Älkää äidit/sukulaiset pilatko kauniin lapsenne tulevaisuutta!

Olin todella kaunis lapsi. Vanhempi sisareni taas pullea ja tavanomaisen näköinen.

Koko lapsuuteni minut aina istutettiin syliin tai poseeraamaan mihin milloinkin valokuviin. Kehuttiin ulkonäköäani ja annettiin minun tunte itseni ainutlaatuiseksi. Sisareni jäi aina varjooni.

Koulumenestys molemmilla hyvä. Sisareni joutui tekemään töitä, minä en. Lisäksi minun menestykseni aina huomioitiin - hänen ei.

Olin kaunis teini ja nuori aikuinen. Kaikki tuli aina valmiina ja itsetunto sen vuoksi kova.

Mitä mistä tuli: Minä olen nyt ylipainoinen (toki edelleenkin kaunis) keskinkertaisen koulutuksen omaava perheenäiti, naimisissa sen "täydellisen saaliin" kanssa tunneköyhässä liitossa, sisko koulutettu oman alansa arvostettu asiantuntija. Ja kaiken sen huomioimatta jättämisen jälkeen sisuuntuneena treenannut, tyylikäs ja kertakaikkisen tasapainoinen upea nainen.

Olisin mieluummin sisareni.

Et varmaan lapsena kuitenkaan häntä kadehtinut, vai?`

Meillä jokaisella on kukoistuksen hetkemme, ja sinulla se oli lapsena.

Mikä muuten estää sinua vihdoin TEKEMÄSTÄ jotain? Miksi odotat, että edelleen aikuisena kaiken pitäisi olla sulle helppoa?