Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kukaan ollut nuorena haahuilija, ja myöhemmin harmitellut asiaa?
17.10.2012 |
Minulla jäi varsinainen nuoruus elämättä sattuneesta syystä, ja otin sitten kaiken irti opiskeluajoista. Nyt jotenkin harmittaa hirväesti enkä voi ymmärtää miten olinkin niin mielihyvähakuinen ja lapsellinen kaikessa, ja suorastaan vastuuton. Musta vaan silloin tuntui, että mulla on elämä elämättä.
Onko muita, jotka on vaan haahuilleet ja haaveilleet, ja jotka nyt tekisivät kaiken toisin?
Kommentit (57)
..ja haahuiluani on välillä ollut oikeuttamassa ristiriitaiset ohjeet. Koti: käytännön työ tiellä pitää. Opinnot: sijoitu yhteiskunnassa korkeammalle ja lisäksi sellainen... olisiko amerikkalaistyylinen self help -ajattelu, jossa korostetaan "sisäisen äänen" kuuntelua, oman tarkoituksen löytämistä, oman potentiaalin toteuttamista.
Sisäinen ääni ei ole johtanut oikein muuhun kuin lamaannukseen kaikkien vaihtoehtojen keskellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Haahuilu" on toisile ihan todellinen ongelma: jos ei saa opiskelupaikkaa tai opinnot ei etene eikä valmistu, ja vaikka valmistuisikin muttei saa töitä eikä keksi muutakaan alaa... Ei kyse ole välttämättä elämänhallinnan puutteesta, mutta onhan se vähän typerää että toisille on oikeasti ongelmallista ylettyä yhteiskunnan vaatimuksiin ja toiset surkuttelee jotain ihan normaalisti mennyttä elämäänsä.
Vähän mittasuhteita peliin, kiitos.
Ai jaa. Että minäkö en kelpaa haahuilijaksi, kun hitaitten opintojen jälkeen en tosiaankaan työllistynyt omalle alalle vaan "keksin" toisen alan? Anteeksi vain, mutta keksimisestä ei ole kyse vaan ihan siitä, että jotain on pakko tehdä, että saisi edes sitä minimipalkkaa. Olen epäpätevänä ja motivoitumattomana väärässä ammatissa, mutta tunnollisena teen parhaani. Kun pakko on eikä voi odotella, että "keksisin" jotain muuta kivempaa.
teidän mielestänne haahuilu johtuu?
Siitä, että hyvinvointiyhteiskunta kustantaa elämänne, vaikkette anna mitään vastineeksi.
Eli tilaisuus tekee haahuilijan.
kun kadutti, mutta jossain vaiheessa oivalsin, että ihan turha tuhlata katumiseen energiaa. Menneitä ei voi muuttaa. Nyt olen tässä, ja voin päättää, mitä tästä eteenpäin teen. Olen oppinut ajattelemaan, että näin sen kuului mennä, minä tarvitsin juuri ne kokemukset tullakseni täksi, mikä minä nyt olen.
Näillä mennään!
Lukion jälkeen 3 välivuotta, nyt yliopistossa 7 vuotta, enkä vieläkään valmistunut. MUTTA olen tehnyt kaikenlaista hauskaa/elämänmakuista tulostavoittelun sijaan - asunut vuoden ulkomailla, reppureissannut, juossut miesten perässä, rakastunut, eronnut, rakastunut, kokeillut järjestötoimintaa, ollut duunissa eri paikoissa, etsinyt itseäni... Kaikenkaikkiaan koen oppineeni kauheasti haahuiluni lomassa. Vasta n. vuoden olen tiennyt mitä haluan olla isona.
tiedän monia, jotka ovat tehokkaasti valmistuneet yliopistosta 24-vuotiaana, mutta sitten kriisiytyneet päälle kolmikymppisenä ja lähteneet opiskelemaan uutta alaa, eronneet miehestään ja olleet 'ihan hukassa' elämässään. Parempi hoitaa haahuilut pois aikasessa vaiheessa, kun jossain vaiheessa ne täytyy jokaisen kuitenkin käydä läpi :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi hoitaa haahuilut pois aikasessa vaiheessa, kun jossain vaiheessa ne täytyy jokaisen kuitenkin käydä läpi :).
Pidän tätä luonnollisena osana kasvua. Ennemmin tai myöhemmin, joillakin vielä myöhemmin.
sillä olisin jo tylsistynyt kuoliaaksi, jos minulla olisi tarkka suunnitelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä, että hyvinvointiyhteiskunta kustantaa elämänne, vaikkette anna mitään vastineeksi.Eli tilaisuus tekee haahuilijan.
se noinkin olla- toisaalta vaikka ihmisen olisi pitänyt elättää itsensä esim. tehtaassa 16- vuotiaasta pitäen ja olisi siinä tajunnut, että ei ainakaan sitä työtä halua tehdä vaan jotain hyväpalkkaista ja olisi lukenut itsensä lääkäriksi, niin sitten myöhemmin saattaisi kuitenkin tajuta, että luki itsensä lääkäriksi vain koska se oli täysin päinvastainen vaihtoehto tehdastyölle ja olisikin oikeasti halunnut vaikka näyttelijäksi ja katuu sitä sitten lopun ikäänsä.
amerikkalaistyylinen self help -ajattelu, jossa korostetaan "sisäisen äänen" kuuntelua, oman tarkoituksen löytämistä, oman potentiaalin toteuttamista.
Tämä yhdistää monia tietämiäni haahuilijoita.
Ja kummasti se "oma juttu" on aina joku laulaja/energiahoitaja eikä koskaan putkimies tai lastenhoitaja. Lisäksi tunnen monta "kirjailijaa", jotka eivät kirjoita mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin ajattelen, että tarvitsin sen ajan ja ne typeryydet päätyäkseni siihen missä nyt olen.
Jätin kouluja kesken, ei ollut mitään suunnitelmaa, kunhan heiluin siellä sun täällä.
Myöhemmin suoritin lukion iltakoulussa, kauppaopiston päiväkoulussa, tradenomin ja jatkotutkinnon työnohessa ja töissä minulla on ihan hyvä asema ja palkka. Itse asiassa olen päässyt paljon pidemmälle kuin mitä koskaan suunnittelin. Tietysti, jos olisin aloittanut aikaisemmin olisin voinut päästä pitemmälle, mutta en välttämättä (enkä oikeastaan haluakaan enää edetä). Olisi vaan ollut tässä asemassa kauemmin? Mistä sitä tietää mitä olisi käynyt, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sattumalla on oma osuutensa.
Töitä olen toki tehnyt matkan varrella aika reippaasti, mutta olen siitä myös tykännyt. Ei sekään kaduta. Enkä varmaan muutenkaan ole sen tyyppinen ihminen, että laittaisin elämäni johonkin menneen mun murehtimiseen tai katumiseen.
Joku sanoi, että "parisuhde oli tärkeämpi".
Harva pystyy olemaan ihmissuhteissa pitkäjänteinen ja sitoutunut. Moni suhde kaatuu "uran" alle.
Arvostan enemmän ihmissuhteita kuin "menestystä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
missä tilanteessa haluaisitte olla vuoden kuluttua, lokakuussa 2013?
Mitä sen saavuttamiseksi pitäisi tehdä? Jo tänään?
Katse ylös ja eteenpäin!
missä tilanteessa haluaisitte olla vuoden kuluttua, lokakuussa 2013?
Mitä sen saavuttamiseksi pitäisi tehdä? Jo tänään?
Katse ylös ja eteenpäin!
enhän minä mikään haahuilija olisikaan, jos tällaisia kykenisin miettimään ja suunnittelemaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...olisiko amerikkalaistyylinen self help -ajattelu, jossa korostetaan "sisäisen äänen" kuuntelua, oman tarkoituksen löytämistä, oman potentiaalin toteuttamista.
Sisäinen ääni ei ole johtanut oikein muuhun kuin lamaannukseen kaikkien vaihtoehtojen keskellä.
Mä olen aina ajatellut että jokaisella pitäisi olla joku itselle Oikea puoliso, Oikea ammatti, Oikea elämänura. Ja että kunhan oppii tuntemaan itsensä, kyllä sisäinen ääni ja elämä johdattaa oikealle paikalle. Mun sisäinen ääni vaan tuntuu olevan vailla mitään haaveita, ja se on päättämätön. En koskaan tuntenut kutsumusta millekään alalle, ei ole vahvaa halua mihinkään suuntaan siinä haluaisinko perheen vai en, mulle on aika sama asunko maalla vai kaupungissa jne. Ja silti tämä aikaansaamattomuus kyllästyttää, vaikka en oikeastaan haluaisi saada aikaa mitään tai siis en tiedä mitä haluaisin!
Tuo olikin hauska ohje joltain selvästi ei-haahuilijalta tuo että asettaa aikatavoitteen vaikka vuoteen 2013 ja päättää mitä siihen mennessä haluaa. Mutta kun se juuri onkin haahuilijan tai ainakin minun ongelma, ettei ole hajuakaan mitä haluaa.
...olisiko amerikkalaistyylinen self help -ajattelu, jossa korostetaan "sisäisen äänen" kuuntelua, oman tarkoituksen löytämistä, oman potentiaalin toteuttamista.
Sisäinen ääni ei ole johtanut oikein muuhun kuin lamaannukseen kaikkien vaihtoehtojen keskellä.
Mä olen aina ajatellut että jokaisella pitäisi olla joku itselle Oikea puoliso, Oikea ammatti, Oikea elämänura. Ja että kunhan oppii tuntemaan itsensä, kyllä sisäinen ääni ja elämä johdattaa oikealle paikalle. Mun sisäinen ääni vaan tuntuu olevan vailla mitään haaveita, ja se on päättämätön. En koskaan tuntenut kutsumusta millekään alalle, ei ole vahvaa halua mihinkään suuntaan siinä haluaisinko perheen vai en, mulle on aika sama asunko maalla vai kaupungissa jne. Ja silti tämä aikaansaamattomuus kyllästyttää, vaikka en oikeastaan haluaisi saada aikaa mitään tai siis en tiedä mitä haluaisin!
Tuo olikin hauska ohje joltain selvästi ei-haahuilijalta tuo että asettaa aikatavoitteen vaikka vuoteen 2013 ja päättää mitä siihen mennessä haluaa. Mutta kun se juuri onkin haahuilijan tai ainakin minun ongelma, ettei ole hajuakaan mitä haluaa.
..samoin tuo, että ei ole mitään haaveita tai suuntia elämässä, ja vaikea nähdä vuoden päähän.
eikö se muka mene niin, että jos tuntee itsensä, niin tietää mitä haluaa? Kyllä minun on ainakin ollut helpompi "olla" kun vähän tietää mikä kiinnostaa (ongelmanani tosin sekin että hyvin monet asiat mutta kuitenkin). Jospa se ongelma on juuri siinä, etteivät haahuilijat tunne itseään, eikä siinä, että vaatisivat elämältä liikoja? Koska eihän ilman haaveita ja suunnitelmia tietenkään voi saada juuri mitään tehtyä kun tekee vain mitä milloinkin mieleen juolahtaa vaikka se ei olisi itselle hyväksi. Terapia voisi olla eka suunnitelma patologiselle haahuilijalle (itsekin olen käynyt). Kyllä mä olen sitä mieltä että useimmille ihmiselle on olemassa joku ura joka on toista sopivampi, eikä niin, että kaikki ovat onnellisia tehdessään ihan mitä tahansa, kunhan jotain tekevät.
missä tilanteessa haluaisitte olla vuoden kuluttua, lokakuussa 2013?
Mitä sen saavuttamiseksi pitäisi tehdä? Jo tänään?
Katse ylös ja eteenpäin!
Ei minulla vieläkään ole suurempia suunnitelmia tai haaveita. Käyn kunniallisissa palkkatöissä ja elämä on rutiinien noudattamista ja rentoilua. Monessa mielessä paljon helpompaa kuin parikymppisenä. Haaveilen kai siitä, että kaikki jatkuu samaa rataa. Toisaalta työ tympii välillä niin, että alanvaihto kiinnostaisi, mutta sitten pitäisi taas tietää, mitä oikeasti haluaa.
eikö se muka mene niin, että jos tuntee itsensä, niin tietää mitä haluaa? Kyllä minun on ainakin ollut helpompi "olla" kun vähän tietää mikä kiinnostaa (ongelmanani tosin sekin että hyvin monet asiat mutta kuitenkin). Jospa se ongelma on juuri siinä, etteivät haahuilijat tunne itseään, eikä siinä, että vaatisivat elämältä liikoja? Koska eihän ilman haaveita ja suunnitelmia tietenkään voi saada juuri mitään tehtyä kun tekee vain mitä milloinkin mieleen juolahtaa vaikka se ei olisi itselle hyväksi. Terapia voisi olla eka suunnitelma patologiselle haahuilijalle (itsekin olen käynyt). Kyllä mä olen sitä mieltä että useimmille ihmiselle on olemassa joku ura joka on toista sopivampi, eikä niin, että kaikki ovat onnellisia tehdessään ihan mitä tahansa, kunhan jotain tekevät.
En oikein terapiaan viitsi lähteä kun ei ole muuten mitään ongelmia, olen muuten hyvinkin tasapainoinen ihminen.
Ammatin osalta ongelmani on ehkä se, että olen kaikessa tasaisen lahjakas, en missään erityislahjakas mutta kykenevä mihin vaan. Monellahan joko lahjakkuus tai lahjojen puute määräävät edes vähän suuntaa minne suuntautua, minulla ei. Tämä todettiin ammatinvalintapsykologillakin, kun sellaisella kävin nuorena pidettyäni jo 3 välivuotta lukion jälkeen, enkä vieläkään keksinyt minne haluaisin. Hänkin oli sitä mieltä, että koska olen erinomaisesti menestynyt kaikissa kouluaineissa, eikä minulla ole erityiskiinnostuksen kohteita, voin valita ihan minkä alan vaan. No daa, sehän juuri se ongelma olikin että miten valita!
Sama oikeastaan paljolti koskee muutakin elämää. Tiedään että lähes kaikki vaihtoehdot ovat minulle auki, ja toisaalta mikään ei ole pakko, mutta en saa päätettyä vaihtoehtojen väliltä, esim. sen väliltä haluanko perheen ja lapsia vai en. Kun mietin asiaa, tulee asioita puolesta ja vastaan, mutta ei lopullista lopputulosta. Se on toisaalta joo, toisaalta ei, vaa'ankielet ovat tasoissa.
Mielenkiintoista on, että aiemmin kuin nyt "neljänkympin kriisissä" asia ei ole kiusannut minua pätkääkään. Itse asiassa en ole varma kiusaako se nytkään aidosti minun omaa minääni, vai johtuuko kiusaantuminen lähinnä siitä, että muut ympärillä odottavat, että tässä iässä pitäisi olla saavuttanut jotain ja stressaannun näistä toisten odotuksista. Vielä vuosi sitten lilluskelin arkisessa haahuiluelämässäni todella onnellisena ihmisenä.
olen elämässäni tyytyväinen.
Ja koen, että haahuilu ja hidas elämä ovat mahdollistaneet paremman itsetuntemuksen.
Ja tunnen, ettei minulla ole erityislahjakkuutta tai taipumuksia millekään alalle, eikä suurta kunnianhimoa.
En näe terapian tarvetta.
Alue: Aihe vapaa
Hyvin sanottu.
Minusta tuntuu, että haahuiluni on ristiriitaisten ihanteiden välissä sompailua.
Kotona tunsin jo hyvin nuorena, että olin joissakin asioissa vanhempiani fiksumpi (teoreettinen ajattelu) ja en kokenut heidän käytännön yksinkertaisia ammattejaan omaksi ihanteekseni. Lukiossa ihastuin filosofiaan, psykologiaan, kuvataiteeseen ja kieliin, sainkin niistä kiitettäviä.
Kotoa ohje abille oli: "siivoojaksi ei ainakaan kannata alkaa", ja siinä se. Heillä ei ollut käsitystä vahvuuksistani. Opo kannusti ihmistieteisiin.
Ajauduin parin vuoden haahuilun jälkeen amk:n käytännön alalle. En kokenut sitä omakseni ja olinkin parempi teoriaopinnoissa. Nyt olen tuon koulutuksen jälkeen yliopistossa ties monetta vuotta...
Jotenkin tälläkin hetkellä minussa taistelee velvollisuus tehdä käytännön duunarin työtä, jotain järkevää ja hyödyllistä, ja omat taipumukseni pohdiskella "korkealentoisia" ajatuksia. Ideaalitilanteessa nämä eivät sulkisi toisiaan pois, mutta suorittavassa työssä turhaudun ja kuihdun, teoreettisessa taas tunnen syyllisyyttä ja koen olevani norsunluutornissa piilossa oikeaa elämää.. Jos tässä nyt mitään logiikkaa on :D Esim. on eri asia kohdata lastensuojelun asiakkaita kuin pohtia heidän asioitaan teoriassa.
Juuri nyt en oikein tee kumpaakaan, olen välitilassa.