Olenkohan ainoa äiti maailmassa jossa omat lapset herättää näin

Tuo leiri on tosi hyvä idea. Niille pitää keksiä ja järjästää jotain mielekästä tekemistä. Jos 10 ja 12 - vuotiaat ei itse saa sovittua kavereiden kanssa tapaamisia, niin vanhemmat voi tuon ikäisille ihan hyvin sopia kenen kanssa ollaan ensin kaverin kotona yhtenä päivänä, seuraavana teillä. Ei tuon ikäiset itse aktivoidu jos niille huutaa eikä anna mitään kiinnostavia vaihtoehtoja lojumisen ja pelaamisen tilalle. Mun pojat on ihan saman ikäiset ja jos ei ole järkevä tekemistä niin juuri tuotahan se sitten on.

Ihan sama juttu täällä!! Ja lapsetkin on samanikäiset. Tosin kavereita nuoremmalla riittää, mutta soittaa 3 min. välein MULLE, vaikka on kavereiden kanssa pihalla. Rasittaa niiiiin pirusti. Onneksi ma alkaa työt niin pääsee pois täältä.

Ihan normaalia WT-touhua. Ei osattu pitää jalkoja yhdessä ja nyt on sitten oma geeniperimä siinä näkösällä joka päivä. Kun äidille ei ole annettu edes lusikalla, niin hankala vaatia lapsilta tuon enempää.

[quote author="Vierailija" time="19.07.2013 klo 09:34"]

Ihan normaalia WT-touhua. Ei osattu pitää jalkoja yhdessä ja nyt on sitten oma geeniperimä siinä näkösällä joka päivä. Kun äidille ei ole annettu edes lusikalla, niin hankala vaatia lapsilta tuon enempää.

[/quote]

Nimenomaan. AP:n kaltaisille vanhemmille tuntuu olevan aina vaikea paikka todeta miten omat ja miehen surkeat geenit ja muutenkin surkea taso oikein tuplaantuu omissa lapsissa. Sit niistä lapsista just tulee tollasia ongelmakakaroita jo nuorella iällä ja meno tuskin tuosta enää mihinkää paranee. Eikä AP:n rahkeet todellakaan näytä riittävän edes välttävään lasten kasvatukseen (kutsuu omaa lastaan friikiksi, huutaa niille veren maku suussa, inhoaa lapsiaan, jos ei nyt jo hakkaa niin kohta vajoaa jo niinkin alas jne.) niin aika surullinen elämä noillakin lapsiparoilla edessä. Toivottavasti lapset pääsevät luuserivanhemmistaan eroon ja pikaisesti niin ehkä niillä vielä vähän toivoa on tulevaisuuteen.

Ap. olisikohan jo aika vaihtaa asennetta lapsiisi? Karjumalla et heitä saa aktivoitua, joten voisit kokeilla vaihteeksi jotakin positiivisempaa lähestymistapaa.

Mitäpä jos tekisitte vaikkapa retken läheiselle uimarannalle tai puistoon? Ottaisitte eväitä ja viltin mukaan. Ei maksaisi paljon, mutta voisi olla todella kivaa. Päättäisit sinäkin ottaa ihan rennosti vain. Huomaisit aika pian, että oikeasti sinun lapsesi ovat oikein kivoja ja fiksujakin vielä. Ehkä huomaisit taas rakastavasi heitä ja jaksaisit olla kärsivällisempi heitä kohtaan. 

Hakemalla positiivisia elämyksiä saisitte negatiivisen tunnekierteen katkaistua ja pian se voisikin vaihtua positiiviseksi tunnekierteeksi. 

Muista, että lapset ovat lapsia. 10-vuotias tarvitsee vielä opastusta. Jos hän ei ole osannut hankkia kavereiden puhelinnumeroita, sinä äitinä voisit auttaa häntä etsimään jonkun kaverin yhteystiedot ihan aluksi. Sitten neuvoisit, miten numerot tallennetaan puhelimeen, ellei hän vielä tiedä sitä. 12-vuotiaalle puolestaan voisit ehdottaa ystävällisesti, että joku päivä on kaveripäivä ja silloin voisi kutsua kavereita teille. 

Nyt vaan ihan selvät ohjeet. Jos ei se vinkuna ja marina lopu niin pelit ja pelaaminen menee jäähylle.

6, kun tilanne on noin tulehtunut, ei yksi retki mitään pelasta...

[quote author="Vierailija" time="19.07.2013 klo 12:09"]

6, kun tilanne on noin tulehtunut, ei yksi retki mitään pelasta...

[/quote]

Kuka niin on väittänytkään, että pelastaa? Asenne tässä on tärkeintä. Se on pielessä, mutta se voidaan muuttaa, mikäli tarpeeksi halua on. Mielestäni jo se, että ap tuntuu kantavan huonoa omaatuntoa asenteensa vuoksi (katso otsikko ja aloitus) on hyvä merkki. Oikeasti lastaan vihaava ei otsikoisi aloitustaan noin. 

Pyysin ap:ta muuttamaan asennettaan ja aloittamaan jostakin pienestä positiivisesta asiasta, jotta hän huomaisi, että oikeasti hänellä on kivat lapset. 

Nyt jään sitten odottamaan ap:n vastausta, mitä mieltä hän on. Onko hän valmis tarkastelemaan lapsiaan myönteisestä näkökulmasta? Onko hän valmis tekemään itse jotakin asian hyväksi? Muutahan me emme voi tehdä, kuin odottaa, mitä ap seuraavaksi kirjoittaa. 

no minua kyllä raivostuttaa välillä oma teini ihan yhtä paljon. Mutta tunne on väliaikainen ja menee yleensä nopeasti ohi, ja koska tiedän sen, yritän noina raivon hetkinä hillitä itseni ja ajatella jotain muuta. Kun se raivon tunne menee ohi, pystyn taas ihan normaalisti ajattelemaan asioita. Siis niin, että vaikka esim. teinin laiskottelu on ärsyttävää, niin tuollaistahan se teininä on, kaipa se joskus ohi menee...

Tänä kesänä palkkasin teinin koiran ulkoiluttajaksi, siten että sen täytyy herätä joka aamu viimeistänä klo 10 ja olla koiran kanssa tunti ulkona. Hyvin se herää ja käyttää koiran, mutta loppupäivän saattaa lymytä huoneessaan, vaikka ulkona olisi ihana helleilma. Mutta onpahan kuitenkin ulkoillut edes sen tunnin, ja ei sentään ihan joka päivä noin tee, viime kesä oli pahempi....

Tuohon auttaa täydellinen suunnanvaihto. Kone on käytössä 3 päivänä viikossa, jos koneeseen ei voi asentaa ajastinta. Sitten: kersoille työlistat. Joka päivälle tietyt kotityöt jotka ensin opetat kädestä pitäen tekemään. Se luo rytmiä päivään ja kanavoi ketutusta. Telkkarista kans piuhat irti.

Kuulostaa raaálta mutta ei sen jälkeen kun mietit, millaista elo oli vielä 80-luvulla. Ja sitten: sokerien ja huonojen hiilarien syöntiä kun rajoittaa, niin kummasti mielialakin paranee. Jätkät joutuvat tietty keksimään itselleen nyt tekemistä päiväksi, mutta siltä varalta että sitä ei löydy, sulla on extratyölista seinällä, siitä voi poimia itselleen virikettä ;)