Ennen työuria puolisonsa löytäneet! Oletteko nyt samalla viivalla?

Meillä oltiin tavatessamme siinä tilanteessa että mies oli koulutettu ja hyväpalkkaisessa duunissa, minä tein aulaemännän ja vartijan hommia. Nyt mies on edennyt urallaan aika pitkälle ja uusi nimitys julkistetaan vuodenvaihteessa. Minä olen itsekin päässyt eteenpäin urallani mutta teen edelleen työtä joka ei vaadi matkustelua niin paljon ja pystyn olemaan lasten kanssa kotona tekemällä etätöitä pari-kolme päivää viikossa. Hyvin olen kuitenkin itsekin päässyt etenemään toiselle alalle. Minusta olemme sopusoinnussa vaikka emme kumpikin olekaan johtajia. Toisaalta minä olen omilla valinnoillani mahdollistanut miehen uraputken etenemisen.

No ei voi sanoa tilannetta samaksi kuin sinulla, koska tavattiin, kun jo opiskeltiin yliopistossa. Mutta nyt molemmat ollaan johtavissa asemissa ja palkkakin melkein sama. Sattumalta edettiin nopeasti uralla kumpikin. Minäkin aloitin aluksi vain assarina, mutta pian olin jo päällikkö. Samoin mies.

Meillä alkaa perhe-elämä tosin vasta nyt, paljon myöhemmin kuin teillä. Eli loin eka uraa ja sitten vasta lapset. Tuntuu hyvältä sitten palata haasteiden pariin, kun sen aika on. Ja mieskin voi pitää hoitovapaata hyvin.

Työkaverini teki tosin neljä lasta nuorena, opiskeli samaan aikana yliopistossa, teki töitä ja on nyt samoissa asemissa kuin minä. Että kyllä sekin onnistuu, jos on tarmoa. :)

Me tapasimme opiskelupaikassa, siis ennen työuria mutta meillä on siis sama koulutus. Olemme olleet naimisissa nyt reilut 20 vuotta, lapsia on kolme ja olemme "tasapäiset" siinä mielessä, että kummallakin on yhtä lailla haastavat työt ja palkkataso on sama.

me tavattiin jo lukioikäisinä, molemmat kouluttautui haluamalleen alalle ja päästiin kiinni työelämään ennen perheen perustamista. Lapsia on 3 ja olin yhteensä 3 vuotta lasten kanssa kotona, mies ei pitänyt perhevapaita. Tällä hetkellä ollaan molemmat nelikymppisiä ja "saman tasoisissa" työtehtävissä, minulla parempi kk-palkka mutta miehellä mahdollisuus suuriin bonuksiin jos onnistuu ylittämään tavoitteet.

Ehdottomasti ap harkitse vakavasti eroa. Et voinut 14 vuotiaana tietää, että mies kouluttaa itsensä sinua ylemmäksi. Tilanne ei voi jatkua pitkään tuollaisena, jossa mies ei kunnioita sinua ja sinä et kunnioita itseäsi.

9½, todella hieno aloitus ja ilman ruokkimista saatu oikeitakin kommentteja .

Kuten totesit, tuo on vain sinun pääsi sisäinen asia.

Onko sinulla huono itsetunto? Kaipaisitko työelämältä enemmän? Uraa tehneillä naisilla ei ehkä ole kolmea lasta ja eivät ainakaan ole niitä olleet pitkään hoitamassa - olisitko todella mieluummin tehnyt niin ja jättänyt lapset vähemmälle?

Mä en tiedä, miten sen "samalla viivalla olon" määrittelisi. Jos mietitään, että ollaanko "edetty uralla" yhtä "ylös" niin emme ole. Minä olen tavanomaisilla ja virallisillta koulutusta tai tuloja tai yhteiskunnallista asemaa mittaavilla mittareilla paljon korkeammalla kuin mieheni. Jos mietitään, olemmeko molemmat suunnilleen siellä, missä haluammekin ja pyrkimässä sinne, minne haluamme, kyllä. Luulen, että se on tärkeämpää.

Me olemme kyllä tarkoituksella pitäneet huolen siitä, että molemmilla on mahdollisuuksia ja tilaisuuksia tehdä sitä, mitä haluammekin. Me olemme hoitaneet lapsia tasapuolisesti (myös vanhempainvapailla). Mieheni tuki minua taloudellisesti silloin kun minä halusin opiskella pitkälle, enkä siis voinut tehdä rahakkaita töitä - se on nyt sitten maksanut itsensä takaisin kun tulotasoni on noussut paljon. Hän on halunnut tukea minua kun olen halunnut panostaa uraan ja tehdä ylitöitä jms. Toisaalta minä olen aikanani maksanut meidän elämän kun mieheni opiskeli, enkä jäänyt narisemaan kun hän totesi, ettei halunnutkaan tehdä niitä töitä, joita amk-tutkinnollaan olisi voinut, vaan mieluummin edellisen ammattitutkintonsa töitä. Enkä jää narisemaan nyt kun otamme riskin ja hän jättäytyy palkkatöistä pois tehdäkseen itsenäisesti ja itselleen. Eikä hän narise, kun minä kohta taas lähden ulkomaille töihin.

Sun kannattaa ap miettiä, mitä se on, mitä haluaisit. Jos haluat elää tuollaista elämää kuin nyt, myönnä se ja ole sitten iloinen siitä, että saat sen. Ei siinä ole mitään hävettävää, päinvastoin, sehän on maailman suurimpia onnistumisia. Jos taas haluat elää toisenlaista elämää, ala nähdä vaivaa sen eteen. Sinulla on vuosikymmeniä elämää edessäsi, joten jos haluat kouluttautua lisää tai panostaa uraan tai ryhtyä taitelijaksi tai savipajakäsityöläiseksi niin siitä sitten vaan: kouluun, taidekouluun, kansalaisopistoon, työpaikkaa hakemaan tai edes kehityskeskustelussa sanot esimiehelle, että nyt on sun mielestä aika, jolloin voisit jo panostaa enemmän, haluaisit kurssille, haluaisit uusia tehtäviä jne.

Minua ei itseäni kiinnosta ollenkaan tuollaiset samalla viivalla olot. 

Meidän suhde alkoi tilanteesta, jossa minua 15 vuotta vanhemmalla miehellä oli jo korkeakoulututkinto ja hyvä työpaikka, itselläni ei ollut vielä mitään koulutusta. Sitten vielä jäin kotiäidiksi kun meille tuli 2 lasta. Vasta sen jälkeen lähdin opiskelemaan. Nykyisin tienaan enemmän kuin mies, mutta ei asialla ole missään vaiheessa ollut kummallekaan mitään merkitystä kuka tienaa mitä ja kuka on missäkin asemassa tai mikä koulutustitteli on. 

En muutenkaan pidä ihmisiä mitenkään toistensa ylä- tai alapuolella olevina, enkä kadehdi ketään. Minusta ihmisarvo tulee pelkästä ihmisenä olemisesta, ja ehkä siitä miten moraalisesti elämäänsä elää, mutta ihan sama onko jotain koulutuksia tai hienoa uraa.

Mulla oli tuo sama tilanne noin 5 vuotta sitten. Ratkaisin asian tekemällä yliopistotutkinnon. Nyt koen, että olen samalla viivalla. Minäkin olen koulutettu ja kaikin puolin yhtä kelpaava kuin kuka tahansa ystävistämme. Tällä oli mulle oikeasti itsetunnon kannalta merkitystä.