Lue keskustelun säännöt.
Miksi hermostun niin vauvaan niin helposti?
03.12.2012 |
Minulla on 2 viikkoinen poika ja minua häiritsee se, että hermostun vauvan vaativuuteen mielestäni liian helposti.
Vauva valvoo päivällä kuusikin tuntia putkeen eikä viihdy hereillä muualla kuin sylissä. Pieniä pätkiä voi mennä sohvalla / sängyllä. Nukahtelee välillä muutamaksi minuutiksi ja herää taas ja huutaa jos en ota syliin. Yöt nukkuu ja syö, ei huuda. En siis ole erityisen väsynyt koska saan öisin nukkua mutta nämä pitkät valvomispätkät päivällä saavat minut itkuiseksi ja hermostuneeksi kun se on koko ajan tississä kiinni tai muuten sylissä. Sitten mietin, että olen ihan hirveä, kun toisten vauvat saattaa huutaa tuntitolkulla eikä niiden äidit hermostu niihin ja ala itkeä tai mene vessaan kiroilemaan kuten minä.
Kommentit (24)
Ei sellaista äitiä olekaan, joka ei joskus kokisi sitä vauvaa ahdistavaksi ja raivostuttavaksi. Varsinkin, kun vauva on noin pieni vielä, voit olla ihan ylivirittynyt ja jatkuvasti jotenkin hermostunut ja huolissasi siitä, onko kaikki nyt ok. Varsinkin esikoisen kohdalla on myös vaikea luottaa siihen, että kaikki helpottuu, aika nopeastikin, koska se ei siltä tuossa vaiheessa vielä näytä.
Pointti on näin rehellisesti sanottuna, että monet äidit antavat vauvan huutaa vaan. Joko pinniksessä tai jossakin niistä lukemattomista härveleistä tärisevästä sitteristä vauvakeinuun, joita meille myydään että lapsi ois edes hetken hiljaa. Siihen huutoon tottuu jos on jo ennestään lapsia tai jos on vaan niin väsynyt, ettei kestä olla lapsen lähellä, vaikka ei kestäisi oikein sitä itkuakaan. Lapsellehan se itkeminen ei koskaan ole oikein hyväksi, tietenkään.
Minusta sulla menee oikein hyvin jos käyt vessassa itkemässä. On aina plussaa ilmaista tunteensa, ja kiroilukin on ymmärrettävää, koska et voi tuossa tilanteessa poistaa turhautumisen syytä etkä poistua tilanteesta ja jättää vauvaa yksin.
Onhan sulla joka päivä mahdollisuus lähteä yksin jonnekin? Vaikka kauppaan tai kävelylle? Se on ihan elinehto, että saa vähän vetää happea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
syliä ja sitä lämpöä, jonka äiti hänelle tarjoaa. Vähenee kyllä. Pian hän jo juoksee kavereiden perässä, vaikka itse toivoisit pientä lämmintä kääröä takaisin syliisi. Lapsen saaminen on kokonaisvaltainen elämänmuutos ja toki se vauvan takertuvuus saattaa tulla yllätyksenä.
On ensimmäinen lapsi.
Yritänkin nauttia ja inhoan itseäni kun en osaa itken vaan että nukkuisi jo vaikkei minulla ole mihinkään kiire (niinkun tästä nyt voisi johonkin lähteä).
baby bluesiakin. Tarkkaile itseäsi ja pyydä miestäsikin (jos on kuvioissa) tarkkailemaan sinua, että tunnistatte jos menee masennukseksi.
Et ole huono äiti. Äläkä vertaa liikaa itseäsi muihin. Jokaisella meistä on omat murheemme.
Tuo on varmasti raskaan tuntuinen vaihe, mutta voi olla jo viikon päästä ohi. Toivottavasti sinulla on siellä joku muu aikuinen tukena, ja jonka sylissä lapsi voi myös välillä olla.
Monet vauvat viihtyvät jo 1 kk ikäisinä lattialla lelukaaren alla. Suosittelen hankkimaan sellaisen jos ei jo ole. Tällä välin koita pitää huolta jaksamisestasi ja tarjoa pienelle sitä turvallista syliä jota hän tarvitsee. Mutta älä mene vihaisena vauvan luo. Anna ennemmin vaikka huutaa yksin sen aikaa että ehdit rauhoittua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan siksi että olet normaali ja tavallinen ihminen joka on saanut lapsen ja jolla on isossa elämäntilanteessa muitakin tunteita kuin vain ihanaa ja onnea. Se nyt vaan ON raskasta kun lapsi on aina siinä, ja koko ajan pitää kuunnella vauvaa, että joko hän heräsi ja mitähän tämä nyt haluaa. Jo pelkästään se vauvan hauraus ja tarvitsevuus on jotain ihan uutta, eihän sitä ole koskaan ennen omaa lastaan ollut yhtä kokonaisvaltaisesti vastuussa kenestäkään.
Minä suosittelen, että katsot enemmän mallia siitä, miten muut vauvansa hoitavat, ja jätät vähemmälle kaikki vauvalehtien "oi ihana symbioosi"-artikkelit. Vauvavuoteen ja varsinkin ensimmäisiin viikkoihin on nykyään ladattu ihan uskomattomia paineita, ja suurin paine niistä on vaatimus siitä, että äiti on vaan onnellinen yötä päivää ihan koko ajan. Se on ihan älytöntä ja masentaa vain tuoreet äidit jotka luulevat olevansa äitejä väärällä tavalla vaikka ovat ihan riittävän hyviä.
Totuus on, että joskus ne ensimmäiset viikot on vaan selviämistä, ja äidillä ja lapsella on kriisi molemmilla. Kunhan siitä jotenkin selvitään, pimahtamatta, niin hyvä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ekan lapsen. Elämänmuutos on niin suuri. Sitä on tottunut elämään niin itselleen ja yhtäkkiä joku tarvitsee sua jatkuvasti. Mut ole huoleti, kaikkeen tottuu. Ja oleminen vauvan kans helpottuu muutenkin. Toki on eri asia, jos kärsit oikeasti jostain masennuksesta tm. Mut sellainen pieni "vankilaolo" kuuluu asiaan.
Et ole huono äiti, olet vain uusi äiti :) Kyllä meillä konkareillakin menee joskus hermo. Mutta se esikoisen syntymä on se suurin elämänmuutos, loput lapset menee samalla "tuskalla". Parin viikon päästä sullakin on jo helpompaa ja ennen ku huomaat vauva on puoli vuotias! Hang in there! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kiitos kaikille, itkin kun luin viestejä, taidan olla vähän pöpi, tuntui niin kivalta että joku ymmärtää ja että tämä olo varmasti helpottaa.
Mielestäni on ihmeellistä, että 'baby bluesista' ei puhuta enemmän, koska ihan KAIKILLA tuntemillani äideillä on ollut sitä synnytyksen jälkeen viikosta muutamaan viikkoon. Ja se on normaalia, ei ole synnytyksen jälkeistä masennusta.
Minulla on ollut jokaisen kolmen synnytyksen jälkeen 'pala kurkussa' sellaiset pari viikkoa. Olen ollut tosi itkuherkkä. Olen ahdistunut siitä, miten ihmeessä osaan hoitaa vauvaa (huom, siis 3. lapsenkin kohdalla..). Olen ollut hirveän huolissani, onko vauvalla kaikki hyvin (onko mikäkin rohina tai nenän tukkoisuus normaalia). Olen miettinyt syökö ja kasvaako tarpeeksi. Olen päässäni tehnyt vauvasta 'säälittävän pikkuraukan' ja ehkä pitänyt itseänikin sellaisena ;) Tuo outo epävarmuus ja herkkyys on helpottanut aina muutamassa viikossa.
Anna kaiken muun olla. Keskity vain itseesi ja vauvaan. Sinun ei nyt tarvitse ehtiä muuta. Muista, että selviät hyvin :) Vauva ei ole tahallaan hankala tai ärsyttääkseen ala 'rääkyä'. Se on vain sinun oma pikku-ressukkasi, joka ei osaa muutakaan. Eikö ole oikeastaan aika söpöä, että pienen ihmisen hätä helpottaa heti, kun vaan saa olla äidin sylissä. Vaikka rankkaahan se on, eikä kukaan jaksaisi aina kanniskella vauvaa.
Minä aloin muuten käyttää jo aika aikaisessa vaiheessa kanniskeluun rintareppua, joka tuki vauvan niskaa, koska käsiä alkoi väsyttää pienenkin vauvan kantaminen. Ja sitten pystyi tekemään samaan aikaan jotakin muutakin, kun vauva roikkui sylissä repussa. Ekan vauvan kanssa kyllä taisin vain makoilla päivät pitkät sängyssä. Vauva viihtyi vieressä, nukkui ja söi, minä katselin vauvaa, nukuin itsekin, luin lehtiä ja kirjoja.
Jaksamista sinulle, kyllä se siitä! Kuten joku jo sanoikin, sellaista äitiä ei ole, jota ei se vauvan huuto välillä ärsyttäisi. Normaalia on. Ja vauvoilla on niitä vaikeampia (=itkuisempia) ja helpompia kausia, niin kuin tulet huomaamaan. Itkuisen kauden ollessa päällä tuntuu ettei se lopu ikinä, mutta jälkikäteen huomaat, että aipä tuo nyt niin kauan kestänytkään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä toimi trikoinen kantoliina. Alussa sen kietominen ja vauvan pujottelu siihen on hankalaa, mutta lopulta ihanaa jos huuto sitten loppuu.
Liinoja saa ihan Prismoista tai Anttiloista, kiedontaohjeita youtube täynnä.
Mutta tsemppiä!
On ihanaa, kun vauva rauhoittuu siihen ja on omat kädet vapaana. Kantoliinan sitominen vaatii vähän harjoittelua alkuun, mutta sitten on ihanan helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sylikausi kestin ekan vuoden. Tyttö halusi olla kokoajan sylissä. Vasta kun oppi kunnolla kävelemään, ei syli enää kelpaakaan kuin harvoin ja nopeasti. Ja kun äiti niin haluaisi sylitellä omaa ihanaa tyttöstä.
pienen nyytin kanssa! Niin kuin nelonen sanoi, ota välillä hiukan omaa aikaa, kun toinen aikuinen on vauvan kanssa. Se tekee hyvää ja auttaa taas iloitsemaan omasta pienestä. Ja myöhemmin toisten äitien tapaaminen kerhoissa tai muualla ja vaikkapa kävelylenkit vaunuja pukaten tuo iloa ja piristää päivää kummasti.
Voimia ja iloa vauvastasi ja vauvasi kanssa!
Lapsi ei tee mitään vaan sinun kiusaksi. Kasva aikuiseksi.
Sinä et voi tietää mitä muut tekee äiteinä ja mitä kokevat, naurettavaa verrata itseään muihin. Jos nyt eläisit ihan omaa elämää!
Lapsesi tuleekin olla kanssasi, mitä sä odotit? Jos koira vaatii hoitoa niin vauva enempi. Hyvä tavaton!
Se on sinun lapsi ja sinua häiritsee kun se on seurassasi? Ei sinun kuulu jatkuvasti olla seurana ja ohjelmapankkina lapselle mutta koita keksiä rutiineja. Menet kävelylle kerran, pari päivässä, kylpyjä? Ne auttaa myös sinua.
Lapsesi on pieni vaan kerran, nauttisit! Minäkin näen tuossa masennuksen aikeita jos kohdistat vihantunteita ja turhautumista vauvaan.
Mieti millaisen arjen tahtoisit ja pohdi miten saat arjen mukavaksi.
mistä puhuu. Turha tuosta on hermostua. Täällä on nykyään hirveät määrät muistakin kuin äitejä jakelemassa neuvojaan, ja ne erottuvat aina juuri tuolla lailla; ollaan hirveän vihaisia ja tuohtuneita kun joku ei ole äiti ja ihminen "oikealla" tavalla, vaan tavallinen, inhimillinen ihminen.
että elämä on todella muuttunut: sinä olet sidottuna lapseen seuraavat vuodet eikä sitä noin vaan enää pääse mihinkään. Toisaalta ainakin itsestä juuri sisällä olo on ollu kaikista raskainta: paras voisi olla laittaa vauva vaunuihin ja lähteä ulos, kaupungille yms mihin vaan ihmisten ilmoille. Ensimmäisen lapsen kanssa kuitenkin on "aika vapaa" menemään, verrattuna siihen kun lapsia on monta. Tai parkuvan 3v:n kanssa ei noin vaan enää lähdetäkään kauppoja kiertelemään, lounaalle kivaan paikkaan, pitkälle reippaalle kävelylle (siis niin että taapero kävelisi ja vauva vaunuissa). Eli kun lapsia on enemmän niin homma vaan hankaloituu...
Jokaista varmaan ärsyttää joskus kun "vauva ei anna olla hetkeäkään rauhassa", mut vauvat nyt vaan jotkut on sellaisia. Itsellä kuopus on kohta vuoden ja edelleen sylivauva. Kaikki pakolliset askareet (ruoanlaitto, pyykit jne) teen vauvan huutaessa. Ei kivaa.
No joo, etsi asioita mistä sinä pidät mitä voit tehdä vauvan kanssa + anna vauvalle tarpeeksi syliä ja hellyyttä + kokeile liinaa/leikkimattoa jne mistä vauva tykkäisi
se vain on mielestäni niin törkeä ja alistava. Käytännössä hän antaa ap:sta kuvan, että hän olisi epäonnistunut luuseri ja keskenkasvuinen kakara.
Ihmiset joiden vastasyntyneet eivät kirjaimellisesti tee muuta kuin nuku, pasko ja syö eivät oikeasti voi ymmärtää meitä ja meidän "masennusta" joiden lapset itkevät ns normaalia enemmän. Pitävät meitä automaattisesti heti epäonnistuneina taikka muutenvaan paskoina vanhempina.
Itselläni oli äärettömän vaikea vauva, tiedä sitten oliko koliikki vaiko mikä ja voi sitä paskan puheen määrää mitä minusta liikkui..
Kaikki sympatia AP:lle!
Terv 21 kirjoittaja
Nuo on niin lyhyitä ajanjaksoja elämässä, että ota ihan rauhallisesti ja kuuntele vauvaasi. Ole sen kanssa sylikkäin ja nauti ihminen vauvastasi.