synnytyksen jälkeinen masennus ja sen oireet

hei. olen menossa psykiatrille kun mulla on masennus..mutta vasta kahden viikon päästä..täällä ei oo kauheesti näkyny keskustelua aiheesta ja kysyisinkin, että onko täällä ketään kelle masennus olisi aiheuttanut pakkoajatuksen kaltaisia oireita omasta seksuaalisuudestaan? vastatkaa kiltit jos on..kuolen tähän ahdistukseen joka vaivaa asian tiimoilta..

Minulla oli baby bluesi ensimmäisen lapsen jälkeen,,kevyt sellainen kylläkin.Et varmasti ole hullu.Hyvä että olet hakenut apua.Se on parasta sinulle itsellesi ja lapsellesi ..koko perheelle!!



Miten masentuneisuutesi ilmenee..??

olin jo muutama kk sitte todella itkuisa ja stressaantunut. pelkäsin jatkuvasti että vauvalle käy jotain. sitte katsoin oprahista jakson jossa naiset kertoivat olleensa parisuhteessa jne ja huomanneet sitten olevansa lesboja. samana iltana mulle tuli samallainen ahdistus ja paniikki kun mitä ne naiset selitti siellä telkkarissa. ahdistuin todella paljon!!seuraavana päivänä oli vieläkin samallainen olo ja sen lisäksi oksetti jne. ajattelin että minäkin olen lesbo, ja miten voisin enää semmosena olla äiti??? mutta se meni ohi. sitten mulle alkoi tulla samaista oloa kun aloin pelätä loukkaavani vauvaa. mutta se meni ohi ja sitten alkoi taas nuo lesboajatukset. ja nyt on viimisen viikon vaan pyörinyt se mielessä, enkä tiedä mikä olen, mutta ahdistaa...

Mulla oli kamala synnytyksen jälkeinen masennus heti esikoisen syntymän jälkeen. Tuntui että sekoan ja elämä oli yhtä painajaista. Sain kiutenkin apua neuvolasta ja terveyskeskuksesta. Seiltä ohjattiin eteenpäin terapiaan ja sain lääkityksen joka on todellakin pelastanut minut siitä kuopasta. Mullakin oli pakkoajatuksia jotka oli todella ahdistavia ja pelottaviakin. Mulle suositeltiin lääkitystä just noitten pakkoajatusten takia ja siihen se avun toikin. Onneksi.



Jos et millään pysty odottamaan psykiatrin aikaa, niin voit vaatia terveyskeskuksessa että saat jotain apua ihan heti tai että pääsisit aikaisemmin psykiatrin juttusille. Netistä apua voi löytyä Äidit irti synnytysmasennuksesta sivuilta.



Voimia sulle! Kyllä masennuksesta voi toipua.

tuntuiko ne ihan todelta? Siis luulitko niiden olevan totta? ja sitten tosta lääkityksestä, niin pystyykö/voiko niiden kanssa imettämään?Onko kukaan imettänyt kun on syönyt masennuslääkkeitä?

Tällä hetkellä tuntuu etten ikinä parane tästä.

Pakkoajatukset tuntui todelta ja ne täytti mun ajatukset, niin että olin lähes koko ajan ahdistunut. Mulla oli myös olo ettei tästä toivu koskaan, mutta kun apua saa ja asiat alkaa mennä eteenpän pikku hiljaa kaikki muuttuu paremmaksi.



Mielialalääkkeitten kanssa voi imettää, lääkärille pitää toki mainita että imettää, niin sitten voidaan valita sellainen lääke joka soveltuu.



Tiedän omasta kokemuksesta kuinka hirveää synnytyksen jälkeinen masennus voi olla. Mutta sen ei tarvi olla loppuelämän kestävä olotila.

Minulla on synnytyksen jälkeinen masennus, ahdistusta ja paljon muutakin. Lääkitys on käytössä.



Pakkoajatuksena mulla on sekoaminen ja psykoosi. On siis pakkomielle ajatella asiat niin kuin ajattelisin jos olisin seonnut. Olen lukenut paljon psykooseista, ja tarinoista on jäänyt mieleen kaikkea joita sitten ajattelen... Ahdistavaa.

Siis oikeastaan olen ollut masentunut jo varmaankin melkein kolme vuotta. Esikoisen syntymästä asti. Kyllä tämä asia nyt tuli minulle oikein kantapään kautta opiksi. Pyytäkää hyvät ihmiset apua, älkää päästäkö asioita yhtä pitkälle kuin minä olen päästänyt.



Oikeastaan tähän tarvittiin, että mieheni laukoi minulle päin naamaa, ettei ole normaalia olla surullinen/iloton useampana päivänä viikossa, ettei ole normaalia ylireagoida jokaiseen pieneenkin/olemattomaan takaiskuun itkemällä tuntitolkulla hysteerisesti täristen, ettei ole normaalia olla vain kotona neljänseinän sisällä tehden joka päivä samat asiat näkemättä ketään, puhumatta kenellekkään, ettei ole normaalia olla väsynyt kokoajan lastenhoitoon ja samalla pinna on kireä kuin viulunkieli, ettei ole normaalia pelätä kuolemaa. Ei ole normaalia toivoa, että vain kuolisi johonkin. Ei todellakaan ole normaalia että miehenikin on menettänyt iloisuutensa, intonsa työhön ja arkeen kun kotona on aina vain sama surullinen äiti odottamassa.



Tämä kaikki valkeni minulle vain muutama tunti sitten. Maanantaina aion soittaa heti tutulle neuvolatädille kaikesta, koska nyt vain haluan pelastaa perheeni. En voi kuin ihmetellä, kuinka mieheni on jaksanut näinkin kauan tätä tilannetta. Itse en ole tajunnut. Saimme vielä toisen lapsen joka on nyt 10kk ikäinen. Nyt vain on paha olo, kuinka olen koko perheelleni ollut aivan jotain muuta kuin äiti. Toivottavasti saan perheeltäni anteeksi ja korjattua asiat.

mulla on nyt vaikka kuinka monta viikkoa pyörinyt toi lesboajatus päässä.. en ole saanut kerrottua siitä terapiassakaan kun pelkään että ne sanoo että ei synnytyksen jälkeinen masennus voi aiheuttaa semmosia ajatuksia.. tuntu että jos olen lesbo haluan kuolla!!noin viikon verran meni todella hyvin, enkä ajatellut sitä oikein yhtään, nyt jäin taas yksin kotiin kun mieheltä loppui loma ja ajatukset alkoivat pyöriä,ahdistuin,en syö enkä nuku. pitäisi varmaan kertoa terapiassa tästä, mutta pelottaa.. vaikka mistä olen aiheesta lukenut en ole huomannut että kellään muulla se aiheuttaisi vastaavia ajatuksia. ja kun se tuntuu niin todelta. siis paikotellen luulen ihan olevani sellainen..



tulipas taas purettua.

Hulluko tiesitkö, että pakkoajatukset on tavallinen ja yleinen oire synnytyksen jälkeisessä masennuksessa. Ne voi olla henkilöstä riippuen eri sisältöisiä. Kyllä sun kannattaa puhua niistä lesboajatuksista siellä terapiassa. Susta itsestä se voi tuntua ihan hirveeltä ne ajatukset ja pelko siitä miten toiset siihen suhtautuu, mutta kyllä ammatikseen terepiaa tekevät osaa suhtautua siihen oikein. Ne on nähny ja kuullu kaikenlaista, joten et sinä varmastikaan niiden asiakkaiden joukossa ole mikää outo tapaus pakkoajatuksinesi.



Muakin jännitti ja kauhistutti kertoa terepiassa pakkoajatuksista, mutta lopulta niistä puhuminen helpotti ja sai oikenlaisen avun.

Toivon sinulle parempaa jatkoa!

..mutta sitten tuli mieleeni, että kuinka paljon voikin olla masennuksesta kärsiviä jotka ei saa vertaistukea. Tosiaan, nuo on nuo pakkoajatukset tai -mielteet, miksi niitä nyt kutsuis, ihan tavallisia synnytyksen jälkeisessä masennuksessa. Luulisin ainakin.

Mulle tuli itelle n. viikko synnytyksen jälkeen semmonen baby blues, ei varsinainen masennus vielä kuitenkaan. Alkoi niin, että olin monena päivänä alakuloinen ja " tunnoton" , vaikka piti olla elämäni onnellisinta aikaa; ihana lapsi joka on kiltti ja nukkuu. Huomasin alkavani ajatella, että mitä jos tälle lapselle sattuu jotakin. Pahaa. Että mitä jos minä vaikka pudotan hänet vahingossa, tai teen jotain muuta väärää ja lapseen sattuu. Siis vahingossa. No sitä illat kelattuani, tuli päähän ajatus, että mitä jos sekoan ja teen tahallani lapselle pahaa. Säikähdin kauheasti tuota ajatusta, enhän siis kuitenkaan halua omaa lastani satuttaa tietenkään! Aloin tutkia netistä masennukseen liittyviä juttuja, ja siellä joku kertoi tarinansa että alkoi mm. piilottaa veitsiä kotonaan ettei vain tekisi lapselle pahaa. Siitä jäi minulle " päähänpinttymä" , että nythän minunkin pitää muka piilottaa veitset. Se oli aivan älytöntä. Kelasin koko ajan että mitä jos mitä jos.

Tajusin onneksi puhua heti kun tuli " pahoja ajatuksia" , niiksi minä noita kutsuin, puhuin miehelle ja äidilleni. Anopille ja terkkarille. Kaikille. Mieheni sanoi, ettei edes usko että tekisin mitään lapselle, ja se helpotti. En minäkään oikeasti usko että tekisin mitään. Monesti vielä kysyin häneltä, että mitä jos ne " pahat ajatukset" tulee taas, eikä lähde koskaan pois.

Minulla kävi niin onnellisesti, että tämä baby blues meni kuin itsestään ohitse parissa kuukaudessa. Kävin keskustelemassa myös psykiatrilla kerran, ja kerroin hänelle kaikki. Myös sen kuinka uskon, että tähän oli suuri syy myös hormoneissa.

Vieläkin ahdistaa, jos miettii kuinka pahalta silloin tuntui ja miten ei jaksanut edes nauraa kun sitä niin pelkäsi. Tuntui, että miksei tästä puhuta, ja miksei kukaan kerro että hänelläkin on ollut vastaavia ajatuksia, ja että se on yleistä.

Tiedän, että samankaltaisia ajatuksia on varmaan ollut monella, tai on, mutta kukaan ei haluaisi tuoda niitä julki. Koska se hävettää. Tai minua ainakin hävetti, joskus vieläkin. Mutta ahkerasti olen asiasta kertonut, myös monille ystäville jotka on saaneet lapsia.

Lämpimät halaukset kaikille asian kanssa painiville, ja mikä tärkeintä, hakekaa apua! Kertokaa jollekin ajatuksistanne!

Minun lapseni on nyt 6kk, ja elämme onnellista arkea. Masennus on onneksi takanapäin.



-sämpyläinen-

Juu, olen kyllä samaa mieltä että meillä ei Suomessa puhuta tarpeeksi avoimesti tästä synnytyksen jälkeisestä alakulosta, siitä kaikesta mitä siihen sisältyy. Sitten yksinään jäädään vatvomaan niitä ikäviä ajatuksia ja tuntemuksia, kun hävetään ja luullaan että olen ainut jolle tapahtuu tämmöstä. Synnytyksen jälkeinen masennus ja varsinki baby blues on tosi yleisiä, harvalla se elämä on yhtä suurta onnen huumaa synnytyksen jälkeen.

että tässä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa ja muussa kurjassa olossa on todellakin hormooneilla iso merkitys. Hormoonien ja vauvan syntymän tuoma iso muutos vaikuttaa siihen, että synnytyksen jälkeinen masennus on erilaista kuin tavallinen masennus. Sitä minä en tiennyt, kun sitä ei kukaan ollut mulle kertonut ennekö asian itse koin. Sana masennus on mun mielestä jotenki harhaanjohtava tässä yhteydessä. Synnytyksen jälkeinen ahdistus kuvaa peremmin sitä mitä minä koin.

oon huomenna menossa taas terapiaan ja nyt oon keränny voimia siihen et saisin kerrottua noista ajatuksistani.. ne on taas vaivannu mua kokoajan ja jotenkin sitten mietin, että miten voi olla niin todentuntuisia ajatuksia, jos niissä ei kuitenkaan ole mitään perää?vai onko niin että näissä pakkoajatuksissa onkin aina hivenen totuutta mukana?mietin vaan kokoajan että vielä pari kk sitten halusin seksiä mieheni kanssa, että oliko se vaan valetta?ja kaikkea vastaavaa..sitäkin, että meillä seksiä on aina ollut harvakseltaan, onko se johtunut siitä että olenkin lesbo...ahdistus alkaa välillä käydä ihan ylivoimaiseksi.. itsetuhoisia ajatuksia on kokoajan enemmän. tuntuu etten voi olla äiti lapselleni enää jos olen lesbo, ja että kuinka kamalaa on sitten elää loppuelämä valehdellen ja yksin. en pysty kuvittelemaan seksiä tai suhdetta naisen kanssa, mutta silti luulen olevani lesbo. mietin että haluaisinko suudella tms naista ja luulen haluavani, mutten kuitenkaan halua.. sekavaa!!:)



purkaus taas.. mutta parantaa oloa..:)

sen verran, että en ole minäkään tiennyt, että ne liittyvät juuri tuohon baby bluesiin. Tilanteeni on vähän samantyyppinen kuin sannulilla, vaikkakaan en ole itsetuhoinen ja töitä saan tehtyä (tosin hampaat irvessä). Alkuaikoina kun eka lapsi syntyi pohdiskelin lapsen kuolemaa ja sitä, minkälaista on haudata oma vauvansa. Itkeskelin, mutta olin samalla lapsesta hyvin onnellinen. En ajatellut mitään masennusta tuohon aikaan. Sitten kun lastenhoitoarki alkoi, alkoi myös vetämättömyys, innottomuus, apeus... Päivät olivat turkasen pitkiä ja laskin tunteja ja minuutteja siihen, että mies tuli kotiin.



Toisen ja kolmannen lapsen syntymän jälkeen olen alkanut ajatella pakonomaisesti ex-poikaystävääni, hänen vaimoaan ja heidän elämäänsä... Huoh! Viiteen vuoteen en ollut ihmistä miettinyt, mutta liekö jäänyt menetyksen surutyö kesken, kun nyt on mietittävä. Vaikka en aktiivisesti päiväsaikaan velloisikaan noissa ajatuksissa, ne tulevat uniini. Nyt on mennyt taas yksi viikko, että näen exästä unta ja koen surua ja menetyksen tuskaa... Aamulla on tuo aihe sitten sopivasti ensimmäisenä mielessä. Mietin, että olenko oikean puolison kanssa ja teinkö virheen, kun päästin ensimmäisen menemään. Järjellä tajuan, että näin ei ole, mutta eihän näitä ajatuksia saa järjellä loppumaan.



Tuosta lesboudesta muuten: kyllä lesbonakin voisit olla hyvä äiti. Tunnen muutamia erinomaisia. Ymmärrän kyllä, että tämä lesbous ei ollut se pointti, vaan ajatusten pakonomaisuus ja ahdistavuus.

Olen käynyt melkein päivittäin katsomassa josko tänne olisi tullut vielä kirjoituksia. Ja onhan tänne hyvä purkaa ajatuksiaan vaikka ketään ei niitä lukisikaan. :)



Mulla oli tossa jo semmoinen hyvä vaihe. :) Viikko sitten oltiin miehen kanssa ensimmäistä kertaa ihan kahden. Sen verran että käytiin kävelyllä ja saunassa. Saunassa alkoi erotiikkakin kiinnostaa (ensimmäistä kertaa pitkään aikaan!ei ollut mitään semmoista raskausaikana eikä ole ollut vauvan syntymän jälkeenkään.)ja huomasin nauttivani miehestäni. Pari päivää tuon jälkeen aloinkin miettiä, että nautinko oikeasti vai valehtelinko itselleni.. No siitä se rumba taas lähti ja nyt ollaan menty matalalla kun mietin, että olenko lesbo. Järjellä ajateltuna en varmaankaan olisi nauttinut miehestä jos olen lesbo, mutta.. ajatuksilleen ei varmaankaan voi mitään.. Ja nyt mietinkin oliko se " todellista" .. Tuntuu ihan oikeasti etten kestä tätä. Terapiassa ne on sitä mieltä että en sairasta masennusta vaan uupumusta kun en ole ollut vauvasta sekuntiakaan erossa. huh.. toivottavasti joskus on parempi olla.

Tuttuja tutoja mulle kans nuo pakkoajatukset! Kamalin pelko mulla kans on liittyny siihen, et sekoaisin ja tekisin lapsilleni psykoosissa jotain pahaa ja sitten heräisin ja olisin ihan kauhuissani... ja noitakin olen miettinyt et millaista olis haudata oma lapsi! Tuttavani menetti kaikki lapsensa kerralla onnettomuudessa ja sitä kautta aloin asiaa kelata uudestaan... Olis se hirveetä!



Mutta noista sun lesboajatuksista: kerroitko jo terapiassa? helpottiko? Ajattelin vaan ehdottaa, että mitäs jos ottaisit pienen lääkityksen? Itse aloitin 3 vko sitten, aluksi olo oli jopa huonompi mutta nyt alkaa helpottaa! pakkoajatuksiin auttaminen kestää kuulemma kauemmin ku ne on neuroottisuutta, ei masennuksesta johtuvia (tosin masentuneella helposti tulee kun kelaa samoja asioita päässään).



Mullakin tulee joskus sellainen olo et haluaisin pystyä ohjailemaan ajatuksiani, mutta nille ei mitään voi! Se on just se pointti miksi sitten ahdistaa! oon vähän perfektionisti, alkanu tajuumaan sen terapiassa (käyn toista vuotta). Mulla on auttanut myös rukoileminen, tulee selllainen olo välillä et tunnen oikein jonkun hyvän läsnäolon ja ahdistus helpottaa. Tulee lämmin hyvä olo, ihan kuin olisi taivaan Isän kainalossa...



Haluaisitko vaihtaa ajatuksia sähköpostitse mieluummin? Olsiko sulla sellainen osoite josta ei kaikki täällä tunnistais?



Tsemppiä, kyllä se aurinko kerran paistaa risukasaankin,nimim. kokemusta on ainakin 20 v edestä!

Kun mä kävin juttelemassa synnytysmasennuksestani, niin mulle sanottiin että synnytyksen jälkeinen masennus ja uupumus on niin lähellä toisiaan, että raja on häilyvä milloin on mistäkin kyse. Masennukseen liittyy suunnaton väsymys ja taas toisaalta jos on ihan uupunut niin helposti mieli on maassa ja ajatukset muuttuu sekavaksi.



Hulluko, onko sulla ollut terapiassa puhetta mahdollisesta lääkityksestä? Vaikken lääkäri olekaan niin luulen että siitä vois olla sulle apua.

olen puhunut terapiassa siitä, että saattaisin kyllä haluta jonkun lääkityksen. siellä ne sanoo, ettei kannata vielä, jos vaikka ilmankin pärjäisi. Mutta toisaalta haluaisin sen kun olen nyt käynyt siellä terapiassa useamman kerran, ja hetken se aina auttaa, mutta haluaisin ns. " pysyvästi paremman" olon. Pakkoajatukset on alkanut hellittää, mutta se jatkuva ahdistus on. Ja sitten kun se ahdistus oikein iskee niin sitten alkaa ne ajatukset taas pyöriä. Mutta tuo lääkitys pelottaa, kun tosiaan imetän vielä, ja pelkään että siitä on kuitenkin jotain haittaa vauvalle. En ole yhtään särkylääkettä edes ottanut, en edes synnärillä, saman pelon takia. Tunnen lähipiiristä 2 kenellä on ollut synnytyksen jälkeinen masenus, mutta kumpikaan heistä ei imettänyt.. Olen ajatellut että jos 4kk kestäis vielä, niin sitten vois lopettaa imettämisen ja alkaa syömään lääkkeitä, mutta se taitaa olla kyllä liian pitkä aika odottaa..



Kiitos kaikille jotka kertovat kokemuksistaan!

http://groups.msn.com/AIMA/



ja http://www.aima.fi



Löytyy paljon kohtalotovereita.