Liikututteko herkästi?

Nykyisin tuntuu, että lähes jokaikinen lapsiin liittyvä asia, söpöt eläimet, kaunis musiikki, ja jopa niiden ajatteleminen itkettää. En voi oikein mennä lasten joulu- tai kevätjuhliin tai mihinkään juhlaviin lasten tilaisuuksiin, sillä koko juhla menee vollottaessa. Yksistä kevätjuhlista piti lähteä kesken pois, kun itkulle ei tullut loppua. Lehdissä olevia lasten kaltoinkohtelujuttuja en voi lukea, ja laitan sen seurauksena pääni pensaaseen maailman pahoilta uutisilta säästääkseni itseni liikuttumasta.

Miten liikuttuminen voi edetä tällaiseksi? Onko teillä samanlaisia kokemuksia? Iän myötä 'ongelma' vain pahenee.

Olen yrittänyt analysoida asian puhki, jotta voisin ainakin hillitä liikuttumista, vaan tunnetta ei voi sammuttaa analysoimalla, silloin kun se on päällä. Liikuttuminen ei yleensä liity pahaan mieleen (paitsi niiden karmeiden lapsiuutisten kohdalla), vaan päinvastoin, se on jonkinlaista viattomuuden ja lapsuuden sekä niiden menetykseen liittyvää haikeutta. Kyse on varmaan myös empatiasta ja hyvästä mielikuvituksesta. Hassua nimittäin on, että pystyn laittamaan itseni liikutuksen tilaan esimerkiksi ajattelemalla orpoa koiranpentua, mutta en voi hallita tilannetta toisinpäin, eli ei-liikuttua tarkoituksella.