Lue keskustelun säännöt.
Miten masennus eroaa surusta?
29.12.2012 |
Olen pitkään miettinyt näitä masennuskertomuksia täällä. Olen yrittänyt miettiä, olenko itse ollut joskus masentunut.
Olen toki ollut niin uupunut, että olen maannut sohvalla koko päivän tekemättä mitään järkevää. Olen ollut allapäin ja itkeskellyt. Olen tuntenut itseääliä ja arvottomuutta.
Mutta minusta kaikki nämä ovat olleet surua. Surua oman itsen puolesta, surua tilanteen puolesta. Ja suru poistuu suremalla.
Tai sitten mielialan laskuni on kertonut pelosta. Tulevaisuuden pelosta. Voimakkaiden tunteiden pelosta. Pelosta, että tunnen itseni arvottomaksi. Pelosta, että joku voi henkisesti satuttaa minua. Pelko poistuu tiedostamalla pelon.
Mitä masennuksessa on erilaista?
Niin - ja minut on petetty ja jätetty, eikä elämä ole minuakaa silkkihansikkain kohdellut. Yritän vain ymmärtää, mitä masennus on.
Kommentit (32)
Suurin ero suruun minusta on, että minulla ei ollut MITÄÄN syytä surra. Tilanteeni oli itse asiassa mitä parhain. Minulla oli ihana miesystävä, olin juuri valmistunut, nuori, terve ja kaunis, kaikki mahdollisuudet edessä - ja sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta paha olo, joka romutti kaikki haaveeni. Sille ei ollut mitään psyykkistä eikä ulkoista syytä, yhtäkkiä vaan tuntui ettei millään ole mitään merkitystä, ei mitään ole tavoiteltavaa. On vain ahdistus ja paha olo loputtomiin.
Kai siihen jokin syy on? Terapeutit sanovat, että tämän hetken kivusta - jos joku vaikka loukkaa sinua ja suutut siitä - 95 % johtuu menneisyydestä, ei itse loukkauksesta. Että jokin menneessä, tiedostamattomassa, alitajunnassa, reagoi.
Äitini kertoi kerran samasta masennuksesta kuin sinä. Hän sairastui keski-iässä. Taustalta löytyi sodan pelot. Hän oli syntynyt sota-aikaan, eli ei suoraan muistanut mitään.
Se on tietty vaikeaa, jos ei saa otetta siitä pahasta olosta. Voiko ajatella, että minulla oli (onneksi?) selkeä syy ja siksi pystyin kanavoimaan ahdistukseni suruksi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsemurhia ja surua lähipiirissä.
En jaksa muiden ongelmia vaikka koulutus olisi alalle. En pystynyt auttamaan edes rakkaintani, miten voisin auttaa muitakaan?
Suurin ero suruun minusta on, että minulla ei ollut MITÄÄN syytä surra. Tilanteeni oli itse asiassa mitä parhain. Minulla oli ihana miesystävä, olin juuri valmistunut, nuori, terve ja kaunis, kaikki mahdollisuudet edessä - ja sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta paha olo, joka romutti kaikki haaveeni. Sille ei ollut mitään psyykkistä eikä ulkoista syytä, yhtäkkiä vaan tuntui ettei millään ole mitään merkitystä, ei mitään ole tavoiteltavaa. On vain ahdistus ja paha olo loputtomiin.
Kai siihen jokin syy on? Terapeutit sanovat, että tämän hetken kivusta - jos joku vaikka loukkaa sinua ja suutut siitä - 95 % johtuu menneisyydestä, ei itse loukkauksesta. Että jokin menneessä, tiedostamattomassa, alitajunnassa, reagoi.
Äitini kertoi kerran samasta masennuksesta kuin sinä. Hän sairastui keski-iässä. Taustalta löytyi sodan pelot. Hän oli syntynyt sota-aikaan, eli ei suoraan muistanut mitään.
Se on tietty vaikeaa, jos ei saa otetta siitä pahasta olosta. Voiko ajatella, että minulla oli (onneksi?) selkeä syy ja siksi pystyin kanavoimaan ahdistukseni suruksi.
ap
sairastuin ilman syytä, ja paranin ilman syytä ja hoitoa. Vuoden se kesti se paha olo ja sitten meni pois. Mitään traumoja en käsitellyt, en syönyt lääkkeitä (minulle määrättiin niitä mutten halunnut syödä), mitkään ajatustavat ei muuttuneet. Se oli vaan vähän kuin flunssa joka joskus tulee, on aikansa ja sitten menee itsestään pois.
t. 2
Itsemurhia ja surua lähipiirissä.
En jaksa muiden ongelmia vaikka koulutus olisi alalle. En pystynyt auttamaan edes rakkaintani, miten voisin auttaa muitakaan?
Surua rakkaimpasi puolesta, surua omasta riittämättömyydestä. Ja sitä pelkoa: pelkoa, ettei jatkossakaan riitä eikä pysty, vaikka on koulutustakin.
Eikö?
Suurin ero suruun minusta on, että minulla ei ollut MITÄÄN syytä surra. Tilanteeni oli itse asiassa mitä parhain. Minulla oli ihana miesystävä, olin juuri valmistunut, nuori, terve ja kaunis, kaikki mahdollisuudet edessä - ja sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta paha olo, joka romutti kaikki haaveeni. Sille ei ollut mitään psyykkistä eikä ulkoista syytä, yhtäkkiä vaan tuntui ettei millään ole mitään merkitystä, ei mitään ole tavoiteltavaa. On vain ahdistus ja paha olo loputtomiin.
Kai siihen jokin syy on? Terapeutit sanovat, että tämän hetken kivusta - jos joku vaikka loukkaa sinua ja suutut siitä - 95 % johtuu menneisyydestä, ei itse loukkauksesta. Että jokin menneessä, tiedostamattomassa, alitajunnassa, reagoi.
Äitini kertoi kerran samasta masennuksesta kuin sinä. Hän sairastui keski-iässä. Taustalta löytyi sodan pelot. Hän oli syntynyt sota-aikaan, eli ei suoraan muistanut mitään.
Se on tietty vaikeaa, jos ei saa otetta siitä pahasta olosta. Voiko ajatella, että minulla oli (onneksi?) selkeä syy ja siksi pystyin kanavoimaan ahdistukseni suruksi.
ap
sairastuin ilman syytä, ja paranin ilman syytä ja hoitoa. Vuoden se kesti se paha olo ja sitten meni pois. Mitään traumoja en käsitellyt, en syönyt lääkkeitä (minulle määrättiin niitä mutten halunnut syödä), mitkään ajatustavat ei muuttuneet. Se oli vaan vähän kuin flunssa joka joskus tulee, on aikansa ja sitten menee itsestään pois.
t. 2
Uskon kyllä, että itse ajattelet, ettei mikään muuttunut. Mutta minä uskon siihen alitajuntaan ja sen voimaan. Jotain sinussa tapahtui.
Kyllä flunssassakin jotain tapahtuu: virus lähtee pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isoja asioita pienistä, helppoja vaikeista. Jo sekin tuntuu lähes mahdottomalta että pystyisi menemään töihin maanantaina, vaikka siellä ei edes odota mikään uskomaton katastrofi.
Olen masentunut ja pelkään että tuhoan elämäni, sillä en pysty sietämään normaalin (?) työelämän paineita missään määrin, kuten en myöskään normaalin (?) parisuhteen tai äitiyden paineita.
Surua olen tuntenut kun on ollut siihen aihetta, esim. läheisten kuollessa. Se on ihan eri asia.
Itsemurhia ja surua lähipiirissä.
En jaksa muiden ongelmia vaikka koulutus olisi alalle. En pystynyt auttamaan edes rakkaintani, miten voisin auttaa muitakaan?
Surua rakkaimpasi puolesta, surua omasta riittämättömyydestä. Ja sitä pelkoa: pelkoa, ettei jatkossakaan riitä eikä pysty, vaikka on koulutustakin.
Eikö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennuksesta lienee reaktiivista, se voi kyllä puhjeta ilman syytäkin.
Omasta kokemuksesta sanoisin, että vakava masennus on miljoona kerta voimakkaampi ja pahempi tunne kuin suru. Olen kokenut molemmat. Lisäksi masennuksen aiheuttama totaalinen toimintakyvyn menetys erosi surun aiheuttamasta apatiasta. Surevana voimat oli tosi vähissä, mutta kykenin sentään esimerkiksi suihkuun - ja halusinkin peseytyä. Masentuneena en välittänyt, vaikka olin ollut kaksi viikkoa pesemättä ja haisin. Kerran laskin alleni sohvalle, koska en kyennyt nousemaan vessaan. En vain kyennyt.
Sekä surua että masennusta on monia eri vaikeusasteita. Ap on varmasti oikeassa siinä, että osa niiden tunneskaaloista ja kokemuspohjasta on yhteisiä. Olen myös surrut sitä, että sairastuin vaikeaan masennukseen.
isoja asioita pienistä, helppoja vaikeista. Jo sekin tuntuu lähes mahdottomalta että pystyisi menemään töihin maanantaina, vaikka siellä ei edes odota mikään uskomaton katastrofi.
Olen masentunut ja pelkään että tuhoan elämäni, sillä en pysty sietämään normaalin (?) työelämän paineita missään määrin, kuten en myöskään normaalin (?) parisuhteen tai äitiyden paineita.
Surua olen tuntenut kun on ollut siihen aihetta, esim. läheisten kuollessa. Se on ihan eri asia.
Kun toivuin avioerosta ja hylkäämisestä, niin oli päiviä, että söin pelkkiä muroja, kun kaapissa ei ollut mitään. Tein töitä täysin puoliteholla, ihme, ettei kukaan valittanut minusta.
Minä näen surun laajemmin, en vain kuolemaan liittyen. Näen, että suru liittyy kaikkiin elämän menetyksiin, niin pieniin kuin isoihin. Suru voi liittyä siihen, että on koko elämän unelmoinut olevansa jotain ja sitten eräs päivä tajuaa, ettei olekaan sellainen kuin unelmoi ja jollainen haluaisi olla. Siitä tulee suru, ettei toive toteutunutkaan.
Ja kun luen tekstiäsi, näen taas siellä surua ja pelkoa:
pelkäät maanantaita, koska et tiedä, miten pärjäät. Pelkäät, että tuhoat elämäsi.
Tunnet surua, että olet jo tuhonnut elämääsi joltain osin. Olet surullinen, ettet kestä paineita. Pelkäät edessä olevia paineita.
Toivon sinulle voimia ja paineiden sietokykyä. Jossain on apu sinulle. Älä lakkaa etsimästä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennuksesta lienee reaktiivista, se voi kyllä puhjeta ilman syytäkin.
Omasta kokemuksesta sanoisin, että vakava masennus on miljoona kerta voimakkaampi ja pahempi tunne kuin suru. Olen kokenut molemmat. Lisäksi masennuksen aiheuttama totaalinen toimintakyvyn menetys erosi surun aiheuttamasta apatiasta. Surevana voimat oli tosi vähissä, mutta kykenin sentään esimerkiksi suihkuun - ja halusinkin peseytyä. Masentuneena en välittänyt, vaikka olin ollut kaksi viikkoa pesemättä ja haisin. Kerran laskin alleni sohvalle, koska en kyennyt nousemaan vessaan. En vain kyennyt.
Sekä surua että masennusta on monia eri vaikeusasteita. Ap on varmasti oikeassa siinä, että osa niiden tunneskaaloista ja kokemuspohjasta on yhteisiä. Olen myös surrut sitä, että sairastuin vaikeaan masennukseen.
Olet kokenut kovia. Tuo taitaa olla masennuksen äärimuoto. Toivottavasti olet jo elämässä kiinni.
Niin, ehkä masennus voi puhjeta ilman syytä, ei kaikkeen ole syytä. Ja vaikka olisikin syy, niin itseään ei tarvitse siitä syyllistää.
ap
miettiin näitä ja muistaakseni luennoitsija oli sitä mieltä että masennus ja suru ovat hyvinkin lähellä toisiaan. Harmittavasti en muista nyt tarkemmin. Oliskohan se masennus ollut suruun sairastumista tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja surevan ja masentuneen ero on, että sureva ei itse koe huonommuutta häntä kohdanneen menetyksen takia. Masentunutta vaivaa myös syyllisyys.
Tämä siis luentomateriaaleista vuodelta 2009.
miettiin näitä ja muistaakseni luennoitsija oli sitä mieltä että masennus ja suru ovat hyvinkin lähellä toisiaan. Harmittavasti en muista nyt tarkemmin. Oliskohan se masennus ollut suruun sairastumista tms.
miettiin näitä ja muistaakseni luennoitsija oli sitä mieltä että masennus ja suru ovat hyvinkin lähellä toisiaan. Harmittavasti en muista nyt tarkemmin. Oliskohan se masennus ollut suruun sairastumista tms.
Voisiko ajatella, että jos ihminen ei pääse surustaan yli, niin hän masentuu? Tai hän ei löydä surunsa alkuperää, ja siksi masentuu?
Minun versioni surusta on se, että voin olla surullinen siitä, mitä menetin todellisuudessa; voin olla surullinen siitä, että menetin unelmani; siitä, että en olekaan sellainen kuin unelmaminäni olisi; siitä, etten olen äitini/mieheni unelmaihminen; siitä, etten riitä, osaa enkä pysty.
Toki ymmärrän, ettei ihminen ole näin yksioikoinen. Voihan joku masentua juuri sen takia, että saavuttaa kaiken ja sitten putoaa tyhjyyteen kun ei ole enää mitään saavutettavaa. Tai sitten on se tuntematon factor x.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja surevan ja masentuneen ero on, että sureva ei itse koe huonommuutta häntä kohdanneen menetyksen takia. Masentunutta vaivaa myös syyllisyys.
Tämä siis luentomateriaaleista vuodelta 2009.
miettiin näitä ja muistaakseni luennoitsija oli sitä mieltä että masennus ja suru ovat hyvinkin lähellä toisiaan. Harmittavasti en muista nyt tarkemmin. Oliskohan se masennus ollut suruun sairastumista tms.
Minä alan nyt epäillä, että olen ollut masentunut eroni johdosta... Kyllähän minä koin aikamoista huonommuutta, kun minut hylättiin. Mikään ei aiheuta ihmisessä sellaista huonommuuden tunnetta kuin hylkääminen ja riittämättömyys. Pohdin pitkään omaa syyllisyyttäni.
Olen silti sitä mieltä, että sain purettua avioeroon liittyvän masennukseni (?) käsittelemällä surua, syyllisyyttä, häpeää, vihaa ja pelkoa. Oli vapauttaa, kun viimein ymmärsin, että minussa ei ole mitään vikaa. Päätös pettää ja jättää oli miehen. Minun ei tarvitse kantaa hänen vastuutaan.
ap
En muista lukiko näin psykanprujuissa mutta kokemuksen äänellä sanon näin.
Lääkäri kyseli tuntemuksia ja sanoin että masentaa ja niiden oireita. Lääkäri sanoi ettei ole masennusta vaan surua.
En muista lukiko näin psykanprujuissa mutta kokemuksen äänellä sanon näin.
Jos suru jää möykyksi sisään, niin ihan takuulla masentuu. Mutta voiko masentua, jos surun saa kanavoitua oikein ulos?
ap
Luultavasti sulla oli lievää masennusta ja hoidit itseäsi käsittelemällä syyllisyyden, häpeäm ym. tunteita ja sitä myöten pääsit taas "kiinni elämään". Kaikkihän eivät pysty itse käsittelmään näitä tunteita. Hyvä sinä, hieno suoritus :)
ja surevan ja masentuneen ero on, että sureva ei itse koe huonommuutta häntä kohdanneen menetyksen takia. Masentunutta vaivaa myös syyllisyys.
Tämä siis luentomateriaaleista vuodelta 2009.
miettiin näitä ja muistaakseni luennoitsija oli sitä mieltä että masennus ja suru ovat hyvinkin lähellä toisiaan. Harmittavasti en muista nyt tarkemmin. Oliskohan se masennus ollut suruun sairastumista tms.
Minä alan nyt epäillä, että olen ollut masentunut eroni johdosta... Kyllähän minä koin aikamoista huonommuutta, kun minut hylättiin. Mikään ei aiheuta ihmisessä sellaista huonommuuden tunnetta kuin hylkääminen ja riittämättömyys. Pohdin pitkään omaa syyllisyyttäni.
Olen silti sitä mieltä, että sain purettua avioeroon liittyvän masennukseni (?) käsittelemällä surua, syyllisyyttä, häpeää, vihaa ja pelkoa. Oli vapauttaa, kun viimein ymmärsin, että minussa ei ole mitään vikaa. Päätös pettää ja jättää oli miehen. Minun ei tarvitse kantaa hänen vastuutaan.
ap
Ja lisäksi sanotaan, että jos viha ei löydä kunnollista ulospääsyä, se kääntyy kokijaa itseään vastaan ja muuttuu masennukseksi.
Artikkeleissa kuitenkin todetaan yleensä, että masennuksen perimmäistä syytä ei tiedetä. Jokin laukaisee häiriön aivojen välittäjäaineissa. Mutta mikä ja miksi?
Suurin ero suruun minusta on, että minulla ei ollut MITÄÄN syytä surra. Tilanteeni oli itse asiassa mitä parhain. Minulla oli ihana miesystävä, olin juuri valmistunut, nuori, terve ja kaunis, kaikki mahdollisuudet edessä - ja sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta paha olo, joka romutti kaikki haaveeni. Sille ei ollut mitään psyykkistä eikä ulkoista syytä, yhtäkkiä vaan tuntui ettei millään ole mitään merkitystä, ei mitään ole tavoiteltavaa. On vain ahdistus ja paha olo loputtomiin.