Oudot isovanhemmat?

meillä taas se masentunut isovanhempi, josta ketju tuossa alempana.

Eli odottavat meidän tarjoavan heille koko ajan tekemistä.

Me ei oltaisi ikinä kehdattu pyytää tai ottaa vastaan edes apua isovanhemmilta vaan itse on talomme rakennettu ja palkatun työvoiman avulla, ja lapsemme hoidettu. Kyllä niillä isovanhemmilla on oikeus nauttia elämästään miten tahtovat, kun eläkkeensä ovat pitkällä työuralla ansainneet, eikä tarvitse olla lastensa ilmainen lastenvahti ja remonttiapu. Omat vanhempani nautiskelevat eläkepäivistään Espanjassa Costa del Solilla.

jos appi ollut raksalla (edes kerran) ja anoppi ottanut lapsia hoitoon edes joskus.



Meillä on 4 isovanhempaa ja kukaan heistä ei ole ikinä, kertaakaan, auttanut perhettämme mitenkään, ei lastenhoidollisesti eikä muutenkaan, ei ennen lapsia eikä jälkeen lasten. Eivät ole koskaan tarjonneet, ja eivät ole auttaneet vaikka muutaman kerran pahassa tilanteessa on pyydetty auttamaan.



Sen sijaan meidän pitää kyllä auttaa heitä (ihan varmaan kohta joku tulee raakkumaan että "katso peiliin"). Joten ollaan todella paljon autettu aiemmin isovanhempia, mutta sieltä ei ole tullut apua koskaan. Ei edes minuutiksi.



Ikävä kyllä, eivät viitsi pitää yhteyttä muutenkaan, eivät muista lastenlapsiaan mitenkään, eivät käy kylässä ja eivät pyydä sinnekään kylään. Heillä on nyt eläkeläiskerhot, matkustelu ja harrastukset. Kaikki eläkeläisiä, terveitä, varakkaita, sairaudet ei rasita.



Itse olen tämän joutunut pakon edessä hyväksymään. Eritoten omien vanhempien piittaamattomuus oli kova paikka alkuun, mutta niin se menee että jokainen vastaa käytöksestään itse. Ja kantaa vastuun valinoistaan ja tekemisistään (ja tekemättä jättämisistään).



Tämä tulee vielä isovanhempien eteen kun tuosta raihnaistuvat (nyt kaikki n. 65v terveitä, mutta 15v päästä voi olla toinen ääni kellossa). Yksipuolisen avunannon tie on nyt lopetettu täältä päin.

jos appi ollut raksalla (edes kerran) ja anoppi ottanut lapsia hoitoon edes joskus.

Meillä on 4 isovanhempaa ja kukaan heistä ei ole ikinä, kertaakaan, auttanut perhettämme mitenkään, ei lastenhoidollisesti eikä muutenkaan, ei ennen lapsia eikä jälkeen lasten. Eivät ole koskaan tarjonneet, ja eivät ole auttaneet vaikka muutaman kerran pahassa tilanteessa on pyydetty auttamaan.

Sen sijaan meidän pitää kyllä auttaa heitä (ihan varmaan kohta joku tulee raakkumaan että "katso peiliin"). Joten ollaan todella paljon autettu aiemmin isovanhempia, mutta sieltä ei ole tullut apua koskaan. Ei edes minuutiksi.

Ikävä kyllä, eivät viitsi pitää yhteyttä muutenkaan, eivät muista lastenlapsiaan mitenkään, eivät käy kylässä ja eivät pyydä sinnekään kylään. Heillä on nyt eläkeläiskerhot, matkustelu ja harrastukset. Kaikki eläkeläisiä, terveitä, varakkaita, sairaudet ei rasita.

Itse olen tämän joutunut pakon edessä hyväksymään. Eritoten omien vanhempien piittaamattomuus oli kova paikka alkuun, mutta niin se menee että jokainen vastaa käytöksestään itse. Ja kantaa vastuun valinoistaan ja tekemisistään (ja tekemättä jättämisistään).

Tämä tulee vielä isovanhempien eteen kun tuosta raihnaistuvat (nyt kaikki n. 65v terveitä, mutta 15v päästä voi olla toinen ääni kellossa). Yksipuolisen avunannon tie on nyt lopetettu täältä päin.

olen myös tottunut siihen, että omat vanhempani auttavat varsin paljonkin ja toisaalta itse autamme heitä samalla tavalla. Miehen vanhemmat taas eivät halua auttaa, eivät taloudellisesti eivät fyysisesti eivätkä henkisestikään. Heidän mielestään aikuisten lasten asiat eivät vaan kuulu heille.

Minun mielestä tuo on ihan järkyttävää ja olen oikeasti vuosi vuoden jälkeen edelleen shokissa asiasta, mutta mitään sille ei voi ja heillä on oikeus olla sellaisia kun ovat. Miehelleni olen kyllä teroittanut, että meillä on tulevaisuudessa kyllä vastuu myös omista lapsistamme ja heidän perheistään, olivat he sitten miten aikuisia hyvänsä, eli haluan että tuo appivanhempien ilmeisesti sukujen pitkä perinne ei jatku ainakaan meidän kohdalla.

Tuo siis on surullista, eikä kovin harvinaistakaan, mutta mitään sille ei voi. Pakko vaan hyväksyä, vaikka tykätä ei tarvitse koskaan alkaa. Ja muista, sinä saat vihata appivanhempiasti tuosta syystä, jos se sinun mielestä on omien arvojesi vastaista. Ei kenelläkään ole velvollisuutta pitää toisesta ihmisestä, muut jauhakoot mitä paskaa haluaavat.

Miettikää tämä omalle kohdallenne. Onko teidän haaveenne, että eläkepäivinä olette lastenhoitajia ja rakennus- ja remontointiapua? Siitäkö nekin kaikki haaveilee jotka välillä kun työssä on raskasta miettivät että sitten eläkkeellä....



Tuskinpa vaan, ei nykyihmiset ole mitään mökinmammoja ja pappoja jotka haluavat istua kotona elämäntehtävänään aikuisten lasten auttaminen. He haluavat useimmat lopultakin nauttia elämästään ja vapaudesta, kun enää ei tarvitse viettää päiviä ansiotyössä. Itsekin haluan niin tehdä, varmaan muutamme lämpimämpään ilmastoonkin kun eläkkeelle päästään, ainakin talviksi.

Eli en ymmärrä miksi joku hankkii neljä lasta (ylläri, että elämäntilanne on haastava sen jälkeen), ja vielä vähemmän ymmärrän, että siihen päälle vielä aletaan rakentamaan.



Eli kun olen itse mukavuudenhaluinen ja ajattelen itseäni tilanteessa, jossa on vihdoin saanut lapsia pesästä ja omaa aikaa niin ei jumatsuikka, en jaksaisi alkaa ottamaan osaa muiden auttamiseen juuri noissa asioissa, joita itse olen elämässä vältellyt kaikin keinoin.



Voisiko kyse olla siitä?

ja eritoten siksi, että meitä ei kukaan isovanhemmista ole koskaan vaivautunut auttamaan, ja tiedän miten pahalta täydellinen piittaamattomuus tuntuu. En ikimaailmassa halua samaa kohtelua omille lapsilleni aikanaan kun heillä on perhe ja ruuhkavuodet elämässä.



Ja siis esim. minun ja vanhempieni yhteydenpito on sitä että viimeksi nähtiin 5vuotta sitten, viimeksi soiteltiin 2v sitten. Vanhempani ovat nähneet lapseni (=ainoat lapsenlapsensa) KERRAN kuuden vuoden aikana. Joten todellista "välittämistä" isovanhempien taholta.



Minun mielestäni sellainen isovanhempi on henkisesti sairas ja tunnevammainen joka ei halua pitää mitään yhteyttä lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa, eli omiin jälkeläisiinsä.



Meillä molemmat isovanhemmat eivät viitsi pitää mitään yhteyttä (eivätkä esim tule kylään valmiiseen pöytään vaikka kutsumme) koska he haluavat - omien sanojensa mukaan - elää itselleen.



Oma haaveeni on että eläkeläisenä ELÄN MUITA VARTEN. Mikään, siis ei MIKÄÄN muu maailmassa ole niin tärkeä kuin lapset, lapsenlapset, läheiset ja rakkaat, toisten lähimmäisten auttaminen ja palveleminen.



Itsekkyyden nykyajan manifesti on se, että itsekkäitä isovanhempia oikein kehutaan ja "ymmärretään".

apua näiltä toisilta isovanhemmilta? Rohkeasti vaan kyselemään! Nosta kissa pöydälle ja mieti, milloin tarvitsisit apua ja heitä täsmäpyyntö. Voi olla niinkin, että kokevat itsensä ulkopuolisiksi, kun sun sukulaiset pyörii siellä raksalla enemmän.



Millaiset välit miehellä on isäänsä, sekin vaikuttaa. Meillä appiukko oli valtavasti apuna raksalla, muttei anoppi ollenkaan. Jälkeenpäin ihmettelin, etteikö tullut _koskaan_ mieleen pyytää apua häneltä (ei tarjonnut). Olisin totisesti ollut avun tarpeessa.



Yksi syy on myös, että eivät osaa/ovat laiskoja. Sellaisiakin on.

olne nro 4 enkä ap, mutta meillä on pari kolme kertaa hädässä pyydetty isovanhempia auttamaan (ihan siis nimetty, että voisitteko tulla synnytyksen ajaksi poikkeustilanteessa hoitamaan pariksi tunniksi, maksamme bensat ja palkkaakin). Vastaus on ollut EI. Samoin pari muuta pahaa paikkaa (toinen vanhempi työmatkalla, toinen kotona kolmen kanssa, vauva joutuu sairaalaan, isommat meinaa jäädä heitteille. Apua pyydetty itku kurkussa, vastaus taas EI).



Joten jos ne EI HALUA auttaa niin ei ne silloin auta vaikka miten pyytäisi tai perustelisi.



Sellaisilla pyytäminen toimii, joilla on rakastavat vanhemmat ja he haluavat olla apuna. Sellaisilla pyytäminen ei auta mitkään, jotka ovat totaalipiittaamattomia lastensa elämästä ja vaikeuksista.

normaalit perheet ja sukulaiset auttavat toisiaan silloin tällöin. Mielestäni on todella outoa jos ei pidetä yhteyttä tai auteta ikinä. PItkät välimatkat voivat olla esteenä konkreettiselle käytännön avulle, mutta kyllä sitä silti voi soitella ja laittaa esim. lapsenlapsille rahaa merkkipäivinä. Eihän tässä nyt ollutkaan kyse siitä. että kenenkään on pakko auttaa, mutta mä en kyllä edes kehtaa olla auttamatta jos jollain lähisukulaisella on jotain avun tarvetta.

joten nyt meillä ei ole eteisessä haluamaani lattiamateriaalia vaan laminaattia (se tulee niin paljon halvemmaksi), ei ole toivomaani porrasmallia (hankala rakentaa, kannatti tehdä toisenlaiset), ei tilaamaani keittiötä (soitettiin perään ja sanottiin, että otetaan toiset ovet) jne.



Eli meillä appiukko auttaa niin suurella sydämellä, että uudesta kodista on tulossa hänen näköisensä, ei meidän. Ja paha siinä on mitään sanoa, kun appi on raksalla ottamassa tavaraa vastaan ja kuittaa sen olevan OK. Mies on siellä päivittäin, minä en, ja niin paljon olisi purettavaa, että ei ikinä päästä muuttamaan, jos sille tielle lähdetään.



Jos jotain huomauttaa, sanoo appi, että apuna yrittää vanha mies olla, mutta kun ei kelpaa niin ei kelpaa. Ja siitä tulee anteeksipyyntökierre ja mies sanoo, että yritetään nyt olla loukkaamatta toista.



Anoppi on jo valinnut verhot ja matot, kun "sinä sanoit, että et ehdi etsimään". Joo, sanoin, kun halusin rauhassa etsä enkä mennä anopin kanssa aleen.

tämä kun on auttamassa milloin minkäkin sukulaisen rakennusprojektissa, myös loma-ajat. Heillä on suvussa se periaate, että normaalit ihmiset auttavat toisiaan kaikenlaisessa ja kun appi ja anoppi tekee kesämökkiä, miehen molemmat siskot taloja, yksi serkuista remppaa taloaan ja toisella serkulla on meneillään iso pihaprojekti, niin mies on apuna.



Kotona sitä ei näy. Jos pyytää, että olisi perheen kanssa, niin saa kuulla, että on itsekästä olla auttamatta muita ja miten luulen, että kukaan auttaa meitä, kun joskus rakennetaan.

Kun joku kertoo ettei ole saanut vanhemmiltaan ja appivanhemmiltaan apua, olen olettanut, että he ovat kuolleet. Minustakin on itsestäänselvyys, että lapsia ja lastenlapsia autetaan.



Jotkut sanoo ettei edes ottais vastaan taloudellista apua. Meidän mummu (ja vaari tietysti samalla) antoi rahaa ja osti meille esim. telkkarin, kun olimme lapsia. Halusi auttaa silloin, kun äiti oli palkattomalla vapaalla hoitamassa lapsia ja oli just rakennettu talo. Olishan se voinut jättää ne rahat sitten perintönä, kun kuoli vähän alle 100-vuotiaana ja vanhempani olivat eläkkeellä. Olisivat sitten ostaneet vaikka 2 sijoitusasuntoa sen sijaan, että ostivat vaan yhden.



Samainen mummu hoiti minut ja sisarukseni kouluikään asti ja olis varmaan saanut sätkyn, jos äiti olis siitä rahaa tyrkyttänyt. Ikää oli hänellä 77 v. ja vaarilla 85, kun nuorin sisarukseni lähti kouluun. Ja sen jälkeen heistä tuli vanhoja.

käytös on käsittämätöntä piittaamattomuutta ja itsekkyyttä!

Olen itse isovanhempi ja kyllä minusta on mukava tavata lastenlapsia ja välillä hoitaa heitä! Samoin haluamme aina muistaa merkkipäivät ja pientä yllätystä muulloinkin.

Olisiko ap:n tapauksessa niin, että isovanhemmat "pelkäävät" antaa yhtään apuansa/huomiotansa, ettei vaan vaadittaisi enempää? Käyttäytyvätkö he samoin muitakin lapsiansa kohtaan?

käytös on käsittämätöntä piittaamattomuutta ja itsekkyyttä!

Olen itse isovanhempi ja kyllä minusta on mukava tavata lastenlapsia ja välillä hoitaa heitä! Samoin haluamme aina muistaa merkkipäivät ja pientä yllätystä muulloinkin.

Olisiko ap:n tapauksessa niin, että isovanhemmat "pelkäävät" antaa yhtään apuansa/huomiotansa, ettei vaan vaadittaisi enempää? Käyttäytyvätkö he samoin muitakin lapsiansa kohtaan?

Tuo on minulla käynyt mielessä, ei uskalleta antautua "vaaraan", että avunpyyntöjä tulisi enemmän. Itse olen se katkera esikoinen, joka ei vanhemmiltaan koskaan saanut apua, kun lapset olivat pieniä. Nyt, kun isovanhempien pahnanpohjimmaiset ovat samassa jamassa, heitä autellaan päivittäin. En ymmärrä tällaista käytöstä.

Ulkoistakaa heidät elämästänne niin eivät aiheuta turhaan mielipahaa.



Ex-mieheni äiti oli samaa sarjaa ap:n appivanhempien kanssa.

Kävi kylässä tai otti yhteyttä vain silloin kun tarvitsi rahaa tai takaajaa kulutusluotolleen. Ja mies aina suostui äitinsä pyyntöihin, kunnes hänelta alettiin ulosmittaamaan äitinsä maksamattomia velkoja. Sen jälkeen jatkoi äitinsä auttamista pelkästään käteiselllä rahalla >:/

Suuttuivat vielä kun minä en alkanut tukemaan omalla opintotuellani. "Onhan sinulla se opintolaina" totesivat vain vihaisena kun sanoin ettei minulla ole rahaa ö.ö

Juu, niinhän se menee, että minun on otettava lainaa jotta anoppi pääsisi risteilylle. Huh huh.



Lainoja tämä työssä käyvä äityli tarvitsi matkoja varten, juhlia varten, hienoja vaatteita varten ymv.



Ulkoistin lopulta molemmat elämästäni.

puutetta. Vaikka ei mitenkään pystyisi auttamaan, niin edes joskus soittaisi, kysyisi kuulumisia ja sanoisi muutaman kannustavan sanan. Mitä varten perhe ja lähisuku on olemassa jos ei tätä varten?!?

Voin suoraan sanoa, että meille on tässä raksaprojektin aikana ollut miljoona kertaa enemmän tukea parista ystäväperheestä kuin miehen omista vanhemmista.

Ei tosiaan ole ainakaan kiitollisuudenvelkaa siinä vaiheessa, kun makaavat jossakin hoitokodissa. Jokainen pitäköön huolen omista asioistaan...

terv. Apv

Miehen vanhemmat taas eivät halua auttaa, eivät taloudellisesti eivät fyysisesti eivätkä henkisestikään. Heidän mielestään aikuisten lasten asiat eivät vaan kuulu heille.

Minun mielestä tuo on ihan järkyttävää ja olen oikeasti vuosi vuoden jälkeen edelleen shokissa asiasta, mutta mitään sille ei voi ja heillä on oikeus olla sellaisia kun ovat. Miehelleni olen kyllä teroittanut, että meillä on tulevaisuudessa kyllä vastuu myös omista lapsistamme ja heidän perheistään, olivat he sitten miten aikuisia hyvänsä, eli haluan että tuo appivanhempien ilmeisesti sukujen pitkä perinne ei jatku ainakaan meidän kohdalla.

Tuo siis on surullista, eikä kovin harvinaistakaan, mutta mitään sille ei voi. Pakko vaan hyväksyä, vaikka tykätä ei tarvitse koskaan alkaa. Ja muista, sinä saat vihata appivanhempiasti tuosta syystä, jos se sinun mielestä on omien arvojesi vastaista. Ei kenelläkään ole velvollisuutta pitää toisesta ihmisestä, muut jauhakoot mitä paskaa haluaavat.

Ns. ruuhkavuosina on vaan pärjättävä yksin. Edes henkistä tukea (saati sitten konkreettista tai taloudellisesta apua tiukanpaikan tullen) ei saada lähisuvulta. "Kun heillä on oikeus elää omaa elämäänsä."



Mistä helvetistä tällainen ajatusmalli kumpuaa?! Luulisi että perhe, lähisuku, olisi yhteiskunnan perusyksikkö. Autetaan puolin ja toisin elämän aallokoissa.



Ja nyt ei siis ole kyse siitä, että jatkuvasti oltaisiin käsi ojossa ruinaamassa apua. Vaan siitä, että edes ns. kriisitilanteessa apu torpataan ja avunpyytäjää syyllistetään - tällä vauvapalstallakin.



Mun puolesta saa itsekkäiden isovanhempien sukupolvi haista kakkavaipoissaan 20 vuoden päästä. Sitä saa mitä tilaa. Mulla ei ole MITÄÄN velvollisuutta olla kiinnostunut heidän henkisistä tai fyysisistä tarpeistaan siinä vaiheessa kun tuki olisi tarpeen.

hätätilanteissa ja lastenlapsia tietysti näkisin mielelläni ihan muuten vaan. Mutta, mutta...itse halusin "vaan" kaksi lasta, suht isolla ikäerolla, koska pikkulapsiaika otti mulle todella koville.



Jos mun lapset hommaisi 3-4 lasta, niin en varmaan kovin pitkiä aikoja haluaisi heitä kaikkia yhtä aikaa "hoitaa". Ottaisin mielummin yksitellen tai kaksitellen. Sitten kun kaikki koululaisia tietysti eri juttu. Ja ruuanlaitosta tykkään, joten sellaista apua voisin tarjota, että tulen tekemään ruokaa pakastimeen tms.





Taloa ei myöskään rakennettu, koska minua eikä miestäni ei kiinnosta pätkääkään minkäänlainen remppailu tms. Ollaan kerrostaloasujia. Ja asutaan sen verran pienessä kämpässä, että rahaa jää yli mahdollisten remonttien ostamiseen. Itse ei tehdä.



Eli ei meistäkään olisi varmaan kovin paljon konkreettista apua tuossa ap:n tilanteessa. Tuo on outoa, että ei pidetä mitään yhteyttä oikein, mutta ehkä siinä on sitä syyllisyydentunnetta takana. Tuntevat varmaan, että te haluaisitte enemmän apua ja eivät sitä halua tai pysty antamaan ja siksi yhteydenpito tuntuu hankalalta.



Oikeasti musta tuntuu, että ihmiset, jotka itse haluavat ison perheen eivät tajua, että kaikki ei vaan ole niin henkeen ja vereen "lapsi-ihmisiä". Eikä välttämättä edes osaa organisoida jotain koko päivää neljän lapsen kanssa, jossei siitä ole kokemusta.

on kyllä ihan jokaisen henk.koht. juttu. Ihan mukavasti voi asua vähemmälläkin vaivalla.



Aivan eri juttu on, jos apua tarvitsee jonkun yllättävän jutun/vaikeuden takia.



Jossain muutossa voin olla apuna tai just päivän pari käydä jotain raksalla auttelemassa, mutta jos jotakuta kiinnostaa vetää itsensä piippuun jollain vuosien rakennusprojektilla, niin sille minä en oikein isovanhempana voi mitään.