Oon ollut nyt 10 kk työtön ja oon muuttunut

olet 10 kk jaksanut!

Mutta voin lohduttaa, että sitten kun työpaikan saat, palautuminen tapahtuu lähes hetkessä ja ihmettelet puolestaan tätä nykyistä minääsi.



Terv. 3 pitkähköä työttömyysjaksoa kärsinyt, nyt taas töissä

enää mistään töistä enkä haluaisi olla töissä. Kuitenkin olen hyvä työssäni ja selviän kyllä, ja saan siitä ajoittain jopa mielihyvää. Silti haluaisin vaikka katkaista jalkani, jotta saisin luovuttaa ja olla pitkään pois työelämästä. Enkä ole masentunut, inhoan vain työarkea, sitoutumista työhön ja elämistä huonolla palkalla ja vähällä vapaa-ajalla.

Olen niin väsynyt vuorotyöhön. Kahden päivän peräkkäisiä vapaita on harvoin ja usein lauantaikin menee töissä. Normi virka-aikaan tapahtuva työ olisi minun jaksamiselleni hyväksi, mutta mistäs sellaisen saat?

eikä onneksi tarkoita että olisit kliinisesti masentunut, että sairastaisit masennus-sairautta.



Tila on oikeastaan psyykeltä viisas sopeutuma tilanteeseen, jossa päivät ei sisällä paljoa aktiviteettia. Ihmisen mieli oppii sellaiseksi passiivisemmaksi, ettei tuntisi tuskaa pitkästymisestä.



Ja tosiaan kuten edellä joku sanoi, siitä kyllä sitten äkkiä taas nousee entiseen toimintatarmoon kun työtä saa! Tärkeintä on pitää kiinni siitä että jaksaisi niitä töitä hakea, vaikka se voikin tuntua turhalta.

Tai tarkemmin sanottuna hoitovapaa, jolla olen ollut nyt vuoden verran. Tuntuu vahvasti, ettei minusta ole enää mihinkään. Olen tyhmä, epäsosiaalinen ja kelvoton työelämään. Tunne, että elämä on jossain muualla, kuulostaa tutulta. Mitenköhän tästä enää ikinä voisi palata työelämään ja olla oikeesti skarppi ja aikaansaava ihminen? Ja väsymys vielä pahentaa asiaa..

Sain opiskelut päätökseen kesän 2012 alussa ja kesällä vielä oli työnhakumotivaatio korkealla, oli joitain haastattelujakin. Nyt on alkanut usko uupua,rutiininomaisesti lähettelen hakemuksia mutta turhalta tuntuu,ja pelottaa että miten sujuu paluu "normaalielämään"jos töitä löytyykin :/

ja epätoivo alkaa kyllä jo hallita elämää. Haen kyllä jatkuvasti töitä, että siinä mielessä en ole luovuttanut, mutta takaraivossa alkaa kyteä jo se ajatus, ettei minua kuitenkaan valita. Ehkä en ikinä saa mitään töitä? Kranttu ei saisi olla, mutta puhelinmyynti 500 euron kuukausinettopalkalla tuntuu sekin painajaiselta.



Olen opiskellut sen mitä työttömänä saa ilman, että tulkitaan opiskelijaksi, vanhempani antoivat rahaa kursseihin. Se on tuonut jotakin sisältöä elämään ja ennen kaikkea tunnetta siitä, että kehittää aktiivisesti omaa osaamistaan. Mutta muuten olen kyllä sosiaalisesti eristäytynyt. En kehtaa juuri liikkua päivisin missään, jos joku tuttu näkee ja siten arvaa etten ole vieläkään töissä. Rahahuolet rasittavat jatkuvasti ja jokaisella kauppareissulla syynään kilohinnat ja etsin halvinta. Suren jo etukäteen, mistä kaikesta lapset jäävät paitsi surkean rahatilanteemme takia. Omat harrastukset ja kaiken ylimääräisen olen karsinut pois, ehkä jotenkin rangaistakseni itseäni? Ken ei töitä tee, sen ei syömänkään pidä, siltä se vaan tuntuu kun aikaa kuluu. En olisi ikinä uskonut, että työttömyys voi ahdistaa ja passivoida näin :( Tuskin tämä masennusta on, kun tiedän parantuvani heti, kun vaan saisin sen työpaikan! Oikeasta masennuksesta ei sitten tuosta vaan toivutakaan.

Terv. samassa jamassa ollut. Nyt onneksi töissä, mutta vuosi sitten olin vuoden työttömänä ja toi aika söi itsetunnon ja elämänhallinnan lähes kokonaan. Nyt alan palautua, kun on haastavia tehtäviä, joista selviän, työkaverit jne. "normaali" elämä.

vertaistukiryhmiä tällaiseen?



Itsellä kaikki kaverit töissä, ja itsetunto nollissa, miksi "juuri minä"?



Opinnoissa olen aina menestynyt ja teenkin tällä hetkellä avoimessa kursseja, mutta niihinkin tuntuu motivaatio hiipuvan.



ap

aika lailla tuollainen olo. Hain hoitovapaan aikana paria duuniakin, mutta niistä fiiliksistä oli tosi vaikea orientoitua työnhakuun eikä ne haut hyvin menneetkään. Onneksi oli vakiduuni odottamassa.

Olen ollut työttömänä muutaman kuukauden ja ajatukseni menivät pitkälti samoja ratoja kuin sinullakin. Olin todella yllättynyt siitä, kuinka nopeasti kaikintavoin aikaansaava ja sosiaalinen ihminen jollain tavalla "kodistuu" (vrt. laitostuu). Koti alkaa tuntua liiankin turvalliselta paikalta, josta käsin vain seurailee sitä muun maailman menoa. Jollain tavalla uppoutuu siihen omaan pieneen, mutta hyvinkin rauhalliseen maailmaansa.



Kun huomasin viihtyväni liiaksi omassa seurassani, niin loin itselleni päivärytmin. Itse koin sen ehkä tärkeimmäiksi, eli herätys aamulla aina samaan aikaan ja heti aamupäivään piti sisältyä myös uloslähtemistä. Minulla se oli uintia, kävelylenkkiä, kirjastoa ymv. Päivärytmi auttoi paljon.



Mietin myös vapaaehtoistyötä, mutta ajattelin sen ehkä virheellisesti olevan liian sitovaa. Ennen kuin olin edes mitään selvittänyt, niin pohdin miten hanskaisin sen sitten kun saan työtä ja jätin sen sitten ihan ajatuksen asteelle. Mutta olisiko sinulla mahdollisuus johonkin tällaiseen? Lähteä nyt mukaan johonkin vapaaehtoistoimintaan ja jonka jatkoa voisi sitten katsoa uudestaan kun saat työtä.

Yksi ilonaihe ja päivän rytmittäjä on nykyään kuntoilu. Lähden aamulla salille/jumppaan/uimaan, kun mies lähtee töihin. Nyt alkaa mukavasti näkyä tulosta ja olen laihtunut lähes 10kg. Se jotenkin nostaa myös mielialaa ja saan aikaan muutenkin asioita.

Tassa myos yksi tyottomyyden uhri. Ei uskoisi miten paljon hallaa itsetunnolle puoli vuotta tyottomana tekee. Liian monen tyonhakuun liittyvan pettymyksen jalkeen sita vain "murtuu ja turtuu":

-Ei jaksa enaa kunnolla hakea toita, silla uskoo, ettei niita parhaita paikkoja kuitenkaan saa, kun hakijoita on niin monta ja itse ei mitenkaan voi olla parempi kuin ne parhaat tassa joukossa. So why bother (hirvean negatiivista, tiedan, mutta tallaiseksi sita ennen itsevarman ihmisen ajattelumaailma muuttuu kun elamasta tulee virikkeetonta ja positiivisia haasteita ei ole tarpeeksi)

-Ei jaksa nousta ylos sangysta aikaisin, silla energiaa ei ole enaa kuten ennen (ei vain jaksa, vaikka tietaa, etta sangyssa makoilu on taysin ajantuhlausta)

-Ei viitsi lahtea kotoa minnekaan arkipaivisin jos ei ole pakko (itse huolestuin kun huomasin, etta jopa kauppareissut alkoivat tuntumaan sinne yksin mentaessa jotenkin ahdistavilta)

jne.



Oma pelastukseni on ihana poikaystava, jonka kanssa tehdaan kaikkea kivaa viikonloppusin. Jotenkin sita energiaakin onkin niin paljon enemman talloin, ja taman avulla jaksan.

Asutaan ulkomailla, joten perheesta ja ystavista koostuvaa tukiverkkoa ei juurikaan ole ymparilla. Uskoisin, etta tyottomyyteni tuntuu sosiaalisten kontaktien puuttumisen takia vielakin haastavammalta.



Tsemppia kaikille tyottomille, vaikka kuinka ahdistavalta tuntuukin , niin yrittaka ajatella positiivisesti. Ja kuten ehdotettu, tarkeinta on keksia itselle jotakin mieleista tekemista kodin ulkopuolella (harrastus, vapaaehtoistyo ym.), silla ahdistus ja masennus vain pahenevat jos sosiaaliset kontaktit jaavat pois.

helpottavaa, etten ole ainoa jolla on tuollaisia fiiliksiä. Itse olen ollut työttömänä vasta reilun kuukauden, mutta muutaman viikon jo on ollut juuri kuvailemanne olo. En olisi ikinä uskonut että MINÄ muutun tällaiseksi. :(

Asutaan ulkomailla, joten perheesta ja ystavista koostuvaa tukiverkkoa ei juurikaan ole ymparilla. Uskoisin, etta tyottomyyteni tuntuu sosiaalisten kontaktien puuttumisen takia vielakin haastavammalta.

täällä kans ulkomailla asuva työtön. Mutta luulen, että kotimaassakin työttömyydestä aiheutuva häpeä ja stigma saisi minut linnoittautumaan kotiin. Ja kuka mua viikolla edes ehtisi nähdä, kun kaikki ovat töissä. Täälläkään en ole tutustunut uusiin ihmisiin, kun heti esittäytyessä kysytään työstä ja vaivaannutaan, kun sitä ei ole. Ei tule luontevia kontakteja, mitä työn kautta tulisi. Mutta eipä Suomessakaan tullut työkavereita nähtyä kuin töissä.

enää mistään töistä enkä haluaisi olla töissä. Kuitenkin olen hyvä työssäni ja selviän kyllä, ja saan siitä ajoittain jopa mielihyvää. Silti haluaisin vaikka katkaista jalkani, jotta saisin luovuttaa ja olla pitkään pois työelämästä. Enkä ole masentunut, inhoan vain työarkea, sitoutumista työhön ja elämistä huonolla palkalla ja vähällä vapaa-ajalla.

tuntuu että normaali vaikkakin inhottava ilmiö. Olen nimittäin säännöllisesti kotona-töissä-kotona-töissä, vuodesta toiseen. Ja joka kerta käy kuvailemallasi tavalla. Jos olet ollut ennen työttömyyttä sosiaalinen ihminen niin mitään hätää ei ole. Alkukankeuden jälkeen solahdat taas normaaliin sosiaalisempaan rooliisi.