Kunnioittaako miehesi sinua?

http://www.image.fi/artikkelit/aivan-tavallinen-perhe

Hyvä juttu perheväkivallasta.

Ei kunnioita, enkä uskalla erota.

Kunnioittaa, se onkin pitkän liittomme salaisuus, kun emme iske toisiamme vyön alle.

Itselläni vaan ei tuo itsekunnioitus oikein toimi.

Kyllä, mieheni kunnioittaa minua, ja keskinäinen kunnioitus onkin yksi suhteemme tärkeimmistä kivijaloista.

Minulla on kokemusta myös osasta noita ap:n listaamia epäkunnioituksen osoituksia, siis edellisestä suhteesta. Tämä tyyppi perusti itsetuntonsa minun persoonani lyttäämiselle, vähätteli minua, piti fyysisiä sairauksia tai vaivojani psykosomaattisina ja yritti vaikuttaa myös tuleviin elämänratkaisuihini vihjailemalla etten olisi kelvollinen siihen, tuohon tai tähän. Hän on ihmisenä täysin kieroonkasvanut sadisti, jonka olisi ollut paras pysyä kokonaan erossa naissukupuolesta (tai mieluiten kaikista ihmissuhteista) alun perinkin - nämä tihutyöt kun eivät edes rajoitu vain minuun.

Ap on oikeassa, henkistä väkivaltaa tuli siedettyä aivan liikaa ja liian kauan.

VPRÄM Vauvalehden palstoilla roikkuvien ämmien miehet Ry esittää yhteisenä kannanottonaan tähän visaiseen kysymykseen vastauksen:

EMME KUNNIOITA TEITÄ PÄTKÄN VERTAA

VPRÄM haluaa kuitenkin tarkentaa, että kunnioittavat ja ihailevat kyllä suuresti naapurissa asuvaa Miraa, joka ei löhöä lauantaipäiviään netissä, vaan on nytkin pukenut ulkoluvaatteet päälle ja paitsi, että nauttii ulkona vallitsevasta hienosta ilmasta, antaa nautintoa myös VPRÄM jäsenistölle ulkoisten virikkeidensä ansiosta.

Kyllä kunnioittaa, ja osoittaa sen. Myös minä kunnioitan häntä. Pidän perhe-elämäämme ja avioliittoamme onnelisena, ja kunnioitusta onnellisuuden edellytyksenä, samoin mieheni.

Nykyinen mieheni kunnioittaa ja minun on helppo kunnioittaa häntä.

Toi on todella tärkeä ja hyvä kysymys, kunnioittaako puolisosi sinua? Parisuhteessa molempien kunnioittaminen on ihan a ja o.

Minullakin on kokemusta miehestä, joka yritti talloa minut jalkoihinsa. Oudointa oli, että hän esimerkiksi valitti minun pilanneeni hänen elämänsä (kukaan ei voi pilata toisen elämää!), mutta kun sanoin, että erotaan sitten, en minä väkisin halua kenenkään kanssa olla ja elämää pilata, hän alkoi uhkailemaan turpiin vetämisellä, jos lähden. Ensin hän tietysti vaahtosi, että en uskalla ikinä jättää häntä eikä kukaan minua huolisi eikä minulla ole yhtään ystäviä (hän yrittikin tehokkaasti eristää minut ystävistäni ja sukulaisistani).

Pilasin siis hänen elämänsä, mutta silti hän yritti uhkailulla ja lyömisellä pakottaa minut olemaan kanssaan! Ehkä hän ajatteli, että en uskaltaisi lähteä, jos pelkäisin tarpeeksi. Minulle oli ihan sama, jos tuo luuseri olisi kunnioittanut sitä naapurinmiraa, siitä vain. Mutta eihän nämä väkivaltaiset luuserit lähde kulumallakaan. Ehei, heitä vastaan pitää hakea lähestymiskielto eikä sekään aina tehoa. Eli ei se naapurinmira näitä luusereita oikeasti kiinnosta, kunhan vain yrittävät, heikot pikkusielut, manipuloida omaa puolisoaan mustasukkaiseksi ja epävarmaksi.

Minäkin pakenin tuota hullua lopulta kaverini avulla. Puhelinnumero piti vaihtaa ihan ensimmäisenä, tämä mies, jonka elämän kuulemma pilasin ja joka omien sanojensa mukaan tekisi ihan mitä vain, että pääsisi minusta luuskasta eroon, tekstaili minulle kymmeniä kertoja päivässä lähtöni jälkeen ja rukoili kyynelsilmin takaisin. Hän tappaisi itsensä, jos en heti paikalla, tunnin sisällä, palaisi takaisin ja pyytäisi häneltä anteeksi pahuuttani. Niinhän tekin tekisitte, jos pääsisitte eroon jostain kamalasta ihmisestä, vai kuinka? Eli nämä väkivaltaiset ihmiset ovat äärimmäisen riippuvaisia uhristaan ja kai jollain sairaalla logiikalla kuvittelevat, että toisen voi pakottaa olemaan kanssaan. Meilläkin olisivat asiat olleet tämän miehen mielestä paljon paremmin, jos minä h-ra olisin vain ymmärtänyt rakastaa häntä enemmän, kunnioittaa miestä ja totella. Sekä tehdä enemmän kotitöitä, vaikka kuinka raadoin (mies ei tehnyt mitään, koska miesten ei hänen mielestään tarvitse), niin kotitöitä olisi pitänyt tehdä lisää. Televisiota en olisi saanut katsoa, harrastuksista nyt puhumattakaan. Kirjaimellisesti nyrkin ja hellan välissää..

Kaikesta tästä tulee mieleeni Paula Björkvist ja hänen miehensä, joka kirjoitti pitkän manifestin murhaoikeudenkäynnin aikoihin ja julisti, että naisen pitää kunnioittaa miestään. Tämä mies, joka siis vaati naisen kunnioittamaan itseään, osoitti omat tunteensa tappamalla vaimonsa kymmenillä veitseniskuilla. Veitsi jopa katkesi ja miehen piti käydä hakemassa uusi veitsi. Hän yritti kaivaa uhrin sydämen irti, heidän tyttärensä katsellessa. Tytär oli neljävuotias. Mies kirjoitti uhrin verellä lapsen makuuhuoneen seinälle "ajattele perhettäsi".

Paetkaa, kun vielä voitte. Meilläkin se kaikki alkoi jatkuvalla nalkuttamisella ja ilkeilyllä. Koko ajan olisi pitänyt pyytää anteeksi enkä oikeastaan enää edes tiennyt, mitä minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Omaa olemassaoloani, kai.

Tajusin tilanteen vakavuuden, kun kaheli alkoi uhkailemaan perhettäni (kun olin vaihtanut puhelinnumeroni, eikä hän saanut minua enää tavoitettua). Nostin syytteen pahoinpitelystä, hain lähestymiskieltoa, vaihdoin puhelinnumeroni salaiseksi ja muutin poliisin kehotuksesta toiselle paikkakunnalle. Myös osoitetietoni olivat monta vuotta salaiset.

Nykyään osaan jo vaatia hyvää kohtelua. Minä kunnioitan puolisoani, mutta sen sijaan, että sietäisin ihan mitä vain, vaadin kunnioitusta myös itselleni. Ennen kuvittelin, että minun roolini olisi lempeästi vain hyväksyä kaikki ja antaa anteeksi. Kääntää se toinenkin poski.

Onneksi meillä ei ollut lapsia, mutta lasten vuoksi varsinkin olisin lähtenyt. Mikään ei ole niin tuhoisaa ja valheellista, kuin vastuuttaa lapsensa omasta parisuhdehelvetistään "teidän takia emme eroa". Juuri lasten takia pitääkin erota!

Hyvä kysymys! Menevätkö oikeudet ja velvollisuudet parisuhteessanne tasan? Onko toisella enemmän oikeuksia ja toisella enemmän velvollisuuksia?

Ei ne sanat, vaan teot. Vain teot ratkaisevat, lupailla voi ja puhua kauniisti, mutta jos kiristää ja uhkailee, ei kunnioita ja rakasta puolisoaan oikeasti.