Isovanhemmattomuus

"Mä olen lapsettomuushoidoissa ja isovanhempia on viisi kappaletta. Jos mä annan sulle kaksi isovanhempaa annatko sä mulle lapsen?" En anna lasta, mutta voin vaihtaa osallistumattomat/itsekkäät isovanhemmat osallistuviin/auttaviin isovanhempiin. Muuten, on kohtalaisen helppoa adoptoida vaikeasti vammainen lapsi Suomesta tai ulkomailta. Sitä kautta saa varmemmin ja nopeammin oman lapsen.

koska niitä vammaisia lapsia ei adptioon riitä. Odotellessa voi hyvinkin mennä 5 vuotta.

"Adoptio ei ole koskaan kohtalaisen helppo, koska niitä vammaisia lapsia ei adptioon riitä. Odotellessa voi hyvinkin mennä 5 vuotta."



Lievien vammojen kohdalla näin. Mutta, kun mennään vaikeisiin vammoihin, tilanne on jo toinen. Pikemminkin päinvastoin: on erittäin vaikeaa löytää halukkaita adoptiovanhempia vaikeasti vammaisille lapsille. Otapa yhteyttä johonkin adoptioita järjestävään tahoon ja selvitä lisää.

Elämä on ... aina ei voi tietää että lapsilla jokin sairaus. Monikin sairaus diagnosoidaan vasta isompana eli lapsia voi olla jo monta ennenkuin esim. vanhin lapsi saa diagnoosin ja aletaan epäillä onko muilla samankaltaisia sairauksia.



Toisaalta onko meillä oikeus päättää syntymättömän lapsen puolesta hänen elämästään?



Ihmiset joiden lapsilla on sairauksia tms. voivat myös väsyä vaikka kuinka on ajatellut että jaksaa ja pystyy ottamaan vastaan ja hoitamaan :(



Myös näillä ihmisillä on oikeus väsyä ja päästellä höyryjä. Aina ei elämä mene niinkuin on suunniteltu tai toivottu.



Toiset ihmiset jaksavat yksinään puskea läpi harmaan kiven ja toiset taas eivät. Tässä ketjussa mietä väsähtäneitä ja elämän edessä nöyrtyneitä ihmisiä nyt on vaan kertomassa omasta jaksamisesta tai jaksamattomuudesta.



Onneksi on niitäkin jotka vaan jaksavat , vailla tukea ja turvaa. Skool heille ja heidän sankaruudelleen !?



Toivotaan sopua ja rauhaa kaikille, myös niille jotka ovat heikkoja. Vahvojen tulisikin puolustaa näitä jotka elämän tiellä eivät jaksa olla rohkeita ja vahvoja.

Anteeksi että kysyn mutta missä vaiheessa olette tienneet lapsen/lapset sairaiksi? Ennen vai jälkeen uuden lapsen tekemisen?



Ihmettelen tässä sitä miten on mahdollista päätyä tilanteeseen jossa perheen 3-4 lapsesta jokaisella on jokin merkittävä vamma tai sairaus.

Hyvä että teillä ei ole ongelmia missään :)



Anteeksi , että halusin tunnustaa että en jaksa omin voimin. Olen pahoillani että jouduit lukemaan näin alhaisen maanmatosen voimattomuutta, mutta meitä on erilaisiakin ihmisiä. Anteeksi.



Itselläni on monta perussairautta jotka heikentävät jaksamistani ja olen ollut kuoleman kielissä monta kertaa. Jäänyt henkiin ja tässä olen nyt vajavaisena ja heikkona sen uskallan tässä kaikille tunnustaa.



Työssä käyn. Lapseni hoidan sekä perheeni. Olen vain väsynyt ja haluan purkaa itseäni jossain. Aikuiseksi olen joutunut kasvamaan jo 15v kun adoptioperheeni "isä" sairastui henkisesti ja kidutti adoptio äitiäni 20v kunnes tilanne päättyi adoptio äitin menehtymiseen. Muutenkaan en ole koskaan kuulunut mihinkää eikä minua ole koskaan pidetty minkään suvun/yhteisön jäsenenä joten olen kyllä tottunut selviämään yksin. Ja yksin (mieheni ja perheeni) kanssa tulen myös selviämään, en aijo antaa periksi, en kenenkään mieliksi tai kiusaksi :)



Nyt siis vain tunnustan että väsyttää ja kahdehdin niitä toisaalta jotka selviävät elämästä helpommalla :(

ei kannata kadehtia muiden elämää. Se syö energiaa vain sinulta itseltäsi.

Itse hukkasin monta vuotta elämästäni olemalla katkera siitä, että kavereillani oli ollut hyvä lapsuus ja itse olin elänyt pelon seassa ja juossut pakoon ja minua oli hakattu.

Jossain vaiheessa tajusin, että ei näin voi elää. Eli päätin luoda itse elämämi. Meillä ei ole auttavia isovanhempia. Emme tule saamaan perintöjä. Jokaisen asian eteen joudumme itse tekemään töitä, että saamme sen.

Vastikkeeksi olemme riippumattomia.

Yritä päästä katkeruudesta ohi. Ja muista, että kun jakaa hyvää, saa sitä itsekin. Hyvää uutta vuotta teille

Olemme aviopari jolla kolme lasta. Ei isovanhempia ole kummaltakaan puolelta eikä muutakaan sukua.

Välillä ärsyttää kovasti kun monet vaan menevät ja tekevät kaikkea ja isovanhemmat auttavat kaikessa.

Itselläni yksikin tuttava perhe jossa isovanhemmat ostivat asunnon, autot, auttavat lasten harrastuksissa (maksavat) vanhemmat saavat käyttää aikansa ja rahansa miten haluavat :)

Tiedän että elämä on ... mutta silti harmittaa...

Meillä viellä kahdella lapsella kolmesta on sairaus missä olemme kiinni joten tasan ei vain käy onnen lahjat :) Jaksamiseen olen hakenut apua vaikka mistä mutta sitten pitäisi olla sitä rahaa millä maksa lisäapua... huokaus...

ei kannata kadehtia muiden elämää. Se syö energiaa vain sinulta itseltäsi.

Itse hukkasin monta vuotta elämästäni olemalla katkera siitä, että kavereillani oli ollut hyvä lapsuus ja itse olin elänyt pelon seassa ja juossut pakoon ja minua oli hakattu.

Jossain vaiheessa tajusin, että ei näin voi elää. Eli päätin luoda itse elämämi. Meillä ei ole auttavia isovanhempia. Emme tule saamaan perintöjä. Jokaisen asian eteen joudumme itse tekemään töitä, että saamme sen.

Vastikkeeksi olemme riippumattomia.

Yritä päästä katkeruudesta ohi. Ja muista, että kun jakaa hyvää, saa sitä itsekin. Hyvää uutta vuotta teille

Olemme aviopari jolla kolme lasta. Ei isovanhempia ole kummaltakaan puolelta eikä muutakaan sukua.

Välillä ärsyttää kovasti kun monet vaan menevät ja tekevät kaikkea ja isovanhemmat auttavat kaikessa.

Itselläni yksikin tuttava perhe jossa isovanhemmat ostivat asunnon, autot, auttavat lasten harrastuksissa (maksavat) vanhemmat saavat käyttää aikansa ja rahansa miten haluavat :)

Tiedän että elämä on ... mutta silti harmittaa...

Meillä viellä kahdella lapsella kolmesta on sairaus missä olemme kiinni joten tasan ei vain käy onnen lahjat :) Jaksamiseen olen hakenut apua vaikka mistä mutta sitten pitäisi olla sitä rahaa millä maksa lisäapua... huokaus...

Minäkin kääntäisin asiasta myös hyviä puolia, eli kun olette riippumattomia kenenkään avusta, ette joudu myöskään itse auttajan rooliin.

Meillä on kolme isovanhempaa elossa, yksi saattohoidettu, ja se on rankkaa. Vastineeksi yksi isovanhemmista on hoitanut lapsiamme noin 4 kertaa vuodessa, toiset isovanhemmat 1-2 kertaa vuodessa. Saattohoito kesti terminaalivaiheessa lähes 3 kk, joten aika monta hoitopäivää olisi tuohonkin saanut.

Nyt olemme tilanteessa, jossa tämä yksi ei oikein enää jaksa ja tämä toinenkin pariskunta alkaa olla aika vaivainen ja sairas. Pelottaa tulevaisuus.

Tiedän, että olemme saaneet henkistä tukea ja tiedän,että tulemme saamaan myös rahallista korvaustakin, mutta eivät ne tunnu tässä vaiheessa miltään. On tuskallista katsoa vanhempiensa sairauksien etenemistä.

Minäkin ottaisin ilolla vastaan terveet isovanhemmat. Omamme eivät ole edes kovin vanhoja, mutta sairaita kyllä.

Toisaalta ymmärrän, että sairaastakin isovanhemmasta voi olla kovasti lohtua ihan puhelimen välitykselläkin ja niin kuin sanoin, pientä hoitoapuakin olemme saaneet (tosin ihan tunnin tai kahden lääkärikeikkoja). Voit kuitenkin lohduttautua sillä, että jos ei olekaan hyötyä, niin ei ole sitten niitä velvollisuuksiakaan.

lapset ovat kolmikymppisiä, eikä ikinä ole ollut isovanhemmillaan hoidossa, miksi heidän olisi pitänyt hoitaa lapsenlapsiaan, vanhemmat on sitä varten.

Taitaa kyllä nykyäideillä olla eri mielipide asiasta.

Etkö rehellisesti sanoen saanut koskaan mitään apua henkistä/fyysistä/taloudellista VARMASTI ???

Etkö rehellisesti sanoen saanut koskaan mitään apua henkistä/fyysistä/taloudellista VARMASTI ???

en tiedä mitä tämä henkinen apu tässä tarkoittaa, tottakai normaalia känssakäymistä ja rahaa merkkipäivinä ja jouluna jotka talletettiin lapsien tilille, isovanhemmat olivat yli 70- vuotiaita, miksi viedä lapsia heille hoitoon, ei tullut edes ikinä mieleen.

Etkö rehellisesti sanoen saanut koskaan mitään apua henkistä/fyysistä/taloudellista VARMASTI ???

en tiedä mitä tämä henkinen apu tässä tarkoittaa, tottakai normaalia känssakäymistä ja rahaa merkkipäivinä ja jouluna jotka talletettiin lapsien tilille, isovanhemmat olivat yli 70- vuotiaita, miksi viedä lapsia heille hoitoon, ei tullut edes ikinä mieleen.

Etkö rehellisesti sanoen saanut koskaan mitään apua henkistä/fyysistä/taloudellista VARMASTI ???

en tiedä mitä tämä henkinen apu tässä tarkoittaa, tottakai normaalia känssakäymistä ja rahaa merkkipäivinä ja jouluna jotka talletettiin lapsien tilille, isovanhemmat olivat yli 70- vuotiaita, miksi viedä lapsia heille hoitoon, ei tullut edes ikinä mieleen.

Etkö rehellisesti sanoen saanut koskaan mitään apua henkistä/fyysistä/taloudellista VARMASTI ???

en tiedä mitä tämä henkinen apu tässä tarkoittaa, tottakai normaalia känssakäymistä ja rahaa merkkipäivinä ja jouluna jotka talletettiin lapsien tilille, isovanhemmat olivat yli 70- vuotiaita, miksi viedä lapsia heille hoitoon, ei tullut edes ikinä mieleen.

eivät ole olleet päivääkään isovanhemmilla hoidossa. Miksi olisi pitänyt. Henkisestä avusta ja muustta en tiedä, mitä se on. Syntymäpäivinä saivat 10mk lahjaksi kun olivat pieniä

Miehen vanhemmat ovat hyvin iäkkäitä, asuvat kanssamme samassa taloudessa ja huolehdin myös heistä. Lapsia ei heidän hoitoonsa voi jättää kuin muutamaksi minuutiksi. Äitini asuu 600 km päässä, hän on vielä työelämässä.



En ole koskaan ymmärtänyt, mihin minä terve aikuinen ihminen tarvitsisin isovanhempien apua. Asunnon kykenen ostamaan itse, auton myös, lapset osaan itse kuljettaa harrastuksiin ja töissäkin kykenen käymään.



Minulla on mies, joka osallistuu perheemme elämään eli en todellakaan ole yksin! Jaksamiseen en ole tarvinnut ylimääräistä apua, vaikka meilläkin kahdella lapsella on perussairaus, joka vaikeuttaa arkea. Tehokkaalla organisoinnilla ja perusrutiinien järjestelmällisyydellä päivät on saatu ihan mukaviksi.



Uskoisin, että ap:lla ja kaltaisillaan kyse ei ole niinkään isovanhemmista vaan siitä, että ei ole kasvettu aikuisiksi vaan edelleen halutaan mennä äidin selän taakse elämän hankalissa tilanteissa. Halutaan, että olisi joku, jota komentaa. Ilmaiseksi tietenkin, mistä kertoo myös tuo "varamummo kaikille tai ei kenellekään" -systeemi. Jos et itse jaksa lapsiasi, miten kuvittelet, että joku ulkopuolinen niitä jaksaa?