Lue keskustelun säännöt.
Minä vain en ole hyvä ihmisten kanssa, surettaa
17.10.2013 |
En vain pääse mukaan mihinkään kaveruuteen tai ystävyyteen, vaikka yritän. Aina menee joku pieleen, sanon väärän mielipiteen, tai olen jotenkin ärsyttävä muulla tapaa. En roiku ihmisissä, mutta olen alkanut miettiä että olenko jotenkin energiasyöppö? Vaikka en puhukaan ns. vaikeista asioista ellei joku toinen aloita. Sittenkin varovasti.
Olen elänyt vähän erilaisen elämän, kuin moni muu. En ole tehnyt asioista samassa järjestyksessä ja olen ollut aika ujo ja piilossa, sairastanutkin. Lapsuuteni oli ahdistava ja yksinäinen. Se varmaan jotenkin näkyy minussa?
En tiedä, mitä tehdä.
Äsken istuin hetken aikaa rappusilla ja mietin, että täytyy kai vain sopeutua tähän yksinäiseen oloon. Ja unohtaa haaveet pikkujouluista ja kaupungilla shoppailusta, tai museokiertelystä tai matkustamisesta jonkun ystävän kanssa. Minun kanssani käydään kerran jossain, ja se on siinä. Aina.
Kommentit (19)
Vähän niinkun mä. Enkä enää välitäkään tutustua muihin, ainakaan naisiin. Saan olla ihan rauhassa, nk. ystävät olivat vain kateeellisia mulle jos oli pidempiaikainen työpaikka (he työttömiä) tai aviomis (he sinkkuja tai avoliitossa) tms. ihan jonninjoutavaa. Kertaakaan en loukannut tai mtn muutakaan. Nythän en tiedä mitä heille kuuluu enkä välitäkään. Ainoa paras kaveri itellesi olet sinä itse tai koira.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla harrastuksia? Auttaisiko jonkin uuden harrastuksen aloitaminen tai meneminen mukaan johonkin järjestötoimintaan paikkakunnallasi? Samaa mieltä kakkosen kanssa siitä, että aikuisena ystävien saaminen on aika vaikeaa kaikille. Mutta tiedän monia kaikenikäisiä aikuisia jotka ovat vaan pakottaneet itsensä aloittamaan jonkun uuden joukkuelajin, liittyneet kuoroo, metsästysseuraan, seurakunnan kerhoihin... ihan vain tarkoituksena tutustua uusiin ihmisiin tai edes nähdä muita ihmisiä.
Minulla voi olla jyrkänkin kuuloisia mielipiteitä, mutta sanon niistä vain jos perustelen kantani, haen jotain ratkaisua asiaan ja aina, siis aina pyrin sanomaan mielipiteeni niin, että en osoita sitä kehenkään tiettyyn ja että en yleistä. Se on aika vaikeaa, mutta vaikeat aiheet minusta ansaitsee sen.
En silti edes muista, koska olisin jakanut mitään tällaista missään kenenkään kanssa. Enkä kaipaa jokapäiväistä yhteydenottoa, en loukkaannu jos näkemistä ei tapahdu pariin kuukauteenkaan. Mutta sitten alkaa tulla paha mieli jos ja kun huomaan, että samoihin aikoihin on tutustunut ihmisiin ja nämä ihmiset klikkiytyvät, ja minussa ei koskaan ole sitä jotain, että olisin mukana.
ap
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 12:37"]
Onko sinulla harrastuksia? Auttaisiko jonkin uuden harrastuksen aloitaminen tai meneminen mukaan johonkin järjestötoimintaan paikkakunnallasi? Samaa mieltä kakkosen kanssa siitä, että aikuisena ystävien saaminen on aika vaikeaa kaikille. Mutta tiedän monia kaikenikäisiä aikuisia jotka ovat vaan pakottaneet itsensä aloittamaan jonkun uuden joukkuelajin, liittyneet kuoroo, metsästysseuraan, seurakunnan kerhoihin... ihan vain tarkoituksena tutustua uusiin ihmisiin tai edes nähdä muita ihmisiä.
[/quote]
On yksi uusi harrastus, ja liityin juuri yhteen yhdistykseen. Nämä on kyllä sellaisia sydäntä lähellä olevia juttuja joiden kanssa en hae ystäviä vaan itselleni sitä jotain.
Tulen tässä harrastusryhmässä toimeen jokaisen kanssa, mutta joskus tuntuu kuin minun ja muiden välissä olisi lasinen seinä. Minkä muut näkee, ja minä vasta jälkikäteen. Kuulostaa ihan hullulta, mutta en osaa sitä muuten selittää. Tai menisi vaikeaksi kuvailla jokaista kertaa erikseen.
ap
Ei voi olla...vähän niinkun mä. Liityin mäkin sydäntä lähinnä olevaan yhdistykseen viikonloppuna:)))
Vast.3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla jotain sellaista tuttua, jonka kanssa voisit puhua asiasta? Siis ihan avoimesti kysyä mitä teet "väärin" jos epäilet niin tekeväsi. Tätä juttelua suosittelen kuitenkin vaan jos uskot pystyväsi keskustelemaan loukkaantumatta siitä mitä ystäväsi sitten antaa palautteena.
Toisaalta on mahdollista, että johtuu vain ujosta luonteestasi. Otatko itse yhteyttä ihmisiin vai odotatko aloitetta aina toiselta? Eikä kannata heti masentua jos jokin oma ehdotus ei sovi toiselle juuri silloin. Ujolle ystävyyssuhteiden syntyminen voi olla vaikeaa, mutta hiljaiset tyypit ovat yleensä hyviä kuuntelijoita ja ystävinä loistavia. Moni äänekäs ja hauska tyyppi saattaa olla huonompi huomioimaan toisia. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja jokainen tulee vähän erityyppisten ihmisten kanssa parhaiten juttuun. Ei missään nimessä kannata jäädä kotiin yksin murehtimaan jos itse nautit toisten seurasta!
Kyllähän tuo välillä surettaa. Mutta pitää vain olla välittämättä. Mua vaan ei pidetä mielenkiintoisena ihmisenä ja sit kun joku toinen ei-mielenkiintoinen löytyy, niin en vain osaa olla oikealla tavalla aktiivinen. Ajattelen, että ei tolla kuitenkaan ole aikaa ja innostusta tulla kyläilemään tms.
Silloin koulussa ja opiskeluaikana homma vielä pelitti, kun oli se oma viiteryhmä ei luokkakaverit. En ollut mitenkään ulkopuolinen enkä koskaan yksin. Työelämän alkaessa tipuin sitten jotenkin kärryiltä. Opiskelukaverit levisi pitkin Suomea ja vanhoilla kavereilla on kaikilla joku muu parempi kaveri. Sitten tuli ruuhkavuodet, ja kaikilla oli aikaa vain sille parhaalle kaverille. Ja kun torjuntaa ja välinpitämättömyyttä aikansa katselee, niin sitä lakkaa itse yrittämästä.
Nyt olen vain toivonut, että jostain löytyisi vielä mullekin ystävä. Kevyttä jutustelua on harrastuksessa ja lasten kavereiden äitien kanssa. Mies on mun paras kaveri ja mun veli käy meillä paljon. Siskokin välillä. Sellaista juoruilukaveria välillä kaipaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama juttu, mutta nyt lähes nelikymppisenä asia ei enää sureta. Olen oppinut elämään ilman ihmissuhteita enkä niitä enää kaipaakaan.Mutta kyllä se tuossa 20-30-vuotiaana oli valtavan kipeä asia istua yksin kotona ja viettää "tylsää" elämää kun olisi kaivannut shoppailukavereita, juhlimiskavereita, yleensä ihmisten tapaamista.
Ei vaan ikinä johtanut mihinkään vaikka yritin olla aktiivinen saadakseni ystäviä, olen vaan jotenkin liian erilainen että ihmiset tuntisivat halua olla kanssani. En ilmeisesti edes erityisemmin ärsytä ihmisiä, he eivät vaan pidä minua mielenkiintoisena tai koe mitään yhteistä kanssani.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 13:12"]
... kyllä se tuossa 20-30-vuotiaana oli valtavan kipeä asia istua yksin kotona ja viettää "tylsää" elämää kun olisi kaivannut shoppailukavereita, juhlimiskavereita, yleensä ihmisten tapaamista....
[/quote]
Ei silloin pidä istua yksin kotona vaan lähteä yksin shoppaamaan, konserttiin, teatteriin ja juhlimaan. Baarit on täynnä "yksinäisiä" ihmisiä... sieltä löytää aina juttukavereita.
Mulla oli lauma hyvänpäiväntuttuja tuossa parikymppisenä, jotka halusi aina laumana lähteä discoon.... eivät ymmärtäneet kun joku kulki mieluummin yksin. Eihän sen lauman kanssa tutustu uusiin ihmisiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nokka pystyyn ap!
Jos epäilet että vahvat mielipiteesi karkoittavat kaverit, niin älä kerro mielipiteitäsi perusteluiden kanssa, mainitse vain ohimennen " tykkään kyllä enemmän punaisesta". Jos hetki syvemmälle keskustelulle on oikea juttukumppani kyllä tarttuu asiaan. Monesti vaan tapaamishetket ovat niin levottomia ettei pysty paneutumaan kunnon keskusteluun. Ainakin omissa piireissäni on niin.
Itsellänikään ei ole laajaa ystäväpiiriä. Laitan paljon viestejä, niihin kaverit vastailevat kun ehtivät, ja yhteys säilyy. En tiedä elämäntilanteestasi enempää mutta itse olen saanut läheisimmät aikuisiän kaverit/ystävät/tuttavat lasteni harrastusten kautta, kannattaa siis jäädä jumppatunnin ajaksi odottelemaan :)
hei ,oletkos muistanut hymyillä. se on asia,joka pelastaa päivän.vaikka itsellesi hymylisit,,ja tiedätkö minkä vaikutuksen teet muihin ihmisiin vain hymyllä.ovatko toiset hymysi arvoisia,se voi pelastaan toisten päivän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 13:22"]
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 13:12"]
... kyllä se tuossa 20-30-vuotiaana oli valtavan kipeä asia istua yksin kotona ja viettää "tylsää" elämää kun olisi kaivannut shoppailukavereita, juhlimiskavereita, yleensä ihmisten tapaamista....
[/quote]
Ei silloin pidä istua yksin kotona vaan lähteä yksin shoppaamaan, konserttiin, teatteriin ja juhlimaan. Baarit on täynnä "yksinäisiä" ihmisiä... sieltä löytää aina juttukavereita.
Mulla oli lauma hyvänpäiväntuttuja tuossa parikymppisenä, jotka halusi aina laumana lähteä discoon.... eivät ymmärtäneet kun joku kulki mieluummin yksin. Eihän sen lauman kanssa tutustu uusiin ihmisiin!
[/quote]
Kyllä minä sitäkin tein, mutta minuun ei yleensä tullut juuri ihmiset tutustumaan tai jos tulivat, kyllästyivät äkkiä ja etsivät kiinnostavampaa seuraa. Esim. yksinäinen baari-ilta päättyi usein kyyneliin, kun tuntui niin surulliselta istua ihan yksin, kun kaikki muut olivat löytäneet juttuseuraa. Olen todella ruma nainen, joten miehetkään ei minua oikein lähesty.
Olen myös yrittänyt käydä yksin matkoilla, elokuvissa jne, mutta minä en vaan nauti niistä ollenkaan yksin. Pitkästyn sielläkin ilman seuraa. Joten jossain vaiheessa jätin sellaisissa käymiset pois ja linnoittauduin kotiin kirjojen pariin.
Ai niin, opiskeluaikana yritin myös innokkaasti osallistua ainejärjestötoimintaan ja kävin opiskelijabileissä, mutta sielläkin olin aina ulkopuolinen ja vieroksuttu. Niin kuin olin jo lapsena, jolloin päädyin heti ekalla luokalla koulukiusatuksi ja olin sitä yläasteen loppuun asti.
t. 10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi ap, minulla samanlaisia ongelmia.
Olen avoin (en liian), ystävällinen ja puhelias ihminen. Jostain syystä joudun aina joko kiusatuksi tai minua katsotaan halveksuen. Joskus tulee vastaan samantyylisiä, innostuneita ja energisiä ihmisiä kuten minäkin, ja heidän kanssaan synkkaa heti...mutta muut ovat toivottomia. Tai sitten minä olen, en tiedä.
Olen aikalailla luopunut toivosta löytää kaveria, jonka kanssa voisi harrastaa tai parantaa maailmaa teekupposen äärellä, ilman että kyseinen henkilö olisi pakkomielteinen jankkaaja tai epäkiinnostunut, kyyninen ihminen. Olen huomannut että ihmisten vakavuus ja suoranainen energianpuute vetää minutkin alas mukanaan, joten jos tahdon pitää itseni hyvinvoivana, vietän mahdollisimman paljon aikaa itsekseni, YKSIN! En tahdo enkä jaksa kuunnella sitä valitusta, marmatusta, käydä yhdentekeviä keskusteluita joissa kyräillään naapurin Pertsan auton mallia. Kenellekään en positiivisuuttani tuputa, mutta silti siitä näyttää olevan melkeinpä haittaa työelämässäkin, kun toisia ärsyttää tapani olla ja tehdä asiat. "Ei sitä tartte siivota!", "Ei sun ole pakko tehdä tota", "Miksi sä hymyilet aina?" jne. Yritä siinä nyt sitten elää ja olla, kun muut pitävät minua naiivina idealistisena idioottina, vaikka oma elämäni on ollut kaukana helposta...:/ Joskus tekisi mieli sanoa rumasti. Mutta enpä sano, koska osaan käyttäytyä.
Ihmiset taitavat alitajuntaisesti hakeutua kauniiseen seuraan. Siinä on jokin sellainen vitsi, että kun olen kauniissa seurassa, niin muut ajattelevat minun olevan huipputyyppi, koska tuo kaunis on hyväksynyt seuraansa.
Ei tuossa ole mitään järkeä, mutta tuollaista olen lukenut. Se selittäisi, miksi rumemmat jäävät yksin.
Vaikka on todella raadollista sanoa niin, niin tämä kulttuuri on kauniiden kulttuuri. Vaikka ulkonäkö ei saisi olla kaikki kaikessa, niin se kuitenkin on. Siksi rumankin kannattaa panostaa ulkonäköön. Jos on kauniilla tavalla ruma, niin sekin on parempi kuin huolittelematon ja sitten vielä rumakin. Leikkauta tukka hyvin, opettele laittamaan se näyttävästi, puhdistuta hampaat, käytä näyttävää meikkiä. Kroppaan voi vaikuttaa syömällä oikein.
Tyhmää, mutta totuudenmukaista.
Minä en ole ruma, enkä lihava. Olen normaalipainonen, minulla on hyvä tasainen iho ja pitkät hiukset. Pukeudun aina jotenkin, joskaan en tilanteeseen sopimattomasti.
En ole pinnallinen, enkä kaikesta huolimatta ole pessimistikään.
Viime talvena huomasin, että ainakin yhtä, nykyään entistä ( :( ) ystävääni minä ärsytin, nimittäin positiivisuudellani. En ole mikään riemusta kiljuva vaan sellainen "hei, kyllä tämä tästä, oletko miettinyt tältä kannalta" - tyyppi.
ap
Jos sinusta näkyy se, kuinka paljon tarvitset ystäviä- vähän kuin jos yrittää hirveästi miellyttää jotakuta miestä, niin silloin sitä ei ainakaan kiinnosta. On tietenkin normaalia haluta muiden seuraa, mutta onko mahdollista, että haluat saada ystäviä niin paljon että se karkottaa potentiaaliset ystävät? Jos lataat muutenkin liikaa odotuksia siihen millaista niiden ystävien kanssa on- onhan ne shoppailut ja kahvittelut nimittäin monesti aika tylsiäkin ja loppupeleissä ne ystävät ei poista esim. oman elämän ongelmia missään määrin, ja harvemmalla muutenkaan ne ystävät on sellaisia "aina luotettavia"- Sex and the City- ystäviä vaan ystävät saattaa unohtua kun löytyy mies tai tekee lapsia, on kateellisuutta ja muuta sellaista.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 13:51"]
Ihmiset taitavat alitajuntaisesti hakeutua kauniiseen seuraan. Siinä on jokin sellainen vitsi, että kun olen kauniissa seurassa, niin muut ajattelevat minun olevan huipputyyppi, koska tuo kaunis on hyväksynyt seuraansa.
Ei tuossa ole mitään järkeä, mutta tuollaista olen lukenut. Se selittäisi, miksi rumemmat jäävät yksin.
Vaikka on todella raadollista sanoa niin, niin tämä kulttuuri on kauniiden kulttuuri. Vaikka ulkonäkö ei saisi olla kaikki kaikessa, niin se kuitenkin on. Siksi rumankin kannattaa panostaa ulkonäköön. Jos on kauniilla tavalla ruma, niin sekin on parempi kuin huolittelematon ja sitten vielä rumakin. Leikkauta tukka hyvin, opettele laittamaan se näyttävästi, puhdistuta hampaat, käytä näyttävää meikkiä. Kroppaan voi vaikuttaa syömällä oikein.
Tyhmää, mutta totuudenmukaista.
[/quote]
Nro 10:llä varmaan tosiaan tuo rumuus iso syy yksinäisyydelle. Minä kyllä pukeudun hyvin ja laittaudun, mutta olen silti ruma. Muistutan naamastani vahvasti downin syndroomaista, ja minua haukuttiin koulussa sen takia mongoloidiksi ja vammaiseksi.
Tulee ekana mieleen, että hyvien ja läheisten ystävien saaminen aikuisiällä ei ole helppoa kenellekään - ihan riippumatta taustoista tai mielipiteistä. Harvalla on aikaa koko ajan tehdä jotain ystävän kanssa, monilla kun on perhe, lapset, lasten harrastukset, ehkä omat harrastukset, vanhemmat...
On mullakin monta tuttavuutta vaan jäänyt, kun elämän tilanteet ja vaiheet ovat muuttuneet. Ei sen tarvitse johtua siitä, että sinusta ei pidettäisi.
Millaisia sellaisia mielipiteitä sinulla on, että ajattelet niiden karkoittavan ystävät? Itse en ajattele, että ystävien pitäisi olla kaikesta samaa mieltä. Lähinnä jotkut rasistiset, natsimieliset tai suvaitsemattomuutta osoittavat kannat voisivat minun kohdalla olla este ystävyydelle.