Lue keskustelun säännöt.
Vanhemmat, joille tärkeää ettei lapsi vaan "ala luulla itsetään liikoja"
31.10.2013 |
MItä ajattelevat vanhemmat, joille on tärkeää ettei lapsi vain ala luulla itsestään mitään? Jos joku kehaisee vaikka tyttöä nätiksi, äiti kiireesti kertomaan että minun veljentyttö se vasta varsinainen kaunotar onkin ja sivuuttaa kokonaan oman lapsen saaman kehun. Tai jos lapsi on onnistunut koulussa ja kertoo opettajan kehuneen, vastaus on että tietenkin se kehui kun se kehuu kaikkia. Syy käytökseen on se, ettei lapsi nyt vaan ala luulla olevansa jotenkin erikoinen ja ala kuvitella liikoja itsestään.
Onko siis vain kaksi vaihtoehtoa, liikaluuloisus tai lytätty itsetunto? Millaiset vanhemmat haluaa lapsensa ajattelevan mieluummin, ettö olen ruma ja huono enkä osaa mitään kuin että olen yhtä hyvä kuin muutkin jä tässä asiassa todella hyvä, edellyttäen että asia myös on niin?
Kommentit (16)
Minulle kävi aikoinaan niin, että oltiin muutamaa vuotta vanhemman serkun yo-juhlissa ja serkku kirjoitti oikein peräti C:n paperit. Tästä sitten täti minulle yläastelaiselle touhottamaan, että koetapa sinäkin kirjoittaa yhtä hyvät (!!!) paperit kuin Lissu tai edes päästä lukioon. No, eipä sinne pääsy minun keskiarvollani ollut kuin ilmoittamisasia ja kirjoituksistakin tuli ällää ja ämmää ja yleisarvosana vähän muuta kuin C. Ei täti sitten "muistanut" kun kysäisin, että niin eikös se Lissu saanutkin C:n paperit silloin aikoinaan kun käskit mun kirjoittaa EDES sellaiset. Ei ollut kuulemma sellaista koskaan sanonutkaan.
Siinä oli se vastakohtaäippä - meidän tyttö se on niin erikoinen ja hyvä vaikka on justjust keskinkertainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen tuollaisten vanhempien, tai lähinnä tuollaisen äidin, lapsi. Enkä todellakaan ole koskaan luullut itsestäni yhtään mitään, tiedän että olen täysi nolla.
Rakastavien ja kannustavien vanhempien lapsena minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, olen ymmärtänyt tämän aikuisiälläni kahlatessani lahjakkaiden ja taitavien ihmisten seassa ilman suurempia vaikeuksia.
Lissun äitihän oli tosi ihana. Arvostaa tytärtään ja sai sinut ylimielisen naisen saamaan hyviä arvosanoja ;)
[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 16:41"]
Minä olen tuollaisten vanhempien, tai lähinnä tuollaisen äidin, lapsi. Enkä todellakaan ole koskaan luullut itsestäni yhtään mitään, tiedän että olen täysi nolla.
Rakastavien ja kannustavien vanhempien lapsena minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, olen ymmärtänyt tämän aikuisiälläni kahlatessani lahjakkaiden ja taitavien ihmisten seassa ilman suurempia vaikeuksia.
[/quote]
Kuulostaa niin tutulta. Äitini on vieläkin tuollainen.
Kääntöpuolena siinä kyllä on se, että oma lapsi kasvatetaan siihen uskoon että ollaan vähän parempia kuin muut. Jos äiti kehuu vielä parikymppistä lastaankin, kun "tämä oppi 4-vuotiaana jo lukemaankin" (!), tai "ei edes polta tupakkaa niin kuin kaikki muut" eli aikuisenakin polttaa vanhemmiltaan salassa, niin voin sanoa, että tällaisen ihmisen lähellä on vaikea olla! En tiedä kumpi parempi, mutta jos jo lapsena opetetaan, että on vähän parempi kuin muut, niin ei se luulo aikuisenakaan minnekään häviä! Joku kultainen keskitie olisi varmaan hyvä löytää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalaisuuteen kuuluu, että koko ajan tavoitellaan vaatimattomuuden uutta maailmanennätystä; enhän minä mitään. Vain Etelä-Pohjanmaa on tästä poikkeus omalla tapakulttuurillaan. Muualla suurin synti on, että luulee olevansa jossakin lajissa hyvä.
[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 16:50"]
[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 16:41"]
Minä olen tuollaisten vanhempien, tai lähinnä tuollaisen äidin, lapsi. Enkä todellakaan ole koskaan luullut itsestäni yhtään mitään, tiedän että olen täysi nolla.
Rakastavien ja kannustavien vanhempien lapsena minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, olen ymmärtänyt tämän aikuisiälläni kahlatessani lahjakkaiden ja taitavien ihmisten seassa ilman suurempia vaikeuksia.
[/quote]
Kuulostaa niin tutulta. Äitini on vieläkin tuollainen.
[/quote]
Niin minunkin.
4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kehuminen on mielenkiintoinen juttu.
Minä olen aina kehunut lapsiani, kun on vähänkin saumaa. Koin aikoinaan lapsena ikäväksi sen, että vanhemmillani oli tuollainen filosofia, ettei lasta sovi kehua piloille.
Mutta muutama vuosi sitten luin ruotsalaisesta perhe-lehdestä, Vi föräldrarista (tosi hyvä lehti, muuten), että osa lastenpsykiatreista kehottaa kehumaan mieluiten lapsen työntekoa ja ponnisteluja - EI OMINAISUUKSIA. Näin siksi, että jos lasta esim. kehuu matemaattisesti lahjakkaaksi, hän ei opi ponnistelemaan taitojensa kehittämiseksi, ja saattaa alisuoriutua siksi, ettei uskalla yrittää, jottei pettäisi vanhempiensa ennakkooletusta epäonnistumalla.
Sen sijaan kannattaa kehua, että "saitpa todella hyvän numeron kokeesta ja luit kokeeseen tosi hienosti, ahkerasti ja fiksusti toimittu"...
Tuo on minusta oikein hyvä pointti.
Minusta lapselle pitää myös antaa kritiikkiä, jotta hänelle kehittyy todenmukainen minäkuva. Enkä nyt todellakaan tarkoita mitään mollaamista tai persoonaa käymistä haukkumista, ne ovat ehdottomasti väärin, vaikka vanhempaa suututtaisikin. Vaan että jos lapsi on jossain selkeästi heikko, hänelle voi siitä myös sanoa, kunhan sanoo sen rakentavasti ja ehdottaa keinoja puutteen kompensoimiseksi.
"Nyt matikankoe ei sujunut, luit liian vähän/huolimattomasti. Mutta älä sure, kyllä seuraavalla kerralla sujuu paremmin, kun aloitetaan lukeminen jo vähän aikaisemmin ja tehdään harjoitustehtäviä."
Suomi on tätänykyä täynnä teinejä ja vähän vanhempiakin, jotka eivät ole oikeastaan koskaan saaneet negatiivista kritiikkiä, eivätkä osaa sellaista ottaa vastaan ollenkaan. Sitten pungetaan johonkin Idolsiin huonolla laulutaidolla ja itsetunto romahtaa, kun tuomari ei yhtäkkiä pidäkään nuorta nerona (kuten oma äiti ja kaverit)
Tosta oli juttua jossain suomalaisessakin julkaisussa, että lapsen ominaisuuksien kehuminen passivoi lasta. Ja tutkimusten mukaan poikia kehutaan usein toiminnan perusteella, tyttöjä taas ominaisuuksiensa.
Eikö toi 'lapsia ei saa kehua'-kasvatustrendi ollut vielä voimissaan joskus 70-luvulla? Mun vuonna -44 syntynyt isä kertoo vieläkin kuinka äitinsä teki selväksi että isäni on täysi nolla eikä hänestä koskaan mitään tulekaan. Aikuiselle pojalleen jankkasi vielä samaa. Myös silloin, kun isäni aika tyhjästä ponnistaneena loi asiantuntijauraa kansainvälisessä yrityksessä...
Nykyään ongelmana lienee toinen ääripää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
11, joo - minun vanhempani syntyivät jo ennen sotia, -27 ja -34, ja tosiaan heillä oli tuo ajattelutapa, että lapselle ei liikoja kehuja jaella. Eivät he onneksi myöskään haukkuneet ja mitätöineet, mutta oli aika metkaa joskus 18-vuotiaana kuulla VAHINGOSSA, kun äitini kehuskeli jollekulle muulle minun kuutta ällääni ja pääsyä yliopistoon erittäin suositun aineen pääaineilijaksi. Että muille minua kehuttiin kyllä, ei minulle niinkään...
10
[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 17:23"]
[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 16:50"]
[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 16:41"]
Minä olen tuollaisten vanhempien, tai lähinnä tuollaisen äidin, lapsi. Enkä todellakaan ole koskaan luullut itsestäni yhtään mitään, tiedän että olen täysi nolla.
Rakastavien ja kannustavien vanhempien lapsena minusta olisi voinut tulla vaikka mitä, olen ymmärtänyt tämän aikuisiälläni kahlatessani lahjakkaiden ja taitavien ihmisten seassa ilman suurempia vaikeuksia.
[/quote]
Kuulostaa niin tutulta. Äitini on vieläkin tuollainen.
[/quote]
Niin minunkin.
4
[/quote]
Ja mun. Hyvät numerot koulussa oli vaan keskinkertaista opetusta, eli opettajat antoivat liian helpolla hyviä numeroita, arvostelu kun on vaikea laji. Vähän odotin, että olisiko äiti nolostellut aiempia puheitaan, kun pääsin ylioppilaaksi lukioni historian korkeimmalla puoltoäänimäärällä, ja sain yhtä pistettä vaille täydet pääsykokeista. Mut ei, ei meidän lapsia kannata kehua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 13 jatkaa, kertoo syntyneensä 70-luvulla, ja pyrkii omien lastensa kanssa realistiseen kehumiseen. Eli kehutaan kun on aihetta, mutta ei tulis mieleenkään hehkuttaa vaikka laulutaitoa, kun se sävelkorva on aika onneton.
Minä olen elänyt lapsuuteni 50- ja 60-luvulla eikä siihen aikaan lapsia kiitetty ja kehuttu, kun se kuulemma pilaa lapsen, tekee siitä itsekkään ja keuhkan. Tuntuu, että aika kului hyväksynnän hakemiseen, eikä sitä koskaan saanut. Kylätä sitten saatoi äidin tuttavilta kuulla, miten hän oli kehunut, että olin tehnyt jotain hyvin. Noloa, kun ei itse tiennyt mitään.
Työni tein sitten koulussa. Pyrin aina kun mahdollista kiittämään ja kannustamaan oppilaita, jos vain vähänkin realistista syytä oli. Moni vähätteli saavutuksiaan ja huomasi, että monet eivät olleet tottuneet kiitoksiin.
Vanhempainilloissa törmäsin toisinaan äiteihin, jotka ihan vasiten tulivat sanomaan, kuinka älykäs perheen vesa oli. Kavahdin aina tuollaisia puheita, varsinkin kun kokemus oli opettanut, että nämä kovin älykkäät tenavat eivät olleet sen kummempia kuin muutkaan luokan oppilaat. Ei osunut kohdalle tulevia presidenttejä tai muita kansakunnan kaapin päälle päätyviä henkilöitä! Tosin tohtoriksi ovat väitelleet aika monet, valitettavasti vain eivät ne älykkäiksi kehutut. Eli ei kannata luulla liikoja lapsistaan, mutta kiittää ja kannustaa pitää ilman muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani vähättelivät suorituksiani aian ja kiinnittivät huomionsa virheisiin. Esimerkiksi koulussa, jos sain kokeesta 10-, moittivat siitä virheestä, josta arvosana putosi. Menestyin urheilukilpailuissa, vähättelivät sitä, sanoivat lajia esimerkiksi älyttömäksi ja typeräksi. Ovat aian toitottaneet, että ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, eivätkä ole siis sanoneet yhtään mitään positiivista ulkonäöstäni. Minusta tuli huonoitsetuntoinen, alisuoriutuja ja olen koko ikäni pitänyt itseäni todella rumana, vaikka jälkeenpäin valokuvista katsottuani, olen ollut kauneimmasta päästä(tiedän, että kuulostaa hölmöltä, mutta vanhoja kuvia pystyy katsomaan objektiivisesti).
16 lisää, että nyt olen ns.syrjäytynyt.
Juntit vanhemmat joiden lapsi ei tule koskaan pääsemään Voice Kidsiin tai Idolsiin.