysyin miksi hänen poikansa sai pitää reppuaan paikassa x kun minun pojaltani se oli edellisellä viikolla kielletty. Anteeksi mies ei pyytänyt koskaan ja kahden vuoden yhdessäasumisen jälkeen minulle riitti. Sitä ennen hän mm.

-syytti yhtä lapsistani toistuvasti aiheetta (ilman todisteita) erilaisista asioista

-kiristi minut ja lapseni kesälomareissulta kesken kaiken kotiin ilmoittaen yhtäkkiä ettei aio enää päivääkään huolehtia yhteisistä lemmikeistäni eikä jälkeenpäin nähnyt teossaan mitään väärää. Meni hermot oli hänen mielestään sopiva syy ja minä olin kohtuuton kun suutuin asiasta.

Aina hermostuessaan muisti kertoa että 'ovi on tuossa, siitä voi mennä jos ei meno miellytä' vaan minnekä minä olisin lapsineni lähtenyt sairaslomalta ja sittemmin työttömänä.. Kunnes sitten keran kun tulin hakemasta lapsiani etävanhemman luota mies oli sillä aikaa hajottanut mun tavaroita ja uhkaillut lemmikkejä väkivaltaisesti sekä teljennyt ne ulkorakennukseen. Ilmoitti ettei niillä ole enää asiaa taloon. Lapsilleni vttuili heidän saamistaan juomapulloista, kyseli että 'tuttipullojako te tänne toitte' ja oli hyvin riidanhakuinen. SInä iltana sitten pakkasin kamppeeni ja ystäväni haki seuraavana päivänä minut ja lapseni, muutimme pois.

Miehestä en kuitenkaan eroon päässyt ja seurasi juupas-eipäs-taistelua kunnes yhtäkkiä tajusin odottavani lasta. Ehkäisy oli pettänyt. Kokeilimme lapsen synnyttyä asumista yhdessä, sitä kesti ehkä 3kk ja kariutui hyvin pitkälti samoihin syihin kuin ensimmäinenkin yhdessäasuminen. Mies sai yhä ihan järkyttäviä raivokohtauksia ihan olemattomista syistä tai täysin ilman syytä. Niin minulle kuin omille lapsilleenkin. Muistan hänen mm. kipanneen oman tyttärensä sänkyyn roskiksen koko sisällön koska tyttärellä oli jäänyt jokin pyykkiin menossa ollut vaate sängylle. Hän huusi ja kirosi siellä itsekseen sekä potki tyttärensä sänkyä. Eikä muka yhtään ymmärtänyt kun sanoin että haluan pois hänen luotaan.

Yhteisen lapsen ollessa jotain 4kk jätin hänet ja muutin lapsineni takaisin samaan asuntoon, jossa olin asunut raskausaikanakin. Onneksi minulla on ihana ystävä, jolla sattumalta oli talo tyhjänä. Olimme erossa puolisen vuotta, mies teki koko ajan ja jatkuvasti itseään tykö joka ikinen kerta kun lastaan haki tai kävi katsomassa. Keinot oli mielistely, yliempaattisuus ja kun en taipunut, syyttely ja syyllistäminen. Sitten taas mielistely jne... Lopulta hän sanoi vaikka hakevansa apua raivo-ongelmaansa saadakseen perheen takaisin kokoon. Hän kävikin terapiassa ja jonkin verran sen jälkeen aloimme tapailla. Tällä kertaa meillä sujui ihan mukavasti ja kun näimme rajatusti, mies oli hyvää, rentoa ja mukavaa seuraa.

Näin meni muutama vuosi kunnes mies sitten kosi. Ajattelin että mikä ettei koska entisestä raivopäästä ei näkynyt enää jälkeäkään. Muutime yhteen ja kuukauden yhdessäasumisen jälkeen samoja 'oireita' alkaa olla näkyvissä. Tosin pienemmässä mittakaavassa, mutta silti. Ilkeitä sanoja, anteeksipyytämättä jättämisiä, selittelyä millon milläkin syyllä ja kovastu yritystä vierittää syytä mun niskoille 'huusin koska olit etäinen' tms.. tai jos jotain sanon että loukkasi mua niin käskee mun tarkistaa lääkityksen tms järkevää tai syyttää huumorintajuttomuudesta. Esim kun hän häiden jälkeen alkoi 'vitsinä' sanomaan että olen hänen omaisuuttaan niin ehkä kerran heittona se voi olla ihan hauskaa, mutta kuukauden ajan päivittäin asian pinnalla pitäminen ja hokeminen ja vielä senkin jälkeen kun sanoin ettei ole hauskaa eikä hän minua omista (johon vastasi että niinkö, kenekäs sukunimi sulla sitten on) niin jatkaa vain.

Minua ei ole vuosiin ahdistanut, vituttanut ja itkettänyt yhtä paljon kuin tässä kuluneiden muutaman kuukauden aikana. Tavallaan syytän itseäni mutta toisaalla minulla on tunne etten oikeasti ole tehnyt mitään ansaitakseni moista kohtelua, tekemisteni dissaamista, seuran ja huomion vaatimista, kiukiuttelua, huutoa jne. Ja kyllä.. tällä hetkellä kadun naimisiinmenoa ja yhdessäasumista.