Lue keskustelun säännöt.
Olipa hyvä kirjoitus Nyt-liitteessä lihavuudesta!
22.03.2013 |
Lukekaa ihmeessä! Siinä puhuttiin mm. siitä, miksi laihdutetut kilot on helppo lihoa takaisin ja miten lihominen tapahtuu huomaamatta.
Kommentit (28)
Tunnistin itseni tästä:
"Pienemmän painon saavuttamisesta seuraa Charpentierin mukaan parin kolmen kuukauden kuherruskuukausi. Sitten alkaa arki.
”Suhde itseen tulee näkyviin. Jos on esimerkiksi tottunut inhoamaan itseään, sama ajattelumalli palaa. Ja olo on todennäköisesti niin huono, että alkaa taas syödä.”
On mukavaa olla taas hoikka, mutta en rakasta enkä hyväksy omaavartaloani , yhtään sen enempää kuin ennenkään. Siinä on AINA jotain vikaa. Ainoastaan ylemmyydentuntoni estää minua syömästä liikaa nyt.
Olen ollut myös sitä mieltä, että nykypäivän ylipaino nuorilla naisilla johtuu suvaitsemattomuudesta ja yleisestä pahoinvoinnista.Mitä enemmän hehkutetaan laihojen ja timmien lihaksikkaiden vartaloiden puolesta- sitä enemmän pahoinvointi lisääntyy ja naiset lihoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäisin kolmosen kirjoitukseen vielä sen, että kun normaalipainon ylärajoilla kieppuva lapsi ja nuori saa kuulla koko ajan olevansa läski, häneltä katoaa kyky erottaa se, milloin hänestä tulee ihan objektiivisesti läski, koska muiden suhtautumisessa mikään ei muutu. Eikä myöskään hänen sisäänsä rakentuneessa kuvassa mikään muutu. Ihan sama mitä painaa, aina läski. Surullista.
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 09:06"]
Olen ollut myös sitä mieltä, että nykypäivän ylipaino nuorilla naisilla johtuu suvaitsemattomuudesta ja yleisestä pahoinvoinnista.Mitä enemmän hehkutetaan laihojen ja timmien lihaksikkaiden vartaloiden puolesta- sitä enemmän pahoinvointi lisääntyy ja naiset lihoo.
[/quote]
Olen aina pitänyt itseäni vähän pullukkana, vaikka en ole ikinä edes käynyt ylipainon puolella. Parikymppisenä painoindeksini oli suunnilleet 20-21, mutta silti häpesin itseäni. Nyt BMI:ni on jotain 22-23, ja edelleen sama tunne jatkuu, onneksi kyllä lievempänä.
Ap
Mun kokemus on kuin yksi yhteen tuon Venlan kanssa lukion alkuun asti! Olen suunnilleen saman pituinen ja saman verran painoin yläasteella, ja muistan vieläkin kuinka kauhuissani olin vaa'an näyttäessä 55 kiloa! Ajattelin että vähintään 6 kiloa pitäisi laihtua.
En ole sittemmin kokenut ihan yhtä kovia enkä ole yhtä lihava, mutta nuo samat itsesyytökset ja huonommuuden tunteet vaivaavat aina, painosta riippumatta. Painan nyt yli 70 kiloa, enemmän kuin koskaan ennen. 65 kiloa yritin oppia vielä hyväksymään ja mietin että ylimääräinen lähtisi itsestään pois kunhan sen stressaisi asiasta. Mutta elämässä on ollut todella paljon muuta, josta olen stressannut, ja siihen stressiin tulee syötyä suklaata. En tiedä missä olisin nyt, jos ei olisi mahdollista "hoitaa" stressiä suklaalla. Ehkä jossain mielisairaalassa, eikä sekään välttämättä niin kivaa olisi.
Haluaisin keinon pysäyttää lihomiseni ennen kuin paisun tuon Venlan mittoihin. Mutta samalla haluaisin, ettei koko muuta elämää tarvitsisi uhrata tuon tavoitteen toteuttamiseksi. Tiedän, että jos elämäni päätavoitteena olisi laihtuminen, onnistuisin siinä kyllä. Siis jos ei tarvitsisi käydä töissä, etsiä samalla jo seuraavaa pätkätyöpaikkaa, hoitaa parisuhdetta, kotia ja ystävyys- ja sukulaisuussuhteita, pohdiskella voinko antautua miehen lapsentekohaaveille jne. Mutta miten voisin noista kaikista luopua keskittyäkseni vain laihtumaan?
Tuo on täysin totta mitä nelonen sanoo.
Olen kolmekymppinen ja nyt ihan oikeasti lihava, bmi on jotain 28 varmaankin eli ylipainoa on noin viisitoista kiloa. Hassua tässä on se, että olo on ihan sama kuin silloin teininä kun painoin kaksikymmentä kiloa vähemmän. Olin siis ihan normaalipainoinen, jopa hoikka, mutta huono itsetunto yhdistettynä ympäristöstä tuleviin vaatimuksiin että pitäisi olla mallin mitoissa, sai aikaan sen että tunsin jo silloin olevani tosi läski. Jotenkin tosi surullista huomata näin jälkeen päin kuvista, että olen ollut nätti ja hoikka ja silti koko elämäni olen ajatellut olevani lihava. Ja tosiaan, nyt kun kymmenen vuoden aikana olen lihonut 15+ kiloa, se on tapahtunut salakavalasti koska tunsin jo silloin aikaisemmin olevani läski joten mikään ei oikeastaan muuttunut vaikka kiloja tuli lisää. Peilistä katsottaessa näytän mielestäni täsmälleen samalta kuin aina ennen, vain valokuvista huomaan todellisen muutoksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseinho kasvoi niin suureksi,että tartuin itseäni niskasta kiinni. Olin siis 61,5kg ja 160cm pitkä. Nyt painan 56 kiloa ja yritän pysytellä tässä. Herkkuihin sortuminen- esim pullaan- aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja epäonnistumisen tunnetta ja ruoskimista.
Samoin silloin kun painoin 70kg.
t3
Tosi hyvä kirjoitus oli, kiitos linkittämisestä.
Itselläni ollut myös sitä ongelmaa, että vaikka olen useasti saanut itseni laihdutettua normaalipainoon, niin olen kuitenkin taas onnistunut lihomaan takaisin aina. Tosiaan jotain tuommoista siinä on, että sitä on pari kk ikään kuin kuherruskuukausi oman uuden, nätin ja sutjakan kropan kanssa, ja sitä katselee itseään onnellisena tavaratalojen peileistä, ja ajattelee: "Miten minä ikinä päästin itseni lihavaksi, nyt en kyllä ikinä päästä".
Mutta sitten tulee se arki, ja oma tunne-elämä, oma työ, omat ihmissuhteet (tai niiden puute mun tapauksessa) jatkuvatkin laihuudesta ja paremmasta ulkonäöstä huolimatta täsmälleen samanlaisina kuin ennen. Sitä oli kai jotenkin lähes alitajuisesti ajatellut, että kunhan laihdun, elämä muuttuu. Mutta tosiaan, muuttuikin vain kilomäärä, ei mikään muu. Sitten sitä ei jaksa enää olla tiukka, ja vähitellen liukuu vanhoihin elintapoihin, ja lihoo takaisin. KUnnes sitten taas jonain päivänä kyllästyy, että ei jumalauta, olen läski, ja jojoilurundi alkaa taas alusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 09:06"]
On mukavaa olla taas hoikka, mutta en rakasta enkä hyväksy omaavartaloani , yhtään sen enempää kuin ennenkään. Siinä on AINA jotain vikaa. Ainoastaan ylemmyydentuntoni estää minua syömästä liikaa nyt.
[/quote]
Mulla ihan sama juttu. Yksi pettymyksistä sillion kun olen onnistunut laihtumaan, on ollut se, että sitten iskee päälle muut ulkonäkökriisit. Nyt kun olen lihava (BMI 30), en esim. juuri ajattele naamani kauneusongelmia tai vaikka pakaroiden muotoa. Olen plösö ruma läski vaan. Mutta kun viimeksi 4 vuotta sitten sain itseni laihdutettua BMI:hin 21, sitten alkoi kaikenlainen kriiseily muusta rumuudesta. Mulla on littana ruma lahnaperse. Tissini ovat kummallisen muotoiset. Näytän naamastani mieheltä leveiden leukaperien takia - eihän mulle sovi edes mikään kampaus! Hampaatkin on vinot ja keltaiset, hyi. Eli loppujen lopuksi tunsin itseni kokonaisuudessaan RUMEMMAKSI ja angstasin ulkonäöstäni enemmän, kun olin hoikempi.
Oma BMI:ni on vähän alle 25 ja laihdutan. Itse taas koen, että ainoa keino onnistua laihtumaan, on minulle juurikin nuo syytökset. Se kun ei yksinkertaisesti kehtaa olla näin iso, saati vielä isompi. Jos tuudittuisin siihen ajatukseen, että ei tämä ole minun vikani ja kaikki on ihan hyvin, lihoisin varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ajattelen aina, että mun elämä olisi jotenkin onnellisempaa ja upeampaa jos olisin hoikempi. Ja paskat! Edelleen ajattelen näin, vaikka todistetusti elämä ei muuttunut yhtään sen kummemmaksi. Ja sit jos mä epäonnistun jossain, niin aina mä ajattelen että se johtuu mun läskeistä, tyyliin en saanut sitä työpaikkaa, no ei ne tällasta läskiä sinne ota jne. Enkö olekin sairas! Miten tästä pääsee eroon :(
Tuli vaan tuossa yhtäkkiä mieleeni, että minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena ja kodin ilmapiiri oli sellainen, että alasti ei saanut esiintyä. Sitten jälkeenpäin kun olin jo aikuis iässä ja sisareni oli pullukka niin isä aina haukkui siskoa minulle. Siis höpötti aina että etkö sinäkään vois sanoa sisarellesi tuosta lihomisesta jne jne ja taas se on lihonut...
En tiedä onko näillä ollut vaikutusta siihen miten suhtaudun kehooni, en ole käynyt "kallonkutistajalla."
t3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 10:57"]
Tuli vaan tuossa yhtäkkiä mieleeni, että minua on seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena ja kodin ilmapiiri oli sellainen, että alasti ei saanut esiintyä. Sitten jälkeenpäin kun olin jo aikuis iässä ja sisareni oli pullukka niin isä aina haukkui siskoa minulle. Siis höpötti aina että etkö sinäkään vois sanoa sisarellesi tuosta lihomisesta jne jne ja taas se on lihonut...
En tiedä onko näillä ollut vaikutusta siihen miten suhtaudun kehooni, en ole käynyt "kallonkutistajalla."
t3
[/quote]
no aivan varmasti on!! Miten olet selvinnyt ilman apua tuosta? Jos joku on noin törkeästi riikkonut rajasi, niin aivan varmasti moni asia on mennyt solmuun, voivat olla niin syvälläkin, ettei sulla ole yksin niihin asioihin edes pääsyä:(
Olipa hyvä että kirjoitetaan näin, nyt jokainen joka katsoo asiakseen arvostella toisten painoa, lukekaa ihmeessä. Lihavuus ei ole niin yksinkertainen asia kuin ne joilla ei ole sitä ongelmaa luulevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin no mietin joskus sitä, että mulle on ollut vaikeaa esim suuseksi, ahdistavaa. Niin sitä vaan että mun veli pakotti siihen kanssaan,silloin pienenä. Ja nimenomaan niin että en haluais että mun sitä nuollaan.
Ja jopa omassa kodissa ja puolison edessä alasti esiintyminen on vaikeaa ja peilistä en saata juurikaan itseäni katsella. Jos katselen niin löydän vaan vikaa,läskiä.
Näitä juttuja vois olla hyvä purkaa terapiassa, mutta ei ole varaa kun joutuis yksityisellä käymään ja kaikki maksut konaan itse maksamaan. jos olis varaa niin menisin.
3
Mielenkiintoinen juttu. Itse en ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta siitä huolimatta olen 25-vuotiaasta ollut koko ajan laihdutuskuurilla (nyt 34v) eli kohta 9 vuotta!! Pit. 176 ja paino 60kg, olen aina ollut hoikka ja mielestäni paras paino minulle on n. 57kg.
Ainoastaa synnytyksen jälkeen ajattelin vartaloni olevan upea! Vaikka tuolloin painoin n. 65-67kg. Mahtavia noi synnytyshormoonit, voiskohan niitä saada jostain purkissa, jos vaikuttavat näin hienosti psyykeeseen. Viimeisen puolen vuoden ajan olen yrittänyt olla laihduttamatta ja yrittänyt hyväksyä vartaloani, mutta tässä en ole onnistunut vielä :( - ehkäpä joku päivä.
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 11:36"]
Mielenkiintoinen juttu. Itse en ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta siitä huolimatta olen 25-vuotiaasta ollut koko ajan laihdutuskuurilla (nyt 34v) eli kohta 9 vuotta!! Pit. 176 ja paino 60kg, olen aina ollut hoikka ja mielestäni paras paino minulle on n. 57kg.
Ainoastaa synnytyksen jälkeen ajattelin vartaloni olevan upea! Vaikka tuolloin painoin n. 65-67kg. Mahtavia noi synnytyshormoonit, voiskohan niitä saada jostain purkissa, jos vaikuttavat näin hienosti psyykeeseen. Viimeisen puolen vuoden ajan olen yrittänyt olla laihduttamatta ja yrittänyt hyväksyä vartaloani, mutta tässä en ole onnistunut vielä :( - ehkäpä joku päivä.
[/quote]
Totta- minäkin olen ollut onnelisin just synnytyksen jälkeen ja seksuaalisesti aktiivisin.
Johtuu varmaan oksitosiinista. Sitä oksitosiiniahan saa suihkeena nenään että maitoa erittyisi paremmin, siinä olisi hyvä markkinarako muuhunkin- naisten viagra :D
3
[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 09:57"]Itselläni ollut myös sitä ongelmaa, että vaikka olen useasti saanut itseni laihdutettua normaalipainoon, niin olen kuitenkin taas onnistunut lihomaan takaisin aina. Tosiaan jotain tuommoista siinä on, että sitä on pari kk ikään kuin kuherruskuukausi oman uuden, nätin ja sutjakan kropan kanssa, ja sitä katselee itseään onnellisena tavaratalojen peileistä, ja ajattelee: "Miten minä ikinä päästin itseni lihavaksi, nyt en kyllä ikinä päästä".
Mutta sitten tulee se arki, ja oma tunne-elämä, oma työ, omat ihmissuhteet (tai niiden puute mun tapauksessa) jatkuvatkin laihuudesta ja paremmasta ulkonäöstä huolimatta täsmälleen samanlaisina kuin ennen. Sitä oli kai jotenkin lähes alitajuisesti ajatellut, että kunhan laihdun, elämä muuttuu. Mutta tosiaan, muuttuikin vain kilomäärä, ei mikään muu. Sitten sitä ei jaksa enää olla tiukka, ja vähitellen liukuu vanhoihin elintapoihin, ja lihoo takaisin. KUnnes sitten taas jonain päivänä kyllästyy, että ei jumalauta, olen läski, ja jojoilurundi alkaa taas alusta.
[/quote]
EIIIH, vastasin tähän piiitkästi ja se katosi!! Uusi yritys... Kopioikaa pitkät tekstit, toimintahäiriö sivulla!
MInulla on ollut ihan sama kokemus. Laihdutin 78 kilosta 62 kiloon (167cm), ja nyt tavoitepainossani ihmettelen, "mitä nyt??" Syömisen ja liikunnan kyttääminen täytti päivät lähes vuoden ajan. Niiden ulkopuolella elämä oli tyhjää, ja nyt kun ruoka ja liikunta ei ole keskiössä tuo tyhjyys löi kasvoille. Ei ole oikein muuta.
Kokemus tiivistyy tähän: "Hannele Harjunen huomasi väitöskirjaa tehdessään, että lihavuus on välitila, josta pitää pyrkiä pois. Lihavaan ruumiiseen ei haluta asettua.
”Ollaan odotuspysäkillä, odotetaan, että kohta elämä alkaa, kun oikeanlainen ruumis on hankittu.”
Nyt huomaan entistä voimakkaammin myös yksinäisyyteni. Vuosia aiemmin laihdutin saman kilomäärän. Silloin olin opiskelemassa ja sain heti välitöntä palautetta muutoksesta: aiemmin syrjään jäänyttä alettiin pyytää bileisiin ja vaatteita kehuttiin, pääsin piireihin. Silloin kyllä huomasin, miten pinnallisia ihmiset ovat... mutta silti huomio tuntui mukavalta. Seinäruusu tulikin näkyväksi, oli huomion keskiössä. Muutuin iloiseksi ja puheliaaksi, ainakin hetkeksi. Myöhemmin lihoin takaisin.
Nyt tuollaista sosiaalista piiriä ei ole, eli kukaan ei ole näkemässä ja taputtamassa olalle hyvin tehdystä urakasta. Alunperin olen tehnyt tämän itseäni varten. Ylipainossa olin jaksamaton ja liikunta ja laihdutus toi lisää virtaa ainakin hetkellisesti. Mutta tosiaan, ylipaino ei ollut se perimmäinen jaksamattomuuden syy... mutta se oli hyvä tekosyy siirtää elämän aloittamista.
Mitä nyt?? Miten estän lihomisen? Miten se elämä alkais?
Jos ihmisillä olisi elämässään jotain muuta mielekästä sisältöä kuin syöminen, niin ei olisi lihavuus- tai laihuusongelmia.
Tällä palstallakin toistuu jatkuvasti ketjut "arvostele tämän päivän syömiseni", "kuinka paljon kaloreita on siinä ja siinä". Aivan älytöntä.
Nostan, kannattaa lukea!