Lue keskustelun säännöt.
No niin, nyt olen sitten lääketokkurassa
28.06.2013 |
Olen aina halveksinut narkkeja ym., mutta nyt alan ymmärtää miksi sitä olotilaa tavoitellaan, jonka huumeilla/lääkkeillä saa aikaiseksi. Kun todellisuus on yhtä helvettiä eikä mikään muutu vuosienkaan yrittämisen jälkeen, ei ole enää mitään järkeä yrittää selvitä raittiina päivästä toiseen.
Minä en saa töitä. En saa terapiaa. Asuntokin meni sivusuun. Taas vaihtuu työntekijät. Kaikki jää vastuulleni. Olen lopulta aina yksin.
Miksi olen yrittänyt selvitä omillani, raittiina, positiivisena tähän asti? Olenko ollut vain hyväuskoinen idiootti? Mitä järkeä on yrittää yhtään mitään, kun lopputulos on aina se, että olen aloituspisteessä?? Synnyin keskosena ja varmaan jotenkin vajaavaisena myös, ei mikään muu voi selittää tätä epäonnistumisen määrää! En osaa oikein mitään, en loista missään. Mikään ei kiinnosta. Ne pienet jutut, joista aiemmin nautin, menettivät merkityksensä kun tajusin etten pysty niissä kehittymään koskaan sellaiselle tasolle, jolla voisin joko elättää itseni tai edes kilpailla muiden kanssa.
Miksi minä elän?`
Kommentit (6)
Jaa-a. Tuksulla sentään on rakastava perhe, minulla ei. Kuolleita kaikki, ainoat elossaolevat hylkäsivät kun olin vielä nuori...minulla ei ole hajuakaan juuristani, ei taustastani.
Kaikki mitä yritän, päättyy epäonnistumiseen ja pettymykseen. Yritin jopa äitiyttä vaan kappas miten kävi: onnistuin sairastuttamaan lapseni ja nykyään mieheni on hänestä yksin vastuussa koska minusta ei ole perhe-elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus pitää koukata pohjan kautta vauhtia. Kunhan muistat sieltä nousta.
..mutta mihin minä nousisin? Ei ole paikkaa, jonne minulla olisi asiaa! Olen epäsopiva aina kaikkialle, kukaan ei kaipaa. Mitään en osaa, mihinkään en pysty. Ahdistaa liikaa ja lupaukset on pakko rikkoa. Mieheni, ainoa ihminen joka on minua jaksanut ja kestänyt kaikki nämä vuodet, sanoi suoraan että on hyvin pettynyt minuun ja että hänestä olisi parempi, jos muuttaisin kodistamme pois.
Onko tässä elämässä järkeä? Tuhlaan vaan veronmaksajien rahoja, kun sinnittelen elossa lääkkeiden turvin.
Olen ollut tässä jamassa ihan aina, niin kauan kuin muistan. 12-vuotiaana menin ekan kerran juttelemaan masennuksestani. Ihan sama mitä tapahtuu, lopputulos on aina se että koen olevani turha, hyödytön ja mätä sisältä. Edes oma jälkikasvu ei tunnetta muuttanut, tulin vaan yhä enemmän tietoiseksi siitä miten väärin olen asiat tehnyt vaikka sokeasti kuvittelin olevani oikeassa siihen asti, kunnes totuus löi litsarin poskelle.
Joku varmaan sanoo nyt, että ehkä elän vääränlaista elämää, eli ehkä perhe-elämä ei sopinutkaan minulle. Ok. Mutta kun ei sopinut myöskään opiskeluelämä, jätin kesken. Palkkatöissä en ole edes ollut, kukaan ei palkkaa kun työhistoria täynnä aukkoja nuoruuden masennuksen takia. Työharjottelussa olin ja viihdyin, sain pelkkiä kehuja mutta en työpaikkaa. Ihan sama kuinka paljon uurastin, tein ylitöitä jne. niin lopputulos oli silti se että seuraava harjoittelija tuli tilalle ja minä lensin ulos. Terapiaa olen hakenut, sitä ei myönnetä, vaikka minulla on häiriö joka vaatisi terapiahoidon. Kuntoutukseen en pääse, eläkkeelle liian nuori. MITÄ VITTUA MINUN PITÄÄ TEHDÄ??
Hanki koira. Kirjoita kirja. Laihduta. Tee käsitöitä. Laula.
Miksi Tuksu elää?