Olen kauhusta kankea kun olisi tulossa vanhojen koulukavereiden

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 15:22"]

Noin pitkän matkan päähän en lähtisi, mutta jos sinulla on siellä muutakin, esim. tavattavia sukulaisia tms. niin sitten eri juttu.

Eka tuli kuitenkin mieleen, että niitä kiusaajia varmasti myös hävettää. Harvassa on sellaiset ihmiset, jotka teini-iän angstista eivät olisi päässeet eteenpäin. Itsekin olen ollut lievästi kiusattu. Tai ehkä ennemminkin olin huonolla itsetunnolla varustettu, jolla kaverisuhteet muuttuivat moneen kertaan yläasteen aikana. Se oli tuskallista.

Luokassamme oli älyttömän huono yhteishenki. Kaksi tyttöä inhosi minua ja he olivat niitä luokan koviksi. Otimme joskus yhteen. Toista näistä tytöistä näin sitten 5v kuluttua yläasteen päättymisesta ja hän tuli hyvin iloisena juttelemaan. olin itsekin iloinen, sillä tuntui, että kaikki ne kauheudet kuuluivat teini-ikään ja se oli onneksi ohi. Tavallaan ymmärrän sellaista pientä halveksuntaa teininä, kun järki ei kulje (järjestelmällistä kiusaamista en tietenkään!!). Olin itsekin inhottava olento tuolloin, vaikken toisia kiusannutkaan.

Kukaan ei toki voi päättää puolestasi, mutta noin pitkän ajan jälkeen en millään voisi uskoa, että kiusaajilla olisi edelleen kiusaajan rooli päällä ja he pitäisivät sinua jotenkin säälittävänä. Ei millään! Olen siis aivan eri mieltä kuin nuo muutamat ensimmäiset vastaajat.

tsemppiä päätöksentekoon. Voit nauttia illasta täysin siemauksin olemalla oma itsesi ja unohtamalla vuosikymmenten takaisen asemasi!

[/quote]

Taidat kuitenkin olla vähemmistössä. Ja olet tavannut luokaltasi vain yhden tytön, jolle (plussaa hälle) on tullut järki päähän. Oletko aivan varma, että muut entiset luokkalaisesi tekisivät samoin? Luin viime vuoden puollella lehtiartikkelin, jonka mukaan yleensä tilanne on kuten muut kommentoijat ovat kokeneet, vanhat roolit pysyvät. 

Vaikea kysymys. Mieti tarkkaan. Onko siellä ketään, johon voisit ottaa etukäteen yhteyttä ja mennä ns. yhdessä, yhtäaikaa paikalle? Se voisi vähän lievittää tuota.

Meillä oli pari vuotta sitten lukion luokkakokous enkä mennyt paikalle, vaikka meillä oli ihana luokka. Ja vaikka olinkin pariin kaveriin pitänyt yhteyttä. Tuli niin voimakkaasti olo, että ne lukiomuistot oli ihania, mutta ne on taakse jäänyttä elämää. Ne ihmiset oli ihania silloin... Mutta silti vaan tökki.

Ehkä siinä oli se, että minulla meni asiat aika huonosti sinä keväänä. Olin juuri eronnut minua pettäneestä miehestä. Tutkintoni oli vielä kesken. Ei ollut järkevää työpaikkaa. Ei lapsia. Tuntui, etten ollut päässyt lainkaan eteenpäin elämässä. En halunnut mennä sinne, kun aivan varmasti olisi ollut joku kierros, jossa olisi pitänyt kerrata senhetkisen elämäni vaiheita. En vaan halunnut tehdä sitä.

Nyt elämä on taas ihan eri mallilla ja voisin mennäkin. Mutta silloin tuo menemättä jättäminen oli oikea ratkaisu. Mieti tarkkaan.

Hmm... tuo on jännä mitä sanot, että olisi hauska mennä ja hauska nähdä niitä kaikkia, vaikka toisaalta pelkäät hylätyksi jäämisen ja ulkopuolisuuden tunteita. Mikä siinä siis voisi olla potentiaalisesti hauskaa, jos sinulla ei ole hyviä muistoja niistä ihmisistä tai jotain hyviä muistoja lukioajasta, joita voisit muistella yhdessä nimenomaan heidän kanssaan..?

En halua olla negatiivinen, mutta itse samassa tilanteessa mietin, että on hyvin todennäköistä, että kaikki löydämme itsemme samoista rooleista kuin ennenkin. Voihan se olla toisinkin, mutta minua tympäisee niin paljon ajatus "aikakoneella paluusta" aikoihin, jolloin olin joku ihan muu ja ajatus ihmisistä, jotka merkitsevät minulle tänä päivänä yhtä paljon kuin joku kaupan kassajonossa takana seisova. Me emme todellakaan "kasvaneet yhdessä" vaan kouluaikanani, lähiökoulussa 90-luvulla oli tärkeää että oli rajat ja sosiaaliset ryhmät, kuka on kenenkin jengiä jne. Eikä "ulkopuolisten" kanssa oikeastaan oltu tekemisissä.

Eikä minulla ole huonoja koulumuistoja ja minulla on muutamia erittäin hyviä ystäviä edelleen niiltä ajoilta. En ollut kiusaaja enkä kiusattu, vaan tyytyväinen keskitien tallaaja. Ja nätti ja fiksu ja kohtuullisen suosittu -minkä voi näin pitkän ajan päästä vanheneva ihminen sanoa ihan ilman itserakkautta. Joten ei ole traumoja, mutta ei mitään saatavaakaan niistä ajoista enää.

En viitsinyt ottaa riskiä osallistumalla tapahtumaan joka minulle olisi parhaimmillaan merkinnyt kohtuullisen mukavaa iltaa puolituntemattomien seurassa baarissa ja pahimmillaan tympeää paluuta teinivuosiin.

No mä otan sen asian jotenkin jollain lailla eri tavalla kuin 3.
Minusta olisi vilpittömästi hauskaa nähdä heitä ja uskon myös että olisi monta hauskaakin muistoa. Ja en ole menestynyt ammatillisesti niinkuin yleensä koetaan menestykseksi ja joutuisin latelemaan valkoisia valheita, kun en kehtaisi kertoa koko totuutta.
Uskoisin myöskin että jos uskaltaisin osallistua, se saattaisi olla se viimeinen "parantuminen" kiusaamisajoista...
Mutta täytyy punnita asiaa ja päättää sen mukaan.

Miksi ihmeessä haluaisit mennäs sinne?

Miksi en haluaisi mennä?
Minulla lukiaikoihin liittyy myös kaikkea hauskaa ja myös ne ihmiset olivat suurin osa tosi kivoja, minä vaan olin niin traumatisoitunut siihen aikaan etten pystynyt heidän kanssaan kuin pintapuoliseen kommunikointiin.
Ja myös haluaisin näyttää heille mikä olen ihmisenä nykyään, olen empaattinen, hassu, hauska, hyvä keskustelemaan, en ollenkaan se ihminen, mikä silloin olin.

Jos joku ei tätä halua osallistua ymmärrä, en voi sille mitään, se on teidän rajoittuneisuutta. Mutta ei kai sellaiselta voi sitä ymmärrystä olettakaan, kuka ei ole ollut samassa tilanteessa ja joka ei ole juuri minä.

ap

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 11:12"]Miksi en haluaisi mennä? Minulla lukiaikoihin liittyy myös kaikkea hauskaa ja myös ne ihmiset olivat suurin osa tosi kivoja, minä vaan olin niin traumatisoitunut siihen aikaan etten pystynyt heidän kanssaan kuin pintapuoliseen kommunikointiin. Ja myös haluaisin näyttää heille mikä olen ihmisenä nykyään, olen empaattinen, hassu, hauska, hyvä keskustelemaan, en ollenkaan se ihminen, mikä silloin olin. Jos joku ei tätä halua osallistua ymmärrä, en voi sille mitään, se on teidän rajoittuneisuutta. Mutta ei kai sellaiselta voi sitä ymmärrystä olettakaan, kuka ei ole ollut samassa tilanteessa ja joka ei ole juuri minä. ap[/quote]

sä et ole nähnyt niitä oliko se 33 vuoteen! teillä ei ole mitään yhteistä enää vaikka sä olisit ollut noiden kanssa parasta kaveria sillon aikanaan. 

Se on ihan totta. Ei sitä kukaan muu voikaan ymmärtää.

En ollut kiusattu lukiossa mutta joidenkin silmätikku olin. Ei haitannut. Myöhemmin sukset menneet ristiin viiden entisen lukiokaverin kanssa. Vain yhden kanssa olen enää (puhe)väleissä. Joten voi olla, että ne ihmiset joita nyt muistelet hyvällä ovat myös muuttuneet tai sitten sinä olet muuttunut niin paljon etteivät kemiat enää kohtaa. Et voi enää palata siihen samaan aikaan uutena, itsevarmana itsenäsi. 

Yleensä ne, jotka ovat pahimpia kiusaajia, niillä menee kaikkein surkeiten. Tietty poikkeuksia löytyy, mutta aika hyvä yleistys.

Meidän luokalla tämä idiootti oli vielä se joka järjesti juhlat. Lisäksi hänen elämänsä menee tosi huonosti, toisten kannalta katsottuna. Me, jotka pidetään toisiimme yhteyttä, nähtiin ekaks porukalla, tultiin juhliin tuntia myöhemmin, eli nämä muutamat kiusaajat olivat vaan odottaneet meitä siellä. Sitten käytiin läpi mitä kaikille kuuluu ja varsinkin tämä kutsuja sai jatkuvasti nähdä meiltä naaman väännöksiä. Siis oikeesti, olet työtön, ai et ole koulun jälkeen valmistunut mihinkään. Kiva että sulla on lapsia, siis 4 eri isää, 4 lasta. Ai onko vanhin lapsesikin työhön. Heippa. Aika rankalla kädellä morkattiin toista ja syystä.

Tämän jälkeen lähdettiin vielä jatkoille samaan paikkaan missä aloitettiinkin ja tietenkään ei näitä kiusaajia otettu mukaan. Oli tosi kivaa !!!!

jos itse olet kiusattu, pääset paikasta aina pois, jos et tykkää olla. Nyt voit reippaasti mennä juttelemaan muiden kanssa ja kysyä mitä kuuluu. Kyllä aikuinen juttelee toisen kanssa, eli ne kiusaustilanteet eivät tule enää päälle. Ja jos tulisikin, lähdet pois. Ystäväni oli luokkajuhlissa, joissa oli myös koulukiusattu. TArkoitti että nämä kiusaajat lähtivät hyvin nopeasti pois ja kiusattu oli juhlien kuningas.

Hauskoja juhlia !

Jaa sä meinaat että ihmisistä ei voi pitää tai edes tavata, jos 33 on kulunut. Et taida olla ihan tosissani.

ja onhan meillä paljonkin yhteistä, elettiin samassa kaupungissa nuoruutta ja käytiin lukiota, jaettiin ne kolme vuotta, joittenkin kanssa enemmänkin. Voidaan keskustella vaikka mistä. ja onhan se kiva kuulla mitä kellekin kuuluu, nähdä miten kukakin on vanhentunut jne.  ja myös uskon myös siihen että siellä voi löytyä joku hengenheimolainen, jonka kanssa aletaan pitää yhteyttä enemmänkin.

Harmi että täällä tähän asiaan suhtaudutaan niin negatiivisesti.

mene ehdottomasti mukaan! 33v on niin pitkä aika että ne entiset roolit eivät varmaankaan enää edes päde. siellä on kaikki muutkin eläneet sen 33v eteenpäin! ja niinkuin joku sanoi niin jos sitten tuntuu siltä ettet viihdy alkuunkaan niin lähde pois.

Mitä menetettävää sulla on?! Jos aikuiset ottaa jotain rooleja ja jäät ulkopuoliseksi, niin kai aikuinen ihminen sen kestää. Mä menisin, jos olis halu mennä. Pelko ei saa hallita elämää.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 10:20"]

Olin koko kouluajan vahvasti koulukiusattu, lukiossa se oli jo jonkun verran rauhoittunut mutta kiusaaminen oli jo jättänyt minuun jälkensä, olin sulkeutunut ja hiljainen. Nyt olen mielestäni vapautunut niistä tunteista, paitsi kaikki tuli mieleeni kun kuulin että meidän lukioaikainen luokka järjestää tapaamisen. Olisi kauhean kiva mennä mutta joku osa minussa voi todella pahoin. Pelkään kuollakseni että asetelmat eivät ole muuttuneet ja tulen kokemaan en nyt sanoisi kiusaamista mutta jonkunsortin hyljeksintää ja olkien kohauttelua. Haluaisin niin kuulua siihen joukkoon ja mennä mutta uskallanko. Ja minunkin lukioajoista on kohta 33v, eli tosi pitkä aika on kulunut, sen takia juuri olisi niin hauska nähdä toisia joita en ole koko tänä aikana nähnyt. Kellään kokemuksia vastaavanlaisesta?

[/quote]

Kokemuksesta sanon, että mieti tarkkaan, haluatko mennä. Totuus on, että ne vanhat asetelmat eivät ole muuttuuneet miksikään. Vaikka alkuun toiselta vaikuttaisikin, kyllä ne tulee ilmi. Olin hissukka, jota ei haluttu mukaan ja olin yksinäinen sen takia. Punastelin herkästi ja siitä sain kuulla jatkuvasti. Lukioaikaan tilanne oli kuten sinullakin toinen, mutta kesti aikansa, että sain oman itsetuntoni kondikseen. Nyt olen puheliaampi, rohkeampi,  (uskallan sanoa) nuorekas, joka on tottunut esiintymään ja edustamaan työssään. Olen akateemisesti koulutettu, rakkaat lapset ja mieheni on esimiesammatissa. Harrastan liikuntaa eri muodoissa.  Ja kas. Juuri ketään ei kiinnostanut, vaikka menin juttelemaan, siis en todellakaan kehumaan suinkaan itseäni ( sanon koska joku niin kuitenkin epäilee) vaan ihan kysymään toisten kuulumisia. Sanottiin hetken vaivautuneiden murahtelujen jälkeen, että hei ja hyvää jatkoo vaan. Minä että jaaha. Minut nähtiin selvästi sinä vanhana hissukkana, joka ei puhunut mitään, eikä tajuttu, että jotkut voi muuttua aikuistuessaan ja elämän kouliessa. Luokan 'suosikkitytöt' istuivat lähes koko illan keskenään ulkona terassilla tupakalla ja kaljalla. Luokan poikia kyllä muutama kävi muutama juttelemassa oikein 'no mutta hei..' ja pitkät halaukset päälle. Siis tyypit jotka ei koulussa I-K-I-N-Ä puhuneet mulle mitään kunhan naureskelivat muiden heitoille ja minun punastelulle. Olen päättänyt etten mene enää. Ei ole kyllä 10 vuoteen enää ollutkaan. Mutta ei ne vanhat roolit katoa vaikka olisit Rooman kuningas.

Höh! No jos sinulla kerran ON yhteisiä muistoja niiden ihmisten kanssa ja sinua KIINNOSTAA se mitä heille kuuluu, niin miksi ihmettelet täällä että pitäisikö mennä. Totta kai sinun sitten kannattaa mennä, muuten sinua voi jälkeenpäin harmittaa se että jätit menemättä. Noin lähtökohtaisesti elämässä kai katuu kuitenkin enemmän asioita jotka on jättänyt tekemättä kuin niitä jotka on tehnyt.

Itselläni (nro 3) ei ole mitään yhteisiä, kollektiivisia muistoja koska kaveriporukat olivat niin eriytyneitä. Ja oli isoa jakoa siinä ketkä ryyppäsivät menemään koko lukioajan (heillä ei mene niin vahvasti nyt) ja ketkä opiskelivat tosissaan päästäkseen sitten yliopistoon jne. Kun ei ole niitä muistoja ja kun pidän jo yhteyttä niihin ihmisiin joita oikeasti kaipaan, niin siksi en mennyt. Eikä harmita.

Mutta Sinä, joka kiusasit ja tylytit tapaamisessa elämässään "epäonnistunutta" entistä kiusaajaa... tuliko sinusta siis Aikuinen Koulukiusaaja??!!! Olipa kypsää toimintaa, kostaa kiusaamalla takaisin. Jos oikeasti haluaisi tehdä tilit selviksi, niin aivan hyvin voisi sanoa tapaamisessa ääneen, että "niin, sinä teit silloin monen ihmisen kouluajoista yhtä helvettiä -haluaisitko nyt pyytää anteeksi?" Se iskisi entiseen kiusaajaan paljon kovemmin ja olisi lisäksi aikuinen tapa toimia. Nyt et ollut itse häntä parempi. (Sitäpaita, on jokseenkin ihmisarvoa alentavaa ajatella työttömyyttä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa merkkinä siitä että on muita huonompi... vaikka itsellä on asiat hyvin, en haluaisi iloita toisten vastoinkäymisistä. Toki se on inhimillistä jos kiusaaminen on aikoinaan ollut raakaa.)

Tuo on niiin totta, nro 12. Itse huomasin jo, kun ko. tapahtumaa suunniteltiin, että ne tietyt "suositut tytöt ja pojat" olivat nopeasti taas jo muodostaneet oman kimppansa, sopineet etkot ja jatkot jne. Tuntui, että heitä kiinnosti nähdä vain toisiaan ja muistella oman porukan toilauksia muiden ollessa heille samoja statisteja kuin kouluaikanakin. Ei silti, etteikö ns. "statisteillakin" ole omat ryhmänsä ja kaverinsa, mutta jos on oman elämänsä sankari niin ei huvita enää aikuisena mennä leikkimään statistia jonkun muun näytelmään :D

Mutta kieltämättä olisi houkuttelevaa mennä aikuisena sanomaan ääneen tiettyjä totuuksia, nyt, kun on jo turvassa kaikelta rankaisulta mitä aikanaan olisi voinut saada osakseen. Esim. "Eihän meillä ollut mitään luokkahenkeä", "Sinä oli pahin kiusaaja", "Mikset puolustanut henkilöä a henkilöltä b", "Oletko ylpeä siitä miten toimit silloin" jne. Tietysti myös hyvissa asioissa voisi avautua: "Rakastin sinua salaa monta vuotta, mutta et huomannut minua. Nyt mahtaa harmittaa" :D (Viimeinen ei ole oma kokemus :D)

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 12:03"]

Tuo on niiin totta, nro 12. Itse huomasin jo, kun ko. tapahtumaa suunniteltiin, että ne tietyt "suositut tytöt ja pojat" olivat nopeasti taas jo muodostaneet oman kimppansa, sopineet etkot ja jatkot jne. Tuntui, että heitä kiinnosti nähdä vain toisiaan ja muistella oman porukan toilauksia muiden ollessa heille samoja statisteja kuin kouluaikanakin. Ei silti, etteikö ns. "statisteillakin" ole omat ryhmänsä ja kaverinsa, mutta jos on oman elämänsä sankari niin ei huvita enää aikuisena mennä leikkimään statistia jonkun muun näytelmään :D

Mutta kieltämättä olisi houkuttelevaa mennä aikuisena sanomaan ääneen tiettyjä totuuksia, nyt, kun on jo turvassa kaikelta rankaisulta mitä aikanaan olisi voinut saada osakseen. Esim. "Eihän meillä ollut mitään luokkahenkeä", "Sinä oli pahin kiusaaja", "Mikset puolustanut henkilöä a henkilöltä b", "Oletko ylpeä siitä miten toimit silloin" jne. Tietysti myös hyvissa asioissa voisi avautua: "Rakastin sinua salaa monta vuotta, mutta et huomannut minua. Nyt mahtaa harmittaa" :D (Viimeinen ei ole oma kokemus :D)

[/quote]

Hah hah...vastaa 12. Viimeinen kommenttisi taas olisi voinut sopia :-P Olin salaa ihastunut yhteen poikaan pari vuotta ja kieltämättä kävi mielessä, että näkisipä hän minut nyt. Komea kaveri, meni kohta lukion jälkeen naimisiin jonkun aika tavallisen näköisen naapurikaupungin tytön kanssa. Mutta ei silti harmittanut, vaikka hän ei ollut kummallakaan kerralla. Tarkennan siis, että olin kaksissa luokkatapaamisissa ja molemmissa sama kaava toistui. Nyt ei ole 10 vuoteen ollut, ilmeisesti ei muutkaan ole enää kiinnostuneita. No ehkä 20 vuoden kuluttua.

Se on aika paha huomata, ettei kaikkia enää vain kiinnosta, jos itse vielä muistelee vanhoja. Vaikka muistelisi hyvällä luokkahenkeä jne. niin se on kuitenkin vain omassa päässä, mahdollisesti ketään muuta ei enää kiinnosta.

Puhumattakaan siitä, jos on jäänyt pahoja muistoja, ja haluaa niitä alkaa avaamaan siellä, hakemaan hyvitystä. Silloin on erityisen rankkaa huomata, että muut ovat menneet eteenpäin ja itse jotain tällaisia yhä vaan kelaa.

Meillä oli hiljan lukion 20 v luokkakokous. Mä olen ollut lukiossa ihan normaali, tavallisen suosittu. Elämässänikin olen menestynyt ihan ok. Mulle oli aika yllätys, että tosiaan asetelmat olivat täysin samat kuin lukiossa. Mikään ei ollut muuttunut.  

Se juuri on pahin pelkoni että asetelmat olisivat ihan samat, toisaalta taas se ettei kukaan edes muista mua ja joudun selittelemään kuka olen :(

Vaikea päättää lähdenkö vai en, yhtenä haittana on pitkä matka, lähes 700 km eikä sitä viitsisi tehdä turhan takia.

ap

Mä kävin pari vuotta sitten lukion luokkakokouksessa. Tunsin joidenkin ihmisten seurassa entistä epävarmuutta ja ulkopuolisuutta. Se oli jotenkin outo kokemus, ja nyt kun porukka aikoo tavata uudestaan, en aio osallistua.

Mua ei kiusattu, mutta monet tilanteet koin vaikeiksi ja ikäviksi. Ne ovat painuneet muistiini, mutta toiset taas muistivat ihan muita juttuja. Näinhän se menee, kaikilla on oikeus muistikuviinsa.

Älä mene jos et halua mennä. Ne ihmiset ovat menneisyyttä.