Onko täällä jollain ollut hyvä äiti? Millaisia piirteitä muistat lapsuudesta tai nuoruudesta äitiin liittyen?

On aina ollut tukena ja turvana! Jaksaa kuunnella ja antaa hyviä neuvoja. Toivoisin todella, että minun tytär ajattelee joskus minusta samalla tavalla kuin minä mummostansa.

ja kuuntelemaan meitä lapsia.

Välillä on niin paha mieli kun pahimpina murkkuvuosina ei osannut arvostaa äidin huolenpitoa ja rakkautta. Aina hän oli valvomassa kun tulin kotiin, rajat oli tiukat ja hän oli säännönmukainen, äidin sanaan pystyi luottamaan.

Rajat ja rakkautta, niitä minä haluan omalle lapselleni antaa, sekä aikaa, aikaa ja aikaa.

Tänä päivänä huomaan toimivani ihan samoin kuin oma äitini omalla kohdallani.

että yrittää olla oman äitinsä kaltainen, jos on ollut hyvä äiti. Itse en joka asiassa allekirjoita oman äitini " hyvyyttä" , joten uskoisin että minulla on vaikeampaa tietää millainen hyvä äiti on. Kasvatus ei todellakaan ole helppoa...

Äitini työnsä luonteen puolestakin äiti oli paljon kotona (ala-asteen ope) ja usein siis jo meidän tultua koulusta. Päiväkodissakin oltiin aina vaan semmoset 5h. Oli ihana tunne, kun meidän äippä tuli ekojen joukossa hakemaan kotiin tarhasta:)



Muistan koulu-ajoilta hetkiä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen. Joka iltapäivä odotettiin toinen toistamme kotiin ja ketettiin yhdessä kahvit ja syötiin pullat ja turistiin niitä näitä. Se oli meidän kahden ' laatuaikaa' .



Äiti oli ns. pullatuoksuinen äiti, joka leipoi lähes aina jotakin. Oli ihana tunne tulla iltaisinkin kotiin, kun kotona tuoksui pulla ja äiti hääräsi keittiössä essu päällä.



Äiti ei koskaan huutanut meille (3 lasta). Jos suuttui, korotti ehkä ääntään ja osasi todella hienosti vedota meidän tunteisiin ns. pahoittamalla oman mielensä. Koskaan en saanut tukistusta taikka luunappia, vaikka teininä useasti olisin sitä ansainnutkin.



Äiti osasi olla läsnä ja puhua oikein juuri iän vaatimalla tasolla. Teininä ei paasannut tai mäkättänyt vaan kertoi faktat ja luotti meihin. Luottamus puolin ja toisin toi mukanaan sen, että soitimme ' kartsalta' aina kotiin ja kerroimme missä olemme ja kenen kanssa jne, vaikkei välttämättä olisi tarvinnut edes. Äiti ja isä olivat silti aina valmiita hakemaan meidät kotiin vaikka maailman ääristä.



Ei ollut asioita, joita ei olis äidille voinut puhua. Äitikin kertoi avoimesti omista tunteistaan ja esim. heidän (isän ja äidin) asioistaan, mitään ei salailtu tai piiloteltu... (paitsi joskus tupakka-askia jne..;))



ollessani pieni, äiti vietti meidän kanssa kaikki kesät mökillä. Ihania muistoja on lukemattomia niin marjametsältä, veneretkiltä kuin lukuhetkistä sadessäällä mökin sohvalla.



Äiti vaati aika paljon, esim. viikkorahan eteen meidän oli jo suht pienenä ainakin siivottava oma huone ja osallistuttava kodin hommiin, esim. tiskikoneen tyhjennykseen jne. Tästä joskus niskoteltiin, mutta myöhemmin olen osannut arvostaa tätä metodia: raha kun ei kasva puussa.



Äiti oli ja on edelleen nuorekas ja menossa mukana. Meidät on aina puettu hyvin ja käytöstavat opetettu pienestä pitäen. Joskus vihasin sitä, että huomauteltiin maiskutuksesta tai kyynärepäiden pidosta pöydällä, mutta nyt osaan sitäkin arvostaa:)



Rajat ja rakkaus- siinäpä se resepti:) Ja niin, se aito läsnä olo.



t.2 lapsen äiti

yleensä keskustelua käydään negatiivisista asioista ja ominaisuuksista. positiivinen näkökulma on kuitenkin paljon rakentavampi! lisää samaa positiivista näkökulmaa palstalle jatkossakin! yritän tämän myös itse muistaa...

Oma äitini oli kai ihan tavallisen hyvä, eli hänessä oli hyvät ja huonotkin puolensa. Menetti malttinsa todella helposti ja räyhäsi, mutta sitten taas tuli aina pyytämään anteeksi ja selitti, että aikuisillakin menee välillä hermot, vaikka ei pitäisi, ja jutteli rauhallisesti asiasta, josta oli riitaa tullut.



Kuitenkin sitten saattoi luottaa siihen, että jos oli tosi kyseessä, äidille saattoi tuoda jos jonkunlaista asiaa, eikä tarvinut pelätä, että asia olisi mennyt vain huudoksi. Eli että kyllä äiti saattoi olla vihainen, mutta että ymmärsi, ja tärkeämmät asiat menivät riitelyn edelle. Eli saatoin tuoda kotiin humalaiset kaverit, jos olivat ihan kännissä enkä tiennyt, mitä heille tehdä, ja äitini saattoi olla vähän vihainen siitä, että oltiin oltu juomassa, mutta ensisijaisesti sanoi, että hyvä kun älysin tuoda kaverit turvaan ja huolehti kavereista ja aamulla sitten vielä (minun häpeäksi silloin) " jutella vakavasti" kahdestaan kaverin kanssa...



Vaan hankala sanoa, mikä tietty juttu olisi tehnyt äidistä tavallista paremman äidin. Aina sitä vaan tiesi, että äiti rakasti ja välitti (hän tahtoi joka aamu halatakin, mikä oli kivaa, vaikka teininä muuta teeskentelinkin), kehui ja piti minusta, ja oli aina turvallisesti taustalla, jos häntä tarvitsi.

Ne kai ne tärkeät asiat ovat. Ja läsnä voi olla myös työtätekevä äiti. Se on se henkinen läsnäolo, mikä on tärkeää.



Omassa äidissäni ihailen tosi paljon myös sitä, miten paljon hän on lapsiaan kunnioittanut ja hyväksynyt jokaisen sellaisena kuin on. Äiti on opettanut meille, mikä on oikein ja mikä väärin. Äidiltä olen oppinut sellaista suoraselkäisyyttä ja rehellisyyttä, joka tuntuu olevan varsin harvinaista nykyään. Toivottavasti osaan opettaa samat asiat omille lapsilleni.

Äiti ei suinkaan aina ole ollut täydellinen, mutta aina olen kokenut voivani luottaa. Äiti on aina ollut ja edelleen on se, jolta voi kysyä, jonka elämänkokemus, näkemys ja tiedot ovat enemmän kuin minun, mutta sellaisella tavalla, että koen aina voivani turvata niihin.



Äiti on aina kuunnellut, ymmärtänyt ja tukenut minua. Pienestä pitäen olen äidin kanssa käynyt keskusteluja hyvinkin tärkeistä ja isoista asioista - äiti ei ole koskaan aliarvioinut käsityskykyäni.



Meidän äiti oli lapsuudessani yleensä aina kiireinen - oli työtä, opiskelua, talon remonttia, isän asioista huolehtimista, monenlaista. Äiti saattoi tulla myöhään kotiin ja olla lauantain opinnoissa. Kotona ei ollut pullantuoksuista tai edes siistiä - minä siivosin jossain vaiheessa useammin kuin äiti. Tarhaiässä minut ja veljeni haettiin yleensä viimeisinä. Monesti äiti menetti hermonsa ja huusi meille - riideltiin ja paiskottiin ovia. Kuitenkaan en missään vaiheessa menettänyt luottamustani äitiin, koska äiti oli kuitenkin niin täydellisesti meille, meitä varten, meidän kanssamme.



Minulle tärkeimpiä muistoja lapsuudesta ovat yhteiset iltahetket, kun äiti luki, lauloi ja kertoi tarinoita. Tuutulaulut ovat minulle edelleen hirveän tärkeitä ja niistä tulee turvallinen, lämmin olo. Pikku Pegasos on täynnä tuttuakin tutumpia runoja. Pitkiäkin kirjoja luettiin jo varhain - äiti on vaikuttanut ajatteluuni enemmän kuin kukaan tai mikään antamalla haastetta turvallisissa puitteissa.



Soitan edelleen äidille, jos en itse osaa tai kykene. Äiti löytää aina ratkaisun, tai ainakin oikeat sanat. :)

Onpa ihana kuulla, että " poissaolevakin" äiti voi olla hyvä äiti. Että ei tarvitse olla pullantuoksuinen äiti suoraan Kotilieden 30-luvun kannesta. Tekstistäsi tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että ehkä minäkin veilä onnistun olemaan hyvä äiti omille lapsilleni, vaikka käynkin töissä ja välillä räyhään. Toisaalta myös kerron paljon tarinoita ja luen kirjoja ja jutustelen.



Oma äitini taas ei ollut kovin häävi näin suoraan sanottuna, mutta se onkin jo ihan eri asia. Hän oli aina henkisesti poissaoleva ja itse asiassa on aika itsekeskeinen persoona, sellainen tyypillinen marttyyriäiti. Mutta on hänestä ihan lämpimiäkin muistoja. Tuntuu kuitenkin, että vasta nyt yli kolmekymppisenä pystyn olemaan ahdistumatta äidin kanssa.

Eikä tietysti tarvitse kenenkään ollakaan täydellinen äiti.



Minusta oli ihanaa, kun äiti oli yleensä kotona. Silloin kun hän teki jonkun sijaisuuspätkän, minun piti olla hoidossa ja inhosin sitä. Myöhemmin oli kivaa, kun äiti oli kotona kun tulin koulusta. Tehtiin yhdessä läksyt ja äiti oli hetken ihan vaan mun kanssa, ennen kuin isommat sisarukset tulivat koulusta. Kaveritkin tulivat yleensä meille, kun heidän omat vanhempansa olivat töissä. Äiti oli just semmonen pullantuoksuinen emonen.



Äiti oli (ja on) rauhallinen, ei huutanut ikinä, eikä oikein suuttunutkaan. Hän oli mahdottoman kiltti ja hyväsydäminen. Lapsuuteni oli erittäin onnellinen.



Murrosiässä oli vaikeuksia, kun äiti ei edelleenkään suuttunut ja sekös mua ärsytti. Välit olivat aika viileät jonkin aikaa, mutta onneksi aikuistuminen toi mullekin ymmärrystä ja meillä on oikein hyvät välit. Äitini on myös oikein sellainen vanhanajan mummo lapsilleni; loruilee, satuilee, laulaa, kertoo omasta lapsuudestaan, antaa aikaansa eikä pelkästään tavaraa. Lapseni rakastavan mummoaan varmaan yhtä paljon kuin äitiään.



Itsekin olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, mutta en ihan niin pitkälle kuin äitini. Muutenkaan emme ole ihan samanlaisia äiteinä, mutta olen yrittänyt ottaa hänestä mallia joissakin aioissa.

äitini hyvät puolet olivat ja ovat ne, että hän jaksaa kuunnella ja keskustella vaikka kuinka kauan, jos mulla on joku ongelma. Hän jaksoi tarvittaessa opettaa ja auttaa läksyissä.

Itsekin toivon olevani hyvä äiti ja kiva kuulla toisten muistoja lapsuudesta.



Itselle kolahti tuo ajan antaminen. Olen yrittänyt olla mahdollisen paljon läsnä, mutta turhan usein on muka jotain kotihommia...niitä olen nyt jättänyt odottamaankin, jos lapsilla on asiaa yms.