Lue keskustelun säännöt.
Isovanhemmattomuus
29.12.2012 |
Olemme aviopari jolla kolme lasta. Ei isovanhempia ole kummaltakaan puolelta eikä muutakaan sukua.
Välillä ärsyttää kovasti kun monet vaan menevät ja tekevät kaikkea ja isovanhemmat auttavat kaikessa.
Itselläni yksikin tuttava perhe jossa isovanhemmat ostivat asunnon, autot, auttavat lasten harrastuksissa (maksavat) vanhemmat saavat käyttää aikansa ja rahansa miten haluavat :)
Tiedän että elämä on ... mutta silti harmittaa...
Meillä viellä kahdella lapsella kolmesta on sairaus missä olemme kiinni joten tasan ei vain käy onnen lahjat :) Jaksamiseen olen hakenut apua vaikka mistä mutta sitten pitäisi olla sitä rahaa millä maksa lisäapua... huokaus...
Kommentit (33)
Isovanhemmuus ei ole hoitoautomaattisuutta. Varsinkaan vammaisen lapsen hoitoautomaatti.
Jos olet omaishoitaja lapsillesi, sinulla on oikeus vapaapäiviin. Kunnilla on tarjota asumispalveluja, missä lapsesi voivat olla jaksolla, jotta saat vapaapäiväsi.
Toiseksi, lapsen vammaisuus ei tarkoita sitä, että äidin pitää jäädä pois töistä. Vammaiselle lapselle löytyy myös hoitopaikka ja käyvät koulua. Koulun jälkeen löytyy iltapäivähoitopaikat.
Oikeassa elämässä en tunne yhtään kehitysvammaisen äitiä, joka olisi jättänyt työpaikkansa lapsensa takia ja olisi kotona. Näitä tapaa vain täällä aihe vapaalla.
"En ole koskaan ymmärtänyt, mihin minä terve aikuinen ihminen tarvitsisin isovanhempien apua. Asunnon kykenen ostamaan itse, auton myös, lapset osaan itse kuljettaa harrastuksiin ja töissäkin kykenen käymään. Minulla on mies, joka osallistuu perheemme elämään eli en todellakaan ole yksin! Jaksamiseen en ole tarvinnut ylimääräistä apua, vaikka meilläkin kahdella lapsella on perussairaus, joka vaikeuttaa arkea. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiinien järjestelmällisyydellä päivät on saatu ihan mukaviksi. Uskoisin, että ap:lla ja kaltaisillaan kyse ei ole niinkään isovanhemmista vaan siitä, että ei ole kasvettu aikuisiksi vaan edelleen halutaan mennä äidin selän taakse elämän hankalissa tilanteissa" En ole ap, mutta itsellä on kaksi sairasta/vammaista lasta, eivätkä isovanhemmat auta. Haluaisin huomauttaa, että sairauksia/vammoja on erilaisia. Miten lapsesi sairaudet vaikeuttavat arkea? Tarvitsevatko kumpikin lapsistasi yhden aikuisen vierelleen koko hereilläoloaikansa? Osaavatko tehdä tarpeensa vessaan? Kykenevätkö kommunikoimaan puhumalla? Kuinka hyvin jaksaisit, jos sinulla olisi kaksi kouluikäistä jatkuvaa valvontaa vaativaa lasta, joista toinen ei ymmärrä puhetta eikä puhu ja kumpikin ovat vaipoissa? Et varmaankaan säästäisi autoa etkä taloa, sillä kumpikaan lasten vanhemmista ei voi käydä töissä. Molemmat omaishoitajia. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiineilla jotenkin selviää päivästä toiseen, mutta työssäkäynnin, asunnon säästämisen ja kunnollisen auton hankinnan voi toki unohtaa. Ehkäpä sinäkin kaipaisit isovanhempien apua tällaisessa tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos. Olen katsastanut myös tämän vaihtoehdon ja on tarjolla MUTTA niille riittä yksi lapsi eli meidän kolmelle lapselle tulisi jokaiselle omansa... mikähän soppa siitä tulisi kun jonkun mummo ei ostaisi/tapaisi/veisi samalla tavalla kuin toisen ... hih... jätin tämänkin vaihtoehdon omaan arvoonsa :)
Kaikki kolme tai ei ketään... joten ei ketään :)
vaikka on rakastavat isovanhemmat. Pointti on juuri se henkilökohtainen huomio lapselle. Yhden tai kahden kanssa mummuillakin on kivaa, kolmen kanssa työleiri!
AP:lle kovasti jaksamista.
Juteltiin juuri miehen kanssa viimeyönä menneestä vuodesta ja toiveista tulevalle. Ja mies totesi että viime vuosi oli ekaa kertaa pitkiin aikoihin vapaampi ja rennompi. Meillä on neljä lasta jotka ovat kasvaneet jo vähemmän hoidettaviksi. Kaikilla on pitkäaikaissauraus (yhdellä useita). Sairauksienkin kanssa on helpottanut ajan kanssa vaikka välillä elämä oli todella rankkaa ja tuntui ettei jakseta millään vaikka saatiinkiin apua paljon myös isovanhemmilta tosin ei heidän hoitoon voinut jättää sairaita lapsia kuin pieneksi hetkeksi. Mutta muuten isovanhemmat antoivat apua sitten paljon.
Nyt kun elämä on helpottunut tuntuu mietittiin josko nyt voitaisiin ruveta tukiperheeksi joko virallisesti tai epävirallisesti. Olisi kiva olla jollekkin lapsikatraalle esim "serkkula". Meille mahtuisi välillä päiväksi isompikin porukka lapsia touhuamaan ja lapset rakastavat seuraa.
En tiedä mitä kautta löytyisi sopiva perhe sillä meillä on kyllä paljon tuttuja lapsiperheitä mutta kaikilla tuntuu olevan niin hyvä tilanne että mielummin tarjoaisi apuaan jollekkin joka oikeasti tarvitsisi apua.
"En ole koskaan ymmärtänyt, mihin minä terve aikuinen ihminen tarvitsisin isovanhempien apua. Asunnon kykenen ostamaan itse, auton myös, lapset osaan itse kuljettaa harrastuksiin ja töissäkin kykenen käymään. Minulla on mies, joka osallistuu perheemme elämään eli en todellakaan ole yksin! Jaksamiseen en ole tarvinnut ylimääräistä apua, vaikka meilläkin kahdella lapsella on perussairaus, joka vaikeuttaa arkea. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiinien järjestelmällisyydellä päivät on saatu ihan mukaviksi. Uskoisin, että ap:lla ja kaltaisillaan kyse ei ole niinkään isovanhemmista vaan siitä, että ei ole kasvettu aikuisiksi vaan edelleen halutaan mennä äidin selän taakse elämän hankalissa tilanteissa" En ole ap, mutta itsellä on kaksi sairasta/vammaista lasta, eivätkä isovanhemmat auta. Haluaisin huomauttaa, että sairauksia/vammoja on erilaisia. Miten lapsesi sairaudet vaikeuttavat arkea? Tarvitsevatko kumpikin lapsistasi yhden aikuisen vierelleen koko hereilläoloaikansa? Osaavatko tehdä tarpeensa vessaan? Kykenevätkö kommunikoimaan puhumalla? Kuinka hyvin jaksaisit, jos sinulla olisi kaksi kouluikäistä jatkuvaa valvontaa vaativaa lasta, joista toinen ei ymmärrä puhetta eikä puhu ja kumpikin ovat vaipoissa? Et varmaankaan säästäisi autoa etkä taloa, sillä kumpikaan lasten vanhemmista ei voi käydä töissä. Molemmat omaishoitajia. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiineilla jotenkin selviää päivästä toiseen, mutta työssäkäynnin, asunnon säästämisen ja kunnollisen auton hankinnan voi toki unohtaa. Ehkäpä sinäkin kaipaisit isovanhempien apua tällaisessa tilanteessa?
ja lapset koulussa. Teillä on aika uskmaton kunta, jos tuollainen sallitaan. Jopa taas lapset ovat hengityslaitteessa kotona, on heille mahdollisuus saada ympärivuorokautinen hoitorinki ja vanhemmat luopuvat omaishoitajuudesta ja menevät töihin.
ja olen hyvin onnellinen siitä. Olet oman onnesi seppä eikä kukaan tule siitä sinulle vinoilemaan eteenkin juuri nämä vanhemmat ja isovanhemmat. Vanhemmista ei ole muuta kuin harmia. Yleensä sukulaisista ei ole muuta kuin harmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja isovanhempia on viisi kappaletta. Jos mä annan sulle kaksi isovanhempaa annatko sä mulle lapsen?
Lapsettomuushoidoissa en ole ollut , mutta kesken" menoja on ollut ja lapset eivät koskaan ole olleet itsestään selvyys minulle.
Sairauksieni takia olen ollut rankoissa hoidoissa joissa lääkitys on ollut sitä luokkaa että raskaaksi tulo ei ole ollut mahdollista, vaikka olisinkin tullut silloin niin keskenmeno olisi lääkityksen takia tullut.
Kysymys ei nyt ole väkisin isovanhempien "saamisesta" vaan siitä että olen tällähetkellä VÄSYNYT ja sitä halusin vaan purkaa jossain.
Elämän tilanteita on monia, mukavaa että asia on herättänyt näinkin paljon keskustelua. Minua väsyttää ja henkistä/fyysistä tukea olisi ollut mukava saada isovanhemmilta - minulle se ei kuitenkaan ole ollut mahdollista ja nyt elän siis tätä elämää :) Katsotaan mitä uusi vuosi tuo tullessan , eihän sitä koskaan tiedä mitä edessä on , onneksi asioita voi jättää taakseen :)
Nokka kohti uutta seikkailua , tsemppiä kaikille tasapuolisesti :)
ps. lapsista en ole valittettavasti valmis luopumaan... :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta silti sulla on oikeus surra ja harmitella asiaa, joap kadehtia niitä, joilla on.
Kohta varmaan joku neropatti tulee huutamaan, että olisit miettinyt ennen kuin teit lapset ilman isovanhempia...
Älä välitä niistä, mä ainakin ymmärrän sua, vaikken auttaa osaakaan.
Oletko tsekannut onko lähistöllä varamummo/-pappa tms. toimintaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos. Olen katsastanut myös tämän vaihtoehdon ja on tarjolla MUTTA niille riittä yksi lapsi eli meidän kolmelle lapselle tulisi jokaiselle omansa... mikähän soppa siitä tulisi kun jonkun mummo ei ostaisi/tapaisi/veisi samalla tavalla kuin toisen ... hih... jätin tämänkin vaihtoehdon omaan arvoonsa :)
Kaikki kolme tai ei ketään... joten ei ketään :)
Kiitos 2:selle. Näin olen ajatellut ja rehellisesti sanoen KADEHDIN niitä joilla on ympärillä hyvät tukiverkot. Valitettavasti en tiennyt silloin ennen lapsia, lapsia tehdessäni kuinka väsyneeksi ihminen itsensä voi ajaa... mutta tässä ollaan ... hengissä... lapset ovat nyt jo hiukan isompia joten olen saanut univelkojakin hiukan nukuttua :)
Itse olemme saaneet , lähinnä minä valvoa ja rämpiä eteenpäin kun lapsemme olivat pieniä. Kotiapua ei täällä enää siihen aikaan saanut edes sosiaalitomiston kautta. Lapsiemme olisi pitänyt olla LASTENSUOJELUN asikkaita jotta olisimme saaneet apua kotiin yhteiskunnalta. Outoa että ennakoivaa työtä ei enää tehdä ???
Mieheni opiskelee, minä töissä, talous tiukoilla. Itselläni on myös kroonisia sairauksia eri kuin kahdella lapsistamme joten tukea/apua olisimme välillä tarvinneet ja tarvitsisimme edelleen.
Pää pystyyn ja tuulta päin - elämä kantaa ja jos ei kanna niin silloin on aika luovuttaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nyt ihmiset omien lastensa hoitoon tarvii, meilläkin on 2 ja isovanhemmat kaukana mutta sitten huomasin että ap:lla onkin kaksi sairasta lasta...
Minusta kyllä Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa palvelut tuollaisissa tilanteissa pitäisi tulla yhteiskunnalta, eikä niin että ihminen on sen varassa, sattuuko olemaan sukulaisia riittävän lähellä ja halukkaita lapsia hoitaamaan / auttamaan...
Mun poika on 14-vuotias.Hän on ollut vanhemmillani hoidossa 3 kertaa...hahahaaa
Niin että ei ne kaikki vanhemmat ole niin kiinnostuneita jälkipolvista...äitini oli aina niiiin väsynyt..sairas..jne...
Toivottavasti hän ymmärtää kohta vanhetessaan., että kodinhoitoapua ym. ruohonleikkausta saa ihan ostaa hintaan 30 e+alv/h...............
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos 2:selle. Näin olen ajatellut ja rehellisesti sanoen KADEHDIN niitä joilla on ympärillä hyvät tukiverkot. Valitettavasti en tiennyt silloin ennen lapsia, lapsia tehdessäni kuinka väsyneeksi ihminen itsensä voi ajaa... mutta tässä ollaan ... hengissä... lapset ovat nyt jo hiukan isompia joten olen saanut univelkojakin hiukan nukuttua :)
Itse olemme saaneet , lähinnä minä valvoa ja rämpiä eteenpäin kun lapsemme olivat pieniä. Kotiapua ei täällä enää siihen aikaan saanut edes sosiaalitomiston kautta. Lapsiemme olisi pitänyt olla LASTENSUOJELUN asikkaita jotta olisimme saaneet apua kotiin yhteiskunnalta. Outoa että ennakoivaa työtä ei enää tehdä ???
Mieheni opiskelee, minä töissä, talous tiukoilla. Itselläni on myös kroonisia sairauksia eri kuin kahdella lapsistamme joten tukea/apua olisimme välillä tarvinneet ja tarvitsisimme edelleen.
Pää pystyyn ja tuulta päin - elämä kantaa ja jos ei kanna niin silloin on aika luovuttaa :)
Itsekin otin yhteyttä toisen lapsen ollessa pieni, tuntui ettei jaksa. Mitään apua emme saaneet tosin mutta ei siitä haittaakaan ollut.
Olemme miehen kanssa molemmat todella huonoista lapsuuskodeista, lapsena koettu kaltoinkohtelu ym ovat yhdistävä tekijä. Meillä on lapsilla teoriassa 4 eläkeläisisovanhempaa, käytännössä ei yhtään. Lapset ei tunne isovanhrmpia koa he eivät jaksa, halua, viitsi tai pysty olemaan elämässämme mitenkään mukann. Taustalla mm alkoholia, pahaa luonnehäiriötä jne eli meidän kummankaan vanhemmat ei ole normaalit.
Apua ei olla saatu ikinä mistään sekuntiakaan, lapsia kolme, 1, 3, 5v. Isovanhrmmat ei halua pitää yjteyttä ja eivät välitä lapsistamme, eivätkä suostu auttamaan edes äärimmäisessä hädässä, joten mitään apua emme saa. Ja emme ole saaneet mitään kotapuakaan kunnalta esim tilanteessa jissa sairastuin pahasti ja olin lääkityksrn takia vaaraksi lapsilleni. Sanottiin vaan että pyydä apua isovanhemmilta...
Olen käynyt terapassa tämän tiimoilta js sieltä tuli paras neuo: oma paska tilanne pitää hyväksyä. Siis ei pidä haikailla isovanhempien apua, sitä ei tule ikinä. Ei pidä haikailla parisuhdeaikaa, sitäkään ei tule. Ei pidä kaihota ja toivoa että asiit muuttuisi, ei ne muutu. Ainoa mitä voi muuttaa on oma asnne ja odotukset.
Niinpä lakkasin toivomasta parisuhdeaikaa, lakkasin toivomasta että olispa meillä isovanhemmat, lakasin kaipaamasta hoitoapua jne. Et ehkä usko, mutta kun luovutin ja hyväksyin, niin oma olo ja mieli parantui ihan huomattavasti. Kun ei turhaan haaveile, odota ja kaipaa, niin ei kulu energiaa oettymykseen ja pahaan mielewn.
Olemme siis totaalitukiverkittomia, ja neljäs lapsi tulossa. Pärjääme itse, kun on pakko, ja pärjäämme vieläpä iloisin mielin!! Kaikkea hyvää sinulle ap, mieti itsekin tätä "luovuttamista", alkuun se ehkä kuulostaa jotenkin nöyryyttävältä mutta se oikeesti auttaa!!
nyt ihmiset omien lastensa hoitoon tarvii, meilläkin on 2 ja isovanhemmat kaukana mutta sitten huomasin että ap:lla onkin kaksi sairasta lasta...
Minusta kyllä Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa palvelut tuollaisissa tilanteissa pitäisi tulla yhteiskunnalta, eikä niin että ihminen on sen varassa, sattuuko olemaan sukulaisia riittävän lähellä ja halukkaita lapsia hoitaamaan / auttamaan...
Mutta 90-luvulla leikattiin "kaikki" enaltaehkäisevät tuet ja avut ja siiten niitä ei ikin palautettu, koska "pärjäähän sitä ilmankin". Niin, ne seuraukset kun näkyy 10-20 vuoden viiveellä, niin siltähän se ensin näyttää.
Eduskunta- ja valtuustokaudet on niin lyhyitä, että kukaan ei ole kiinnostunut tekemään mitään muuta kuin neljän vuoden tähtäimellä näennäisen tuottavaa/säästävää toimintaa. Ennaltaehkäisevään työhön satsaamisen edut näkyvät 15 vuotta myöhemmin, mutta päätöshetkellä ne vaativat paljon rahaa, joka on yleensä pois jostain paljon nopeammin nähtävissä olevasta asiasta (vaikka tiehankkeesta tai uimahallista tms) mistä kaikki-heti-mulle-nyt-äänestäjät suuttuu.
LUOVUTTAMINEN auttaa olen kyllä huomannut tämän eli olen luovuttanut aika monista asioista mm. parisuhdeajasta ... hih... ylimääräisestä siivoamisesta ja lepää vaan törkeästi jos väsyttää, antaa kaaoksen kertyä siivoan ja järjestän kun jaksan. Ja minun ei ole pakko päästää ketään kotiini katsomaan tilaani :) Vaikempi on päästää irti tästä pärjäämisestä... siis siitä että apua ei tule hoito/raha... mutta kunhan teen itseni kanssa töitä hiukan lisää luulen että päästän näistäkin irti ja toivottavasti elämä helpottaa. Olen myös ajatellut tuota terapiaa ihan tosissani , ihan oman jaksamisen takia ja että en elämässäni vaan katkeruituisi vaan kääntäsin kaiken vahvuudeksi :)
Tähän on viellä matkaa mutta olen jo lähtenyt kulkemaan :)
"Isovanhemmuus ei ole hoitoautomaattisuutta. Varsinkaan vammaisen lapsen hoitoautomaatti. Jos olet omaishoitaja lapsillesi, sinulla on oikeus vapaapäiviin. Kunnilla on tarjota asumispalveluja, missä lapsesi voivat olla jaksolla, jotta saat vapaapäiväsi. Toiseksi, lapsen vammaisuus ei tarkoita sitä, että äidin pitää jäädä pois töistä. Vammaiselle lapselle löytyy myös hoitopaikka ja käyvät koulua. Koulun jälkeen löytyy iltapäivähoitopaikat. Oikeassa elämässä en tunne yhtään kehitysvammaisen äitiä, joka olisi jättänyt työpaikkansa lapsensa takia ja olisi kotona"
Ja tällä perusteella isovanhempien ei toki tarvitse tehdä mitään. Eivät ole kertaakaan olleet hoitamassa lapsia tai auttamassa muuten (esim. tyhjentäneet/täyttäneet tiskikonetta). Omaishoidon tukea emme ole ottaneet, vaikka sitä on toistuvasti tyrkytetty, sillä haluamme töihin, joten vapaapäiviä ei ole. Olemme omaishoitajia ilman tukea. Valitukset lasten avustajista/hoitoavusta on hallinto-oikeudessa, kestää vielä useita kuukausia (jopa yli puoli vuotta) ennen kuin päätökset tulevat. Kunta myönsi vapaaehtoisesti hoitoapua vain 1 tunnin päivässä/lapsi. Ei oikein riitä, kun lapset ovat koulussa vain 4 tuntia päivässä. Ja työmatkoihin menisi melkein tunti suuntaansa. Työt jatkuu sitten, kun kunta joutuu järjestämään avustajat/enemmän hoitoapua. Ja edes tätä vähäistä hoitoavun määrää ei saa käyttää koska asia on oikeudessa menossa (riitautettu). Kunnan tarjous oli niin huono, ettei siihen voitu suostua. Iltapäivähoitopaikka on niin pahasti homeessa, että lääkäri määräsi ottamaan lapset pois sieltä lasten merkittävien oireiluiden vuoksi. Kunta ei kyennyt osoittamaan toista iltapäivähoitopaikkaa.
Ikävä kyllä moni joutuu jäämään väliaikaisesti pois töistä tai saa potkut, ennen kuin kunnan kanssa on väännetty etuudet valitusteitä (oikeusasteita) myöten. Prosessi on pitkä. Ensin kestää 3 kk saada päätös kunnalta, sitten 1 kk kunnan omassa oikaisunhaussa, sen jälkeen 6-12 kk hallinto-oikeudessa ja huonoimmillaan vielä tämän jälkeen päädytään korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Mukava kuulla, että sinun tuttavillasi asiat ovat järjestyneet helpommin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkialla Suomessa olisi näin. Meilläkin oli helpompaa aiemmin, kun oli kokopäiväiset päivähoitopaikat. Tosin tästäkin huolimatta jouduimme sovittelemaan työaikoja ja tekemään lyhyempää työviikkoa lasten kuntoutusten ja tutkimusjaksojen vuoksi. Päivähoitoon kun ei sisälly laboratoriokäynnit, poliklinikkakäynnit, terapiakäynnit, kuntoutusjaksot jne. Kunta on tiukentanut vammaisetuuksia huomattavasti, ja lähes kaiken saa hakea hallinto-oikeuden kautta. Alle vuodessa ei siis mitään etuutta tule. Lopuksi vielä: kumpikaan lapsistamme ei ole kehitysvammainen.
Ja lopuksi: kaipaisin vinkkejä siitä, mikä kunta järjestää vammaispalvelut ilman pitkiä valitusprosesseja, jotta vanhemmat pääsevät töihin. Harkitsemme muuttoa vakavasti, pitäisi vain tietää, minne kannattaa muuttaa.
"Mä olen lapsettomuushoidoissa ja isovanhempia on viisi kappaletta. Jos mä annan sulle kaksi isovanhempaa annatko sä mulle lapsen?"
En anna lasta, mutta voin vaihtaa osallistumattomat/itsekkäät isovanhemmat osallistuviin/auttaviin isovanhempiin.
Muuten, on kohtalaisen helppoa adoptoida vaikeasti vammainen lapsi Suomesta tai ulkomailta. Sitä kautta saa varmemmin ja nopeammin oman lapsen.
"En ole koskaan ymmärtänyt, mihin minä terve aikuinen ihminen tarvitsisin isovanhempien apua. Asunnon kykenen ostamaan itse, auton myös, lapset osaan itse kuljettaa harrastuksiin ja töissäkin kykenen käymään. Minulla on mies, joka osallistuu perheemme elämään eli en todellakaan ole yksin! Jaksamiseen en ole tarvinnut ylimääräistä apua, vaikka meilläkin kahdella lapsella on perussairaus, joka vaikeuttaa arkea. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiinien järjestelmällisyydellä päivät on saatu ihan mukaviksi. Uskoisin, että ap:lla ja kaltaisillaan kyse ei ole niinkään isovanhemmista vaan siitä, että ei ole kasvettu aikuisiksi vaan edelleen halutaan mennä äidin selän taakse elämän hankalissa tilanteissa"
En ole ap, mutta itsellä on kaksi sairasta/vammaista lasta, eivätkä isovanhemmat auta. Haluaisin huomauttaa, että sairauksia/vammoja on erilaisia. Miten lapsesi sairaudet vaikeuttavat arkea? Tarvitsevatko kumpikin lapsistasi yhden aikuisen vierelleen koko hereilläoloaikansa? Osaavatko tehdä tarpeensa vessaan? Kykenevätkö kommunikoimaan puhumalla?
Kuinka hyvin jaksaisit, jos sinulla olisi kaksi kouluikäistä jatkuvaa valvontaa vaativaa lasta, joista toinen ei ymmärrä puhetta eikä puhu ja kumpikin ovat vaipoissa? Et varmaankaan säästäisi autoa etkä taloa, sillä kumpikaan lasten vanhemmista ei voi käydä töissä. Molemmat omaishoitajia. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiineilla jotenkin selviää päivästä toiseen, mutta työssäkäynnin, asunnon säästämisen ja kunnollisen auton hankinnan voi toki unohtaa. Ehkäpä sinäkin kaipaisit isovanhempien apua tällaisessa tilanteessa?